Kihlatun itsemurha järkytti – Raisa löysi haaveensa surun jälkeen

Kihlatun itsemurha vei Raisan hoitoon suljetulle psykiatrian osastolle. Kolme vuotta tapahtuneen jälkeen hän voi kuitenkin hyvin: ympärillä on ystäviä, uusi rakkaus ja työsuhde. Raisa haaveilee jälleen.

”Jos et nyt tule kotiin, niin mä lähden”, Mikaelin ääni kertoi puhelimessa Raisalle heinäkuisena yönä. Raisa oli paennut kotoa kolmatta päivää kestänyttä mykkäkoulua sukulaisilleen. Hän uskoi kihlattunsakin haluavan tuulettua ystäviensä kanssa paikallisilla festareilla. Vasta jälkeenpäin Raisa tajusi, kuinka surulliselta hänen miehensä kuulosti.

Mikael oli useimmiten aurinkoinen ja lämmin. Tulevaisuutta suunniteltiin, käveltiin yhdessä pankkiin ja otettiin lainaa.  Arki sujui mukavasti, mutta viikonloppu ja viina eivät vaikuttaneet Mikaeliin hyvällä tavalla. Hän sai impulsiivisia kohtauksia, jotka kärjistivät sanaharkat molemminpuoliseksi väkivallaksi. Viime aikoina Mikaelin alkoholinkäyttö oli lisääntynyt ja hän vetäytyi sisäänpäin. Yleensä taisteluja oli seurannut anteeksipyyntö.

Pari viikkoa ennen puhelua Mikael oli käynyt Raisaan käsiksi, eikä ollut tapansa mukaan pahoitellut asiaa.

”Anna anteeksi rakas” luki viestissä, jonka Raisa sai puolisen tuntia puhelun jälkeen. Raisa oli helpottunut, tämäkin riita saatiin nyt sovittua, ja vastasi: ”Laitatko kahvin tippumaan?” Kun vastausta ei kuulunut, Raisa yritti soittaa, mutta kumppanin puhelin oli kiinni. Vaistot kertoivat, ettei kaikki ole kunnossa, ja Raisa juoksi kotiin. Asunto oli kuoleman hiljainen, vaatehuoneen ovi auki. Vaatehuoneesta löytyi rakas kuolleena.

”Love looks not with eyes, but with the mind”, lukee mustavalkoisessa taulussa, joka on sävy sävyyn kaksion sisustuksen kanssa. Raisa varoittaa nukahtamisesta pitkän työpäivän jälkeen, viime yönä unta on kertynyt vain kaksi tuntia. Hän istuu mustalla nahkasohvalla paksuun takkiin kääriytyneenä, hörppii karpalomehua ja muistelee kolmen vuoden takaisia tapahtumia.

”Kuolemaa ei käsittänyt. Sarjat näyttävät ihmisten heräävän henkiin, mutta oikeassa elämässä se menee niin, että kuolema on lopullinen”, Raisa kertoo ja kyyneleet valuvat kasvoille.

Hän raivosi ensihoitajille ja poliiseille, jotka eivät herättäneet Mikaelia henkiin. Raisa irrotettiin ruumiista väkisin ja vietiin tapaturmapaikalta suoraan kriisikeskukseen akuuttihoitoon. Sieltä hänet siirrettiin suljetulle osastolle itsetuhoisuuden vuoksi. Raisa sai erivapautena yhden hengen huoneen ja puhelimen, josta kuunnella kihlatun jättämiä ääniviestejä ja katsoa yhteisiä kuvia arjesta ja lukuisilta lomamatkoilta. Yleisemmän käytännön mukaan Raisalle syötettiin roppakaupalla lääkkeitä.

Mieliala-, ahdistus- ja unilääkkeiden aiheuttamasta turtuneisuudesta huolimatta Raisa halusi epätodellisen painajaisen loppuvan, ja hän lopetti omaehtoisen syömisen ja juomisen. Kun Raisaa ravittiin keinotekoisesti, hänen äitinsä ja sukulaisensa kävivät päivittäin osastolla maanittelemassa häntä olemasta satuttamatta itseään. Lääkärit kertoivat, ettei sairaalaoloissa noin vain itseään tapeta.

Raisan ei annettu poistua osastolta, hänen huoneestaan poistettiin terävät esineet, fyysistä tilannetta seurattiin ja hoitajat kulkivat mukana niin kihlatun hautajaisissa kuin ulkoillessa. Kerran hoitajan kanssa ulkoillessaan Raisa näki liikkuvan auton.  Hän ei halunnut juosta sen alle, vaan tajusi, että se liikkuu. Hänen elämänsä oli pysähtynyt.

Raisa halusi käynnistää elämänsä uudelleen, omin voimin, ja palasi kotiin kolmen suljetulla osastolla vietetyn viikon jälkeen. Yhteinen koti oli samassa kunnossa kuin asukkaat, ensihoitajat ja poliisit olivat sen jättäneet: Pengottuja kaappeja, ensiaputarvikkeita ja vaatehuone väkivaltaisen teon jäljiltä kuin painajainen. ”Tiesin, että elämä on loppunut täällä”, Raisa sanoo surullisena.

Tuttavat hoputtivat Raisaa hankkiutumaan eroon traumasta muistuttavista asunnosta ja tavaroista. Vaikka asunnossa oli toisaalta ahdistavaa, siellä tuntui Mikaelin henki. Kuolemaa oli vaikea hyväksyä, kaikkihan oli kotona ennallaan. Vain kumppani puuttui. Raisa vaelteli edesmenneen miehensä vaatteissa asunnossa ja puhui itsekseen Mikaelille. Ilman vastausta.

Elämän potkut masensivat ja arki tuntui toivottamalta jatkaa. ”En jaksanut maksaa laskuja, tehdä ruokaa, huolehtia itsestäni tai mennä ulos”, Raisa sanoo. Apu tuli läheisiltä, jotka toivat hänelle kotiin ruokaa ja pitivät seuraa, kun Raisalta voimat olivat loppu. Jos hän ei jaksanut avata ovea, ruoka jätettiin oven ulkopuolelle pakasterasiassa. Äiti auttoi tavaroiden läpikäymisessä ja järjesti sairasloma-asiat.

”All you need is love”, lukee mustalla valkoiseksi maalatussa kuutiossa valkoisella kirjahyllyllä. Olohuoneessa on kolme kitaraa, joista yksi on ripustettu seinälle. Musta. Tapahtunut tuntuu Raisasta kuin irtonaiselta osalta elämää. Aivan kuin se olisi tapahtunut sata vuotta sitten jollekin muulle.

Mikaelin kuoleman kieltäminen, epätoivo, syvä masennus, itsensä syyllistäminen ja viha ovat poistuneet.

”Mutta tulee elämän mittainen kysymys, miksi”, Raisa toteaa. Mikael ei jättänyt mitään viestiä. Raisa uskoo teon olleen tehty humalassa ja impulsiivisesti. ”Tämän puolesta puhuu sekin, että vaikka hän kuinka olisi inhonnut minua, hän rakasti sisaruksiaan”, hän sanoo.

Raisa pitää yhteyttä entisen kihlattunsa sukulaisiin, joita kunnioittaakseen ei halua esiintyä eikä esitellä entistä kihlattuaan nimellään. Perhe on uskovainen, Mikaelkin oli. ”Koska en itse usko jumalaan, minun on vaikea nähdä hänen menneen taivaaseen. Sieluhan jää meihin muihin ihmisiin”, Raisa sanoo. Hän toivoo, että kihlattu kuulee vielä hänen anteeksipyyntönsä siitä, ettei tullut kotiin ajoissa.

Vertaistukea Raisa hakee edelleen Surunauha ry:ltä. Kunnan mielenterveystyö tuntui odotusaikoineen tyhjältä avulta, mutta Surunauhasta tuntui löytyvän ymmärtäviä ja empaattisia ihmisiä. ”Aika tekee hyvää, mutta aika ei saa tekoja tekemättömäksi”, Raisa sanoo.

Vaikka yksi ihmissuhde päättyi traagisesti, Raisan elämässä on ollut paljon rakkautta. Hän on saanut myös nähdä ihmissuhteidensa syvenevän ja omien myötäelämisen taitojen kehittyvän.

Raisa arvostaa elämän pieniä hyviä asioita ja haluaa itsekin tehdä hyvää ja tulla paremmaksi ihmiseksi.

Elämä jatkaa kuitenkin kulkuaan – mutkan kautta. Kolmen vuoden aikana maisemat ovat vaihtuneet, hyvät ystävät säilyneet ja rakkaus löytynyt uudelleen. Raisa palkattiin pian pääkaupunkiseudulle muuttamisensa jälkeen vakinaiseen työsuhteeseen. Haaveissa on matkustelua, näkemistä ja kokemista. Hänestä tuntuu, että tulevaisuudella on paljon tarjottavanaan.

Kirjoittaja Valpuri Haapala on toimittajaopiskelija, joka arvostaa elämää.

Lue lisää


Lisää uusi kommentti