"Puhukaa ja kehukaa" – 90-vuotiaan Eikan elämänohjeet vapaaehtoiselle

"Puhukaa ja kehukaa, eihän satavuotias Suomi voi olla narina-Suomi, jossa vain valitus vaikenemista katkoo", Juha Aaltoila kirjoittaa. Hän on eläkeläinen, marja- ja sienimetsien samoaja ja kalavesien soutaja – ja Hyvän Mielen Vapaaehtoinen.

Juha Aaltoila tukkipinon edustalla.

Vanha kehoni ei kelpuuttanut uutta lääkettä; ensin unetti, kohta jo pyörrytti ja vartin päästä oli pilliauto pihassa. Luonnostaan matalat verenpaineeni tippuivat alas, alkoivat nousta makuuasennossa, mutta kun ensihoitajan kehotuksesta nousin pystyyn, paineet putosivat rajusti ja olisi pudonnut ukkokin, mutta auttaja auttoi velton makuulle.

Rauhallinen yö Malmin sairaalan ensiavussa, kokeita, keuhkokuva, kyselyjä elämisestä, olemisesta, lääkkeistä.

Jo illalla jäi hyvä maku mieleen nuoresta yöhoitajasta, huolehtivainen, luontevan ystävällinen kaveri. Ja nuori lääkärikin oli iloinen, tarkka, onnen omiansa asiakaspalveluun.

Jotain puuttui, kanssapotijoita. Olen utelias ja puhelias, "gramofonin neulalla rokotettu", luonnehti muuan satakuntalainen kauan sitten.

Aamu toi juttukaverin tullessaan. Kohta 90-vuotias mies oli ollut edellisen kerran sairaalassa 40 vuotta sitten. Kertoi tohtorille kävelevänsä joka päivä 10 kilometriä, paitsi kahtena päivänä 15. Ilmiselvä hengenheimolainen.

Kai minun täytyy tunnustautua jossain määrin moukaksi, kun kuuntelin vieruspediltä yksityisasioita. Kaveri kertoi etunimikseen Abram Einar. "Aapraham" toisti hoitaja kysyvästi. Sama Abram-Aapraham-performanssi toistui alkuselvittelyissä vielä kolmesti, kunnes joku hoitajista kysyi kutsumanimeä. "Einari tai ihan Eikka vaan."

Lääkäri kielsi minulta verenpaineet romahduttavan rohdon. Kaikki oli kokeissa muutoin hyvin, joten kotiin vain. Loimitus sujui hyvin, mutta talvikengityksessä tuli pulma. Perustarkan säntillinen vaimoni oli laittanut lasarettiin lähdön hässäkässä ihan oikein kaksi kenkää vaatekassiin, toinen 42, toinen 36.

Esittelin asiaa Eikalle todeten, ettei hetkeen kannata minua kotiväen moittia hajamielisyydestä tai tavaroiden jättämisestä a sinne, b tänne.

Eikka riemastui huimaan nauruun kenkiä esitellessäni, ihmetellessäni, kuinka vasemman polven kivusta kärsivä pyörtyilijä konkkaa kyseisellä raajalla parkkipaikalle.

Juttu alkoi kulkea ja olipa kerrassaan hieno tuokio. Sen katkaisi Eikan lähtö keuhkokuvaan. Rohkenin kysellä Eikan asuinseutua saattaja-tyttäreltä. Harmittelin kuinka kaukana minusta hän asui, olisi kiva kävellä ja puhella miehen kanssa yhdessä.

Hänellä on jo iäkäs naisdosentti kaverinaan kävelyillä, jostain tuolta Hakunilasta päin se sen löysi, tytär valisti.

Sain taas vahvistusta puhumisen siunauksellisuudesta. "Kyllä täällä pidetään kaikesta tosi hyvä huoli", kehuin lattiaa pyyhkivää sairaala-apulaista. Naisen huulilla häivähti hymy, askaroin mielessäni, yleistäkö on hoitotyön perysedellytyksistä huolehtivan ihmisen kehuminen?

Harpoin eteisaulaan kenkä jalassa, toinen kädessä ja esittelin itselleni jo vanhan vitsin parille vuoroansa odottavalle potilaalle ja maahan muuttaneelle työntekijälle. Makeat naurut.

Työntekijä ilahtui isosti kehuistani Malmin sairaalalle, eikä varmasti yksin itämaista kohteliaisuuttaan.

Eläköidyin vuosia sitten Maaseudun Tulevaisuus -lehden toimittajan työstä ja olen ikävöinyt toimituksen kahvihetkien puheenpärpätystä ja naurua, käytäväkinkereiden pohtimisia ja pilailuja.

Mutta väärä lääke oli sittenkin hyvä lääke, sain vahvaa vahvistusta uskolleni, että puhuminen ja kehuminen kannattaa. Yksiäkään rukkasia en ole saanut Prismassa, ärrällä, junassa, kadulla, lenkillä.

Eli ysikymppisen Aaprahamin, anteeksi Eikan eväin eteenpäin, puhukaa ja kehukaa, eihän satavuotias Suomi voi olla narina-Suomi, jossa vain valitus vaikenemista katkoo.

Niin ja kävelkää myös, Eikan oppi on hyvä ja virheettömäksi tutkivat omankin reilut 70 vuotta nakutelleen pumppuni. Sisua se vaatii alkuun ehkä paljonkin, mutta alkaa palkita pian.

Juha Aaltoila

Lue lisää