Leskiperhekurssilla tärkeintä on vertaistuki

Elina on leskiperhekurssilla yhdessä lastensa Saimin, 2, ja Vilhon, 5, kanssa.

Kun perheen toinen vanhempi menehtyy, muuttuu kaikkien perheenjäsenten elämä. Tunteet vaihtelevat ahdistuksesta, syyllisyydestä ja vihasta suruun. Leskiperhekurssilla sekä lesket että lapset saavat välineitä selviytyä.

Kartanokylpylä Kaisankodin käytävällä tulee vastaan äitejä ja lapsia, iältään parista vuodesta teiniin. Keskittyneisyys näkyy kasvoilta. Täällä ei olla lomalla.

Rauhallinen kartanomiljöö Espoossa keskellä kauneinta luontoa tarjoaa hyvät puitteet. Kun ollaan leskiperhekurssilla, sisältö on tärkein.

”Neljän päivän kokonaisuus on ohjaajillekin hieno, tosin työläs”, kertoo Suomen Mielen­terveysseuran SOS-kriisikeskuksen ryhmätoimintojen päällikkö Reija Narumo. Hän on yksi kurssin yhdeksästä ohjaajasta.

Ryhmiä on viisi, aikuisille oma ja lapsille ikätason mukaan useita. Osallistujia on lapset mukaan lukien yhteensä 28, äitejä on kymmenen.

”Suurin motivaatio tulla kurssille on tavallisesti se, että lapset saisivat apua. Se, että äidit saavat itsekin apua, tulee heille usein yllätyksenä”, Reija Narumo sanoo.

Ryhmässä saa näyttää tunteet

Aikuisten ryhmäistunnoissa jokainen kertoo ensin vuorollaan, mistä tilanteesta on tullut. Kuka on kuollut, milloin ja millä tavalla? Muut saavat kysellä, ja kaikilla läsnäolijoilla on vaitiolovelvollisuus.

”Kymmenen tarinan kuuleminen heti alkuun on raskasta, mutta silloin päästään heti asioiden ytimeen. Ryhmässä saa näyttää kaikki tunteet, sillä puitteet ovat turvalliset”, Reija Narumo sanoo.

Voimakkaimpia tunteita alku­vaiheessa puolison kuoleman jälkeen ovat usein kauhu, ahdistus, syyllisyys ja viha.

”Suru on jo monelle helpottavaa.”

Tämä kurssi on suunnattu perheille, joissa toinen vanhempi on kuollut sairauden ja onnettomuuden seurauksena. Aikaa puolison menetyksestä on äideillä kulunut keskimäärin puolitoista vuotta. 

”Itsemurhan tehneiden läheisille on oma kurssi, mutta joka vuosi kokoon ei kerry tarpeeksi osallistujia. Kurssi on hyvin tärkeä, sillä heidän on itse lähes mahdotonta löytää vertaisiaan.”

Muistelu on lapselle tärkeää

Erään lastenryhmän kokoontumishuoneeseen on ripustettu piirustuksia kuin pyykkinarulle.

Lastenryhmän ohjaaja Sara Liinamo kertoo, että vaikka aihe on raskas, pyritään ryhmissä tekemään tilaa ilolle toiminnallisin ja luovin keinoin.

”Surua normalisoidaan ja katsotaan eteenpäin. Etsimme lasten vahvuuksia ja sitä kautta lohdutusta ja tukea selviytymiseen.”

Tunnekorteista lapset saavat valita ne, jotka kuvaavat parhaiten heidän omia tunteitaan, tai suru voidaan muovailla vahasta. Isän valokuvalle tehdään kehykset ja välillä vain rentoudutaan saippuakuplia puhallellen.

”Kuolleen vanhemman muisteleminen on lapsille olennaisen tärkeää”, Reija Narumo sanoo.

”Isä on lapselle edelleen olemassa, vaikka hän ei olekaan enää elossa.”

Sara Liinamon mukaan lasten on usein helpompi puhua tekemisen kautta. Neljä lasten ja nuorten ryhmää on jaoteltu iän mukaan, sillä on hyvä, että lapset saavat omanikäisilleen suunniteltua tukea.

”Tärkeä tavoite on myös luotsata ilmapiiriä sellaiseksi, että lapset löytäisivät toisensa ja hyötyisivät vertaistuesta.”

Lasten läsnäolo lähentää aikuisia

Tunnelma äitien kanssa on kolmantena kurssipäivänä todella hyvä, kertoo leskiperhekurssin vastaavana ohjaajana toimiva SOS-kriisikeskuksen ryhmä­toimintojen suunnittelija Marika Ketola.

Ryhmissä sekä itketään, nauretaan että ahdistutaan.

”Iso tunneilmapiiri on helpotus. Siellä saa jakaa tunteita, ja toiset ymmärtävät. Aluksi on jännitystäkin ilmassa, kun tilanne on uusi. Mutta kun sallitussa ympäristössä itketään, ei sitä kukaan ihmettele.”

Ilmapiiri kehittyy kurssin edetessä koko ajan tuttavallisemmaksi, ja lasten läsnäolo tuo mukanaan asioita, jotka lähentävät.

Aikuisten ryhmissä puhutaan myös arkisista murheista. Perinnönjakoon ja byrokratiaan liittyvät asiat voivat olla raskaita.

”On hyvä käsitellä myös sitä, miten puolison kuolema vaikuttaa muihin ihmissuhteisiin. Suhteet sukulaisiin ja ystäviin voivat muuttua enemmän kuormittaviksi – toki myös hyvään suuntaan muuttuminen on mahdollista”, Reija Narumo sanoo.

Kurssin tavoitteena on päästä lopulta pohtimaan sellaisia asioita, kuten miten selviydyn tästä eteenpäin, miten jaksan ja mistä haen tukea. Kun päästään näihin kysymyksiin, ollaan jo pitkällä.

Suomessa lapsiperheille tarjotaan useimmiten kriisitilanteissa hyvin tukea. Alussa on tarjolla akuuttia kriisiapua.

”Tilanne saattaa muuttua hankalaksi juuri vuoden, kahden kuluttua tapahtuneesta, sillä silloin lähiympäristö herkästi olettaa, että eivätköhän nuo jo pärjää.”

Äitikin saa aikaa surutyölle

Pirjo Rissanen menetti miehensä ulkomaanmatkalla joulukuussa 2015. Tilanne oli hurja, sillä hän itse yritti elvyttää miestään paikan päällä, ja lapset näkivät tapahtuman.

”Koska työskentelen itse sosiaali­alalla, tiedän, miten suuri merkitys on vertaistuella.”

Pirjolle loppukesästä järjestettävä kurssi oli myös hyvä etappi.

”Ajattelin, että jos tuonne asti selviämme, kaikki järjestyy. Kun lähipiirissä ei ole ketään saman kokenutta, on hyvä tavata ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla selvinneet vastaavasta. Muiden kokemuksista löytää aina yhtäläisyyksiä, jos erojakin.”

Perheen 12- ja 14-vuotiaat lapset suhtautuivat ajatukseen kurssista ensin hieman skeptisesti. Lopulta he kuitenkin lähtivät mukaan ihan innostuneina.

Pirjolle oli tärkeää, että lapset tapaisivat muitakin lapsia, joiden isä on kuollut. Lasten kertoman mukaan toimintaryhmät ovat olleet hyödyllisiä. Vaitiolovelvollisuuden vuoksi äitikään ei tiedä enempää yksityiskohtia.

”Kurssi on imenyt minut aika lailla kuiviin, mutta ilmapiiri on turvallinen.”

”Täällä huomaa, että kaikenlaiset tunteet ja ajatukset ovat normaaleja. On monenlaisia tapoja työstää niitä ja päästä eteenpäin.”

Kun äidin arki menee paljolti lapsia kannatellessa, on tarpeen, että äidillä on aikaa myös omalle surutyölle. Pirjonkin tavoitteena on saada kurssilta haltuunsa keinoja, joilla selvitä nyt ja tulevaisuudessa.

”On ihan eri asia puhua ihmisille, jotka ovat kokeneet saman, kuin ulkopuoliselle.”

TEKSTI Kirsi Hemanus

KUVA Pia Ingberg

Julkaistu Mielenterveys-lehdessä (3/2016)

Ryhmät ja kurssit läheisensä menettäneille