Siirry sisältöön

Läheisen kuolema pysäyttää

Jossain elämänsä vaiheessa jokainen meistä kohtaa läheisen ihmisen kuoleman. Suru on aina yksilöllinen kokemus, jolla ei ole päätepistettä.

Vaikka kuolema kuuluu elämään yhtä luonnollisena osana kuin syntymä, varsinkin länsimaisissa yhteiskunnissa elävät ovat vieraantuneet kuolemasta. Läheisen kuolema voi siksi olla isokin kriisi.

”Nykyaikana länsimaissa kuolema on aika kaukana arjesta – se ei ole enää samalla tavalla osa normaalia elämää kuin ennen. Se on yksi syy, miksi läheisen kuolema voidaan kokea nykyään isompana kriisinä kuin aiemmin”, kertoo kriisityöntekijä, psykoterapeutti Hannele Lehtonen MIELI ry:stä.

Lehtosen mielestä vielä merkittävämpi muutos on kuitenkin se, että kuolemasta on tullut hyvin yksityinen asia. Kun kuolema osuu lähipiiriin, ei osata olla, ei oikein tiedetä, miten pitäisi toimia.

”Kuoleman ja surun kanssa ei oikein tulla toimeen. Ihmiset kyselevät, että miten tämän surun kanssa pitäisi toimia. Onko tämä oikea tapa surra? Miten pitkään on normaalia surra?”

Lääketieteen kehittyminen ja tunne siitä, että lähes kaikkea voi kontrolloida vaikuttavat niin ikään siihen, että kuolema ”unohdetaan”.

Vähän paradoksaalisesti ajatellaan, että täydelliseen ja hyvään elämään ei kuolema kuulu. Se on niin kaukana arjesta. Lehtosen mukaan tässä suhteessa on pikkuhiljaa muutosta tapahtumassa.

”Samaan tapaan, kun on alettu puhua mielen sairauksista, voidaan ehkä sanoa että kuolema on tullut elämään takaisin.”

Kuoleman hyväksyminen on askel kohti surua

Joskus kuolema on äkillinen ja siten hyvinkin traumaattinen, jolloin tilaa surulle on vasta akuutin kriisin jälkeen. Kun läheinen kuolee äkillisesti, kyse on useimmiten traumaattisesta kriisistä. Trauma on käsiteltävä ennen kuin surulle on tilaa.

”Traumaattisen kriisin alussa ihminen ei tavallaan pääse vielä suruun kiinni”, Lehtonen avaa.

On hyvin tyypillistä, että äkillisen kuoleman kohdatessaan läheinen kieltää tapahtuman kokonaan. Monet pystyvät toimimaan arjessa eivätkä välttämättä tunne mitään.

On hyvin tavallista, että äkillisen kuoleman kohdatessaan läheinen kieltää tapahtuman kokonaan.

”Läheisensä menettäneen ystävät voivat esimerkiksi ihmetellä, miksi toinen ei sure vaan käyttäytyy jopa robottimaisesti. Eikö mitään tapahdu, vaikka ystävä olisi menettänyt lapsensa?”

Läheisen kuolema voi tulla mieleen välähdyksenomaisesti, mutta alkuvaiheessa menetyksen hyväksyminen vie aikaa.

Lehtosen mukaan ihminen käy kamppailua sen ajatuksen kanssa, että toista ihmistä ei enää ole. Sureva tavallaan tietää, että se on totta, mutta sitä on aluksi lähes mahdotonta hyväksyä. Myös keholliset reaktiot voivat olla todella voimakkaita.

”Läheisen menettäminen lisää myös turvattomuuden tunnetta, ajatusta siitä, että voi itse kuolla, muut läheiset voivat kuolla. Siinä katoaa oman elämän hallinnan tunne: elämä ei olekaan ennustettavaa.”

Syyllisyyden tunteet tavallisia

Äkillisissä menetyksissä mielessä pyörii usein ajatuksia omasta kuolemasta ja joskus myös itsetuhoisia ajatuksia. Syyllisyyden tunteet ovat tavallisia, vaikka toisen kuolema ei mitenkään voi olla omissa käsissä.

”Menetyksen kokeneet voivat tuntea riittämättömyyttä siitä, että eivät voineet pelastaa läheistään. Etsitään syitä ja kohtia, joissa olisi itse voinut toimia toisin. Vaikka että miksi annoin lapselle autoni lainaksi sinä aamuna. Vertaistuella on näissäkin ajatuksissa iso merkitys, että sureva ymmärtää, että nämä tunteet ovat hyvin tavallisia.”

Menetyksen kokeneet voivat tuntea riittämättömyyttä siitä, etteivät voineet pelastaa läheistään. Vertaistuella on silloinkin iso merkitys.

Lehtonen pitää läheisen kuoleman hyväksymistä todeksi jonkinlaisena nivelvaiheena. Kun alkaa ymmärtää, että tämä on todella tapahtunut, eikä kuollutta saa takaisin, voi pikkuhiljaa alkaa rakentaa uutta suhdetta menetettyyn läheiseen.

”Kun ymmärtää ja hyväksyy sen, että läheinen on kuollut, tärkeä kiintymyssuhde alkaa muuttua jossain vaiheessa muistosuhteeksi. Läheinen on mukana koko elämän ja häntä voi muistella ajattelematta pelkästään kuolemaa. Muisteleminen on myös osa suremista.”

Surulle ei ole kaavaa

Läheisen menettämistä seuraavalle surulle ei ole kaavaa tai koodistoa. Vaikka erityisesti traumaattisen kriisin vaiheet ovat usein tietynlaiset, suru on aina yksilöllinen kokemus.

Lehtonen kuulee paljon erilaisia tarinoita siitä, miten tukea on saatu alkuvaiheessa. Jotkut eivät valitettavasti saa tukea ollenkaan, toisille tukea voi olla tarjolla paljonkin.

”MIELI ry:n Kriisipuhelin on tietysti aina yksi kanava, josta tukea saa, jos muut palvelut pettävät.”

Vertaistuki auttaa, kun kriisivaihe on ohi

Akuuteimman kriisivaiheen jälkeen läheisen menettänyt alkaa päästä suruun kiinni ja pystyy aidosti suremaan. Tässä vaiheessa vertaistuki on usein hyvä tapa jakaa koettua, puhua omasta kokemuksesta ja samalla tukea myös muita.

Vertaistukiryhmään osallistumisen rajana MIELI ry:ssä pidetään vähintään noin puolta vuotta läheisen kuolemasta.

”Omia tunteita ja kokemuksia pitäisi pystyä ryhmään tullessa käsittelemään ja hyödyntämään ryhmän tukea. Vertaisuus on tärkein odotus.”

Lehtonen tietää, että ihmiset myös etsivät kovasti sitä, mikä on ”normaalia”. Onko normaalia reagoida tässä vaiheessa näin? Miltä tämän pitäisi tuntua ja miten tämä pitäisi kokea? Suru on yksilöllistä ja voi ilmetä myös erilaisina fyysisinä oireina. ”Tärkeintä on muistaa, että ei ole oikeaa tapaa surra. Ei ole surutyötä, joka suoritetaan. Sanon aina mieluummin, että suru työskentelee ihmisessä. Sillä ei ole tiettyä päätepistettä eikä siitä tarvitse ”selviytyä”.”

Kuva: Sini-Marja Niska

Suruun on saatavilla apua

MIELI ry:n kriisipalvelut auttavat menetyksen hetkellä.

Sivua muokattu 15.9.2023


Sisältö liittyy seuraaviin aihealueisiin: