Siirry sisältöön

Ammattilaisetkin tarvitsevat tietoa, kuinka itsemurha ehkäistään

Ihmisiä työssään kohtaava voi tarvita koulutusta itsetuhoisuuden kohtaamisessa. Kriisityöntekijä Harri Sihvola MIELI ry:stä pitää keskeisenä keinona itsetuhoajatusten kysymistä ja kartoittamista.
Harri Sihvola

Itsemurha-ajatuksista kysyminen ei lisää itsemurhariskiä, kertoo kriisityöntekijä Harri Sihvola MIELI ry:n Itsemurhien ehkäisykeskuksesta.

Koulutusta asiassa ovat saaneet vuosien mittaan niin pelastustoimen henkilökunta, opettajat, kuraattorit ja terveydenhoitajat kuin sairaanhoitajat ja psykiatrisen sairaanhoidon ammattilaiset. Koulutus on laajenemassa sosiaalityöntekijöihin. Myös poliisit kohtaavat työssään tilanteita, joissa osaamiselle olisi tarvetta.  

Kun Itsemurhien ehkäisykeskus avasi ovensa maaliskuussa vuonna 2018, työtä voidaan tehdä entistäkin pitkäjänteisemmällä otteella.

”Joskus ammattilaisellekin on epäselvää, nouseeko itsemurhan toteuttamisen riski, kun sen ottaa puheeksi asiakkaan kanssa. Toisen esteen itsemurha-aikeista kysymiselle aiheuttaa pelko, että asiakas myöntääkin itsemurha-ajatukset. Miten sitten toimitaan?”

Koulutus antaa paitsi toimivia kysymyksiä, myös uskallusta kysyä asiakkaalta itsemurha-ajatuksista ja yleistä valmiutta kohdata tilanne, kertoo viisi vuotta ammattilaisia kouluttanut Sihvola.

Kilahtaminen ja sammuttaminen eivät auta

Aika ajoin myös Itsemurhien ehkäisykeskuksesta itsemurhayrityksen jälkeen apua hakeneiden asiakkaiden kertomuksissa nousee esiin koulutustarve.

Ääripään reaktio asiakkaan itsemurha-ajatuksiin on ”kilahtaminen”, kertoo Sihvola.

”Hätääntyessään neuvoton ammattilainen voi alkaa säntäillä ja hälyttää kaikkia mahdollisia apuvoimia. Tämä voi olla tyypillisempää nuorilla ihmisillä, joilla ei vielä ole pitkää kokemusta asiakastyöstä. Kilahtaminen tarkoittaa lähtemistä voimakkaisiin emootioihin mukaan.”

”Kun eräs asiakkaamme oli kertonut 13-vuotiaana koulukuraattorille itsetuhoisista ajatuksistaan, kuraattori kilahti ja lähetti hänet sen seitsemälletoista uudelle ammattilaiselle.”

Emotionaalinen reaktio itsemurha-aikeita kohtaan ei kuitenkaan auta asiakasta eteenpäin. Toinen ääripää on ”sammuttaminen”.

”Sammuttaminen tarkoittaa, että ammattilainen ei anna asiakkaalle oikeutta tai tilaisuutta puhua itsemurha-ajatuksistaan, ne sivuutetaan.”

Kilahtamisen tai itsetuhoajatusten sammuttamisen sijaan itsetuhoisuus on tunnistettava ja kohdattava ammatillisin valmiuksin. Tähän tarvitaan paitsi puheeksi ottamista, myös riittävästi aikaa ja resursseja.

”Aihe ei aina ole helppo kovan tason ammattilaisillekaan. Sitäkin tärkeämpää on varautua etukäteen, ja miettiä omaa suhtautumistaan tilanteessa, jossa kohtaa itsemurha-ajatuksia pohtivan asiakkaan”, sanoo Sihvola.

Puheeksi ottaminen tapahtuu suorilla kysymyksillä

Suomessa ei ole montakaan ihmistä, joita itsemurhakuolemat eivät tavalla tai toisella koskettaisi.

”Moni haluaa kiistää, että juuri hänellä olisi selvittämättömiä asioita itsetuhoisuuteen liittyen. Kuitenkin esimerkiksi 1990-luvun aikana Suomessa tehtiin noin 10 000 itsemurhaa ja arviolta 300 000 itsemurhayritystä. Tutkimusten mukaan itsemurha traumatisoi viisinkertaisen määrän läheisiä. Pelkästään 90-luvun saldo niistä, joilla on kosketusta itsemurhakuolemiin, on 1,5 miljoonaa suomalaista.”

Kun 1964 syntynyt Sihvola teki oman sukupolvensa tilinpäätöksen, tulokseksi tuli kuusi itsemurhaa lähikaveripiirissä.  Sihvola huomaa itsekin sammuttamisen ja kilahtamisen taipumuksensa asiakastyössä, mutta juuri niiden havaitseminen ja tunnistaminen on avain toisenlaiseen toimintaan.

Entä miten sitten toisen ihmisen itsemurha-ajatukset voi kohdata, niin että auttaa tätä eteenpäin?

Puheeksi ottamiseen kuuluu kolme avainkysymystä, kertoo Sihvola.

”Ensimmäinen, oletko miettinyt itsesi tappamista, on välttämätön kartoitettava. On vaikeaa kuvitella, että kysymys olisi koskaan turha tai haitallinen. Joskus se on elintärkeä. Mikäli itsemurha-ajatuksia on esiintynyt, tarvitaan avoimia lisäkysymyksiä; pyyntö kertoa lisää ajatuksista, ja sen selvittämistä, miten konkreettisella tasolla suunnitelmat ovat.”  

Itsemurhakriisissä ihminen kadottaa yhteyden toisiin

Itsetuhoiset ajatukset ovat aika yleisiä, eivätkä ne vielä sellaisenaan ole vaarallisia. Tutkimuksissa on selvinnyt, että vajaa 30 prosenttia ihmisistä oli kokenut itsetuhoisia ajatuksia edeltävän vuoden aikana. Oman kuoleman miettiminen, ja myös itsetuhoiset ajatukset ovat siis kohtuullisen tavallisia.

”Huomattavasti konkreettisempaa on, että ihminen etenee itsemurhan suunnitteluun, alkaa hakea tietoa netistä, miettiä toteutustapaa ja kerätä välineitä. Aiempi itsemurhayritys nostaa riskiä entisestään, samoin perhepiirissä tai kaveriporukassa tapahtunut itsemurha. Siksi niistäkin on kysyttävä.”

Jos ihminen kertoo suunnitelmistaan tai aiemmasta itsemurhayrityksestä, kynnys itsemurhan tekemiseen on matalalla. Hänet tulee ohjata erikoissairaanhoidon kartoitukseen.

Itsemurhakriisissä olevan ihmisen aivoissa aktiivisena ovat niin kutsutut liskoaivot eli limbinen järjestelmä, ei niinkään kognitiivisia toimintoja ohjaavat aivojen ulommat kerrokset. Sihvolan mukaan tavanomainen järjenjuoksu ei toimi, eikä yhteyttä toisiin ole. On vain tuska tässä ja nyt, eikä ihminen kykene hahmottamaan huomista.

”Soitto hätänumeroon ja päivystyskeikka havahduttavat ihmisen nykyhetkeen. Koulutetut hätäkeskuspäivystäjät osaavat kysyä napakasti tiukkoja kysymyksiä. Puhekontakti ulkopuoliseen tekee itsetuhoiset ajatukset hankalammaksi.”

Toteutuneen itsemurhayrityksen jälkeen tarvitaan vähintään psykiatrian konsultaatio. Tärkeää on nopea hoitoon pääsy. Sihvolan mukaan itsetuhoisen ihmisen hoidossa olennaista on se, että tämä kokee ammattilaisen olevan samalla puolella kuin hän.

”Toimivassa hoitoprosessissa tarvitaan muitakin, mutta saattajan tehtävänä on varmistaa, että ihminen pääsee eteenpäin kohti oikeaa apua. Samalla tämän on voitava luottaa siihen, että saattaja pysyy mukana koko matkan.”

Sivua muokattu 26.8.2021


Sisältö liittyy seuraaviin aihealueisiin: