”Olisipa Sekasin-chat ollut silloin, kun itse olin nuori”, pohtii Sekasin-chatin vapaaehtoinen päivystäjä Johannes Koski

Pelkästään se, että joku kuuntelee, voi olla korjaavaa, pohtii Sekasin-chatin vapaaehtoinen päivystäjä Johannes Koski.

”Olin 9-vuotias. Seisoin luokan edessä ja opettaja seisoi vieressäni. Vanhempani olivat huomanneet mustelmani ja olleet yhteydessä opettajaani.

Hän pakotti minut osoittamaan sormella luokasta yksi kerrallaan kaikki luokan oppilaat, jotka olivat pahoinpidelleet minua. Melkein jokainen luokan poika osallistui kiusaamiseen. Pojat eivät saaneet mitään seuraamuksia, mutta tunsin itseni syylliseksi. Tästä eteenpäin minua vihattiin kouluyhteisössä seuraavat kymmenen vuotta.

Liikuntatunnit vietin vaihtopenkillä

Kiusaamiset seurasivat toistaan.

Olin 10-vuotias ja kävelin kotini lähellä. Yli kymmenen pojan ryhmä jahtasi minua takaa. Pojat olivat kehittäneet oman henkilökohtaisen pilkkalaulun, jota he lauloivat.

Pelkäsin ja olin ahdistunut. Halusin kotiin. Koulupsykologi näytti minulle musteläiskäkuvia, kun olin 11-vuotias. Tapaamisen takia jouduin olemaan poissa koulutunnilta. Kun palasin tunnille, tytöt kysyivät, miksi olin poissa. Kerroin, että olin tapaamassa psykologia. Tytöt nauroivat minulle.

Koululiikuntatunnit olivat ahdistavia. Kaksi kapteeniksi valittua poikaa valitsi muita poikia joukkueisiinsa yksi kerrallaan. Minut valittiin viimeisenä. Tavallisesti vietin lajista riippumatta liikuntatunnin vaihtopenkillä. Alokkaana armeijassa makasin sängyssä ja itkin. Minut oli suljettu ryhmän ulkopuolelle. Olin seuraavat kuukaudet henkisen väkivallan kohteena ja tunsin oloni vieraaksi hierarkkisessa ilmapiirissä.

Olin nörtti ja tavallista herkempi

Miksi minua kiusattiin? Kysymykseen on vaikea vastata. Olin erilainen, en osannut kiinnittää huomiota ulkoasuuni, en ollut urheilullinen, eikä minulla ollut oikein sosiaalista pelisilmää.

Olen pienestä asti ollut kiinnostunut piirtämisestä. Kesken koulutuntien saatoin piirrellä avaruusaluksia. Olin taiteellinen ja tavallista herkempi. Olin tietokonenörtti, jota kiinnostivat koulussa vain kuvaamataito ja englannin kieli, jota olin oppinut peleistä ja elokuvista.

Lukion jälkeen ryhdyin opiskelemaan ohjelmointia, mutta kesken digitaalitekniikan tunnin minut valtasi ahaa-elämys, kun jouduimme piirtämään vihkoon pitkiä rimpsuja ykkösiä ja nollia.

Tajusin, että mitä ihmettä oikein teen? Eihän tämä voi olla minun elämäni tulevaisuus! Löysin ensimmäisen työpaikkani 21-vuotiaana, kun otin yhteyttä teknobileiden flyereitä tuolloin tehneeseen taiteilijaan, Klaus Haapaniemeen.

En päässyt taideteolliseen korkeakouluun, mutta kävin Laajasalon opiston taidepainotteisen linjan. Siihen aikaan puhuttiin vielä uusmedia-alasta. Siitä urani alkoi.

Työuupumus oireili monin tavoin

Ostin nuorena self help -kirjoja, ajauduin tutkimaan buddhalaisuutta ja muita idän oppeja.

Tulevan vaimoni tapasin tanssilattialla. Olin 29-vuotias, kun ensimmäinen lapsemme syntyi. Työt sujuivat hyvin, mutta stressaannuin ja uuvuin työyhteisön sosiaalisten rakenteiden takia.

Vaikka olin pidetty ja positiivinen työntekijä, minulla oli ajoittain vaikeuksia työyhteisöjen sosiaalisten jännitteiden kanssa. Ajauduin usein uhrin asemaan.

Työuupumukseni oireili unettomuutena. Olin ahdistunut, masentunut ja toivoton.

Lapsuuden koulukiusaamiskokemukseni olivat vielä käsittelemättä. Kun en enää sairauslomienkaan jälkeen tuntenut jaksavani omin voimin, rohkaistuin etsimään terapeutin palveluja. Jos on hankala luottaa ihmisiin, on vaikea luottaa terapeuttiinkaan.

Yksilöterapiasta oli apua, mutta minua auttoi eniten muutaman vuoden kestänyt lähes jokaviikkoinen ryhmäpsykoterapia. Siellä jouduin kohtaamaan ryhmätilanteita, joista en voinut livetä ulos. Toisaalta taas sain auttaa toisia ja vastaanottaa empatiaa turvallisessa ympäristössä.

Ryhmäterapia toimi minulle laboratorio-olosuhteiden tavoin. Minulle paljastui kierre, joka toistui kaikissa yhteisöissä: Kun olin tarpeeksi sisällä porukassa, pakenin pois sanomatta mitään, enkä ollut tutustumiini ihmisiin enää yhteydessä.

Saman yritin tehdä terapiaryhmälle, mutta lopulta sain kierteen katkaistuksi, enkä tulkinnut muiden ihmisten sanomisia enää vihamielisemmiksi kuin ne oikeasti olivat.

Luottamus palaa vain ajan myötä

Tulen ihmisten kanssa hyvin toimeen, mutta minulla on myös introverttisiä piirteitä. En ole ollut avoin puhumaan omista asioistani ja tunteistani. Sellainen ei ollut tapana lapsuusperheessäni, eikä työyhteisöissä ole tapana puhua masennuksesta tai ahdistuksesta.

Terapiassa ymmärsin, että syvät henkiset haavat eivät ratkea kuten elokuvissa. Luottamuskolhut häviävät vain ajan myötä, kun myönteiset vuorovaikutuskokemukset karttuvat.

Vuonna 2017 näin lehtiartikkelin, jossa kerrottiin vasta perustetusta feministisestä puolueesta. Yksi sen arvoista on syrjimättömyys. Se linkittyi omiin kokemuksiini ja liityin puolueeseen. Tapasin sen piirissä kokemusasiantuntijoita ja tunsin, että uskallan puhua omasta elämästäni. Se oli vapauttavaa.

Vaikka olen kertonut kokemuksistani avoimesti esimerkiksi blogissani, en ole juurikaan saanut kielteisiä kokemuksia siitä. Korkeintaan joku on voinut nälviä siitä, että olen aktiivijäsen feministisessä puolueessa.

Perustin peliyhteisön, jossa ei kiusata

Terapia toi minulle paljon työkaluja kohdata toisia ihmisiä ja keskustella heidän kanssaan.

Myös Sekasin-chattiin törmäsin lehtijutussa. Chatin idea puhutteli minua, sillä kynnys kasvotusten auttamiseen tuntui vielä liian korkealta. Olen chatissa vapaaehtoisena tuki-henkilönä ja pyrin tekemään 1–2 vuoroa kuukaudessa. Nuoret tuovat esille monenlaisia ongelmia, pohtivat parisuhteitaan tai heidän perheissään esiintyviä ongelmia, kuten varattomuutta ja sen seurauksia.

Pelkästään se, että joku kuuntelee, voi olla korjaavaa. Tuntuu itsestäkin hyvältä, jos joku kiittää chattailun jälkeen.

Olisipa Sekasin-chat ollut silloin, kun itse olin nuori. Olisin päässyt puhumaan siellä ahdistuksesta, koulukiusaamisesta ja masennuksesta.

Lapsuuteni kokemukset kiusaamisesta johtivat siihen, etten osannut arvostaa itseäni. Viimeiset viisi vuotta olen kokenut onnistumisen elämyksiä. Rohkeuteni on tullut esiin.

Muutama kuukausi sitten päätin perustaa uudenlaisen peliyhteisön.

Monissa verkkopeliyhteisöissä puhutaan toisille pelaajille ilkeästi ja naista saatetaan kiusata pelkästään sukupuolen takia.

Twiittasin, löytyisikö yhteisö, jossa ei kiusata? Nyt meitä on Safepoint-yhteisössä seitsemän ylläpitäjää, jotka pidämme huolen siitä, että jatkuvasti kasvavassa yhteisössä noudatetaan turvallisen tilan periaatteita.”

Kuka? Johannes Koski
Ammatti käyttöliittymäsuunnittelija peliyrityksessä
Asuinpaikka Helsinki
Ikä 42
Perhe vaimo ja kaksi lasta
Harrastukset video-, lauta- ja roolipelit, fantasia- ja tieteiskirjallisuus, valokuvaus, liikunta
Vapaaehtoisena vastaajana Sekasin-chatissa

TEKSTI ULLA-MAIJA PAAVILAINEN
KUVAT PIA INBERG

Artikkeli on julkaistu alunperin Mieli-vuosijulkaisussa 2019.

Lue lisää