Itsetuhoisista ajatuksista itsensä hyväksymiseen

Itsetuhoiset ajatukset valtasivat Reespu Raittilan, 33, mielen nuorena aikuisena. Masennus on kulkenut Raittilan matkassa mukana jos teini-ikäisestä. Vaikeiden elämäntilanteiden ja useiden romahdusten jälkeen Raittilan elämä on seestynyt ja itsetuhoiset ajatukset ovat vähitellen kääntyneet itsensä hyväksymisen harjoitteluun. Hyvät ihmissuhteet ja Leikkiväki-yhteisö ovat tukeneet pahimpina hetkinä.

Teksti ja kuvat Tiina Tenkanen

Ensimmäisen kerran Raittila joutui masennuksen takia sairauslomalle yhdeksännellä luokalla, kun hänet jätettiin kaveriporukan ulkopuolelle toistamiseen. Sama oli tapahtunut jo kuudennella luokalla. ”Olen ollut herkkä ja helposti tulistuva, eikä sitä osattu käsitellä kotona eikä koulussa. En saanut tukea, vaan tunsin yksinäisyyttä, kelpaamattomuutta ja syyllisyyttä.”

Joutuessaan toistamiseen suljetuksi kaveripiiristä Raittila murtui täysin.

”Itkin ja menin täysin voimattomaksi”, hän muistelee. ”Syytin itseäni, enkä löytänyt tapahtuneelle muuta selitystä, kuin että olen vain niin huono ja surkea ja äkkipikainen, ettei kukaan halua olla ystäväni.”

Kotona Raittilalla oli pahoja ahdistusoireita. Hän tärisi, käpertyi ja oli väkivaltainen. Koulussa hän itki, eristäytyi ja saattoi lähteä pois kesken koulupäivän.Koulun terveydenhoitajan ja kuraattorin kautta hän pääsi nuorisopoliklinikalle. Siitä lähtien Raittila on ollut lähes tauotta mielenterveyshuollon asiakas. ”Pitkään revin ja raavin itseäni, mutta minua piti hengissä ajatus, ettei minulla ole oikeutta tappaa itseäni. Tunsin itseni niin mitättömäksi.” Koko yhdeksännen luokan kevään Raittila vietti sairauslomalla ja hänet diagnosoitiin masentuneeksi.

Oma yhteisö löytyy

Ennen peruskoulun viimeistä luokkaa Raittila otti osaa Herättäjä-Yhdistyksen järjestämälle rippileirille Aholansaaressa. Körttinuorista tuli Raittilan oma yhteisö, jossa hän koki olevansa hyväksytty, oppi avarakatseisuutta ja hyväksymään myös muunlaisia ihmisiä. ”Körttinuorten yhteisössä pääsin kasvamaan omaksi itsekseni. Sieltä sain myös ensimmäisiä syviä ja tärkeitä ystävyyssuhteita. Aloin luottaa, että voin kelvata johonkin.”

Peruskoulun jälkeen Raittilan perhe muutti Hartolaan. Samalla Raittilan eläinrakkaus sai täyttymyksen bordercollien pennun muodossa. Valma-koiran kanssa hänen tuli lähdettyä ulos luontoon. Raittilalle luonto on aina ollut merkityksellinen, sillä se on ollut myös perheen yhteinen harrastus.

”Valman kanssa oli helpompi tutustua ihmisiin. Se oli tärkeää, sillä olen ollut arka sosiaalisten tilanteiden pelon takia”, Raittila toteaa. Lukioaikana Raittilan elämä oli rauhallista ahdistusoireista huolimatta. Niihin määrättiin serotoniinilääkitys, joka lopetettiin pian toimimattomana. Samalla alkoivat viikottaiset musiikkiterapiavastaanotot Lahdessa. ”Eniten minulle oli hyötyä fysioakustisesta tuolista. Siinä opin rentoutumaan jollakin tavalla. Olin ollut koko ajan jännittynyt. Vieläkin rentoutuminen on minulle vaikeaa”, Raittila kertoo.

Uuden alkua ja itsemurha-ajatuksia

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna 2006 seurasi muutto Helsinkiin Valma-koiran kanssa. Raittila oli päässyt Helsingin yliopistoon opiskelemaan Unkarin kieltä ja kulttuuria. Hän muutti yhteen seurustelukumppaninsa kanssa ja ilmassa oli uuden alkua ja iloa. Raittila siirtyi Ylioppilaiden Terveydenhoitosäätiö YTHS:n psykiatrin hoitoon. ”Vaikka oireilin paljon, pystyin opiskelemaan.” Opiskelijana seuraelämä oli vilkasta ja hauskaa, mutta Raittila huomasi sen vievän voimia. ”Oireiluni oli välillä rajua. Saatoin esimerkiksi käpertyä tuntikausiksi pöydän alle kuuntelemaan rauhoittavaa TV-sarjaa.”

Raittilan kumppani oli kuitenkin hänen tukenaan. Vuonna 2009 pari meni naimisiin ja Raittila vaihtoi opinnot kasvatustieteelliseen tiedekuntaan pääaineenaan käsityötiede. Monet Raittilan ahdistuskohtaukset kuitenkin varjostivat nuorta avioliittoa.

”Innostuin opiskelusta, mutta poltin itseni loppuun. Lopulta totesin, että tarvitsen apua”, Raittila kertoo.

Hän sanoo itsemurha-ajatusten olleen jatkuvasti hänen mielessään. Raittila pyysi kumppaniaan piilottamaan vahvat särkylääkkeet ja puhdistusaineet, ettei vahingoittaisi niillä itseään. Kun kumppani vei autolla Raittilaa sairaalaan, tämä taisteli, ettei olisi yrittänyt heittäytyä ulos liikkuvasta autosta. Sairaalahoito vihdoin helpotti Raittilan oloa.

Ystävät tulevat apuun

Vuonna 2012 Raittila kuuli radiosta Leikkiväki-yhdistyksestä. Helsingissä toimiva yhdistys järjestää työpajatoimintaa 18–30-vuotiaille, jotka eivät ole työelämässä. Siellä vahvistetaan itsetuntemusta luovilla keinoilla, kuten kädentaitojen avulla.

”Osallistuin Leikkiväen kesäklubille ja siitä lähtien Leikkiväki on ollut minulle tärkeä yhteisö.”

Raittilan kumppani alkoi oireilla oman identiteettinsä kanssa, eikä Raittila osannut sanojensa mukaan tukea häntä. Lisäksi Raittila ja hänen kumppaninsa rakastuivat samaan henkilöön ja ryhtyivät elämään polyamorisessa suhteessa. Nopeat muutokset elämäntilanteessa kävivät kuitenkin lopulta liian kuormittaviksi ja Raittilan voimat loppuivat. Hän pääsi sairaalaan, mutta kotiutettiin nopeasti.

”En voinut palata yhteiseen kotiimme, mikä aiheutti läheisilleni valtavan järjestelyruljanssin”, Raittila kertoo.

Läheisten ja YTHS:n psykiatrin yrityksestä huolimatta Raittila ei päässyt ympärivuorokautiseen osastohoitoon, vaan hänet sijoitettiin päiväosastolle. Siitä syystä ystävät ja läheiset järjestäytyivät auttamaan, jota varten he perustivat Facebook-ryhmän nimeltä Rautalankarinki. Ryhmässä he muun muassa sopivat, ketkä milloinkin viettävät aikaa Raittilan seurassa, sillä itsetuhoisena tätä ei voitu jättää yksin. Rautalankarinkiläiset vuorottelivat yöpyen hänen luonaan yli kuukauden ajan. Asunto löytyi viimein Heränneiden ylioppilaskodista. Vuoden 2014 kevät meni polyamorisen suhteen päättymisestä sekä avioerosta toipuessa. Niitä käsiteltiin terapeutin kanssa.

"Tuona aikana Leikkiväen työpaja oli minulle pelastus.”

Raittila ryhtyi kuin vahingossa tekemään tunteitaan kuvaavia peikkohahmoja vanhoista tekstiileistä. Tunnemylläkän aikana hän repi vanhoja tekstiilejä ja teki repaleista nukkemaisia hahmoja.

”Sitä kautta aloin päästä käsiksi pahan olon taustalla oleviin tunteisiin nimeämällä ne. Olin 26-vuotias.”

Elämä rauhoittuu kumppanin tuella

Tällä hetkellä Raittila valmistelee lopputyötään tunnehahmoprosessista käsityöilmaisuna ja prosessin hyvinvointivaikutuksista. Hän muutti kesän alussa nykyisen kumppaninsa kanssa Järvenpäähän yhteiseen asuntoon. Elämä on rauhoittunut.

”Kumppanini on joustava ja jaksaa tukea minua. Perheeseemme kuuluu myös hänen poikansa, joka asuu meillä reilun kolmasosan ajasta.”

Raittila kertoo viihtyvänsä bonuslapsensa kanssa oikein hyvin. Hän on myös toiminut lähes yhdeksän vuotta vapaaehtoisena tukihenkilönä pian täysi-ikäistyvälle nuorelle, jota hän tapaa pari kertaa kuukaudessa. Nykyään Raittilan ahdistusjaksot saattavat kestää kolmisen päivää, kun ne aikaisemmin kestivät viikkoja ja jopa kuukausia. Raittila kuvaa ahdistuskohtauksiaan kuoppaan putoamiseksi.

”Kun putoan kuoppaan, olen ahdistunut, vetäytyvä, hermostunut, lyhytpinnainen ja vajoan tilaan, jossa todellisuuden taju alkaa hämärtyä”, Raittila luonnehtii.

Ahdistuksen aikana hän ei pysty nousemaan sängystä.

”Unohdan rutiinit, kuten aamupesun, ja syöminenkin jää.”

Unelmissa työ ja lapsi

Turvallinen ja vakaa elämäntilanne on antanut tilaa Raittilan unelmille. Niihin kuuluu äitiys.

”Vuosikausia vakuutin itselleni vahvasti, etten koskaan tee lapsia tähän pahaan maailmaan. Mutta tällä hetkellä äitiys on haaveeni.”

Samaan aikaan Raittila kuitenkin pelkää. Hän haluaisi olla tasapainoisemmassa kunnossa ryhtyessään äidiksi.

”Huolenani on, miten pystyn suojelemaan lasta itseltäni, jos kuoppiin putoamisia tulee. Miten varmistetaan toimiva tukiverkko”, Raittila pohtii.

Käsityönopettajaksi valmistuttuaan Raittila toivoo sijoittuvansa työelämään. Tyhjä CV sekä tuleva toimeentulo arveluttavat. Työtä kuvaavissa kertomuksissa ollaan töissä, saadaan ehkä burnout ja palataan sen jälkeen töihin. Valmista ratkaisumallia ei kuitenkaan näytä löytyvän, jos burnout onkin ollut jo yläasteella, eikä sen jälkeen ole ollut työsuhteita.

”En palaa töihin, vaan aloitan lähes nollasta yli 30-vuotiaana.”

Raittila kertoo oppineensa ajan mittaan terveempiä toimintatapoja ja hyväksymään itsensä. Hänellä on toimiva verkosto, joka koostuu perheestä ja ystävistä. Körttipiirit ovat edelleen rakas ja tärkeä yhteisö, mutta myös rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajat perheineen.

”Rakentavan vuorovaikutuksen koulutukset ovat antaneet minulle ja kumppanilleni taitoja hahmottaa ja sanoittaa omia ja toisten tunteita sekä tarpeita. Lisäksi olen oppinut suhtautumaan empaattisemmin myös itseeni.”