Mikael Gabriel: ”Ihminen puhuu, jos joku kuuntelee”

”Puhu, puhu!” ihmistä kehotetaan. Mikael Gabrielilla on päinvastainen viesti: ”Kuuntele!” Sillä vaikea on purkaa ahdistustaan puhumalla, jos lähellä ei ole ketään, joka kuuntelisi.

Kännykkä kädessä, some auki, laput korvilla, mieli muualla kuin hetkessä tässä ja nyt. Sellaisena Mikael Gabriel näkee tämän päivän ihmisen koko kuvan. Toista ei tarvitse katsoa silmiin, ei koskettaa. Jokainen muodostaa oman kuplansa ja tempoilee sen sisällä yksinään.

Koko maailma on läsnä ja kuitenkin valtavan kaukana. Tiedemiehet selvittävät, olisiko mahdollista asua Marsissa.

”Onko Marsissa asuminen tosiaan sitä, mitä me halutaan?” Mikael Gabriel kysyy. ”Pitäisikö meidän olla ihmisiltä näyttäviä esineitä, vaikka olemme pohjimmiltamme kaikki saman laisia ja asumme samalla pallolla?”

Sellainen tämä tähti on: pohtii, miltä maapallo näyttää avaruudesta katsottuna. Pohtii, että ihmisen ongelmien ratkominen on yhtä hankalaa kuin pienen golfpallon lyöminen nurmen vihreään reikään.

Masennuksen merkit laittoivat tauolle

Mikael Gabriel on tulossa kuntosalilta, jossa hän treenaa neljä kertaa viikossa personal trainerin ohjeiden mukaan. Hän on pitänyt vuoden keikkatauon ja kerännyt sen aikana niin fyysisiä kuin psyykkisiä voimia.

”Opettelin tutustumaan itseeni uudelleen. Mikael Gabriel on ollut mun alter egoni kymmenen vuotta. Olin antanut sen elää liian pitkään, enkä enää tiennyt, kuka olin sen alla.”

Sen alla on ollut Mikael Sohlman. Tutustuminen Sohlmanin Mikaeliin alkoi, kun omituinen ahdistus ei vuosi sitten tahtonut hellittää. Hän tunsi olevansa koko ajan kuin varpaillaan.

”Ärsyynnyin, räjähtelin, en saanut iloisia fiiliksiä mistään. Ne olivat masennuksen merkkejä.”

Samanlaisia oireita hänellä oli ollut ennenkin, mutta hän oli pitänyt itseään henkisesti vahvana, selvinnyt vaikeista tilanteista joko yksin tai ulkopuolisen avun tukemana.

”Ennen olin ollut kaikesta niin varma. Nyt tunsin suurta tyhjyyttä. En kiinnostunut enää keikoista enkä koko musiikista.”

Alkoholi ja loma laastaria haavoille

Mikael Gabrielilla on satoja kavereita, mutta Sohlmanin Mikaelilla vain muutama läheinen ystävä. Ystävät ja manageri Peppi Puljujärvi huomasivat muutoksen. Tähden sisäinen palo alkoi sammua. Tauko työstä oli tarpeen.

Hänestä tuntui, ettei itse päättänyt etenemisen tahtia, eikä oikein mitään muutakaan.

”Minulla ei ollut tapoja nollata päätäni. Alkoholi tai parin viikon lomareissu eivät riittäneet siihen. Ne olivat kuin laastari haavan päällä.”

Sohlmanin Mikael irrotti otteensa kaikesta vanhasta ja etääntyi vähitellen huomion keskipisteestä. Hän tajusi, että saattoikin käydä ruokakaupassa ilman, että siitä uutisoitiin. Häntä ei tultu häiritsemään, ei nykimään hihasta.

Myös hänen fysiikkansa oli alkanut reistailla. Selkään oli tullut rasitusmurtuma, jonka takia hänelle määrättiin liikuntakielto kolmeksi kuukaudeksi. Vuosittaiset 70-80 keikkaa ja kahdeksan tunnin automatkat paikasta toiseen olisivat vaatineet toisenlaista kuntoa.

Irrottautuakseen entisestä Sohlmanin Mikael alkoi nyrkkeillä ja pelata golfia. Vuoden mittaan hän ehti pelata yli sata kierrosta.

”Minulla on maailman lyhyimmät hermot, mutta golfkentällä ylitunteet eivät ole sallittuja. Opin tasaisuutta ja itsekuria. Ymmärsin, että jos haluan jotain, voin tehdä sitä. Ihminen voi tehdä mitä tahansa, kun vain haluaa. Aloin puhua oikealle itselleni.”

Äkkiä hänen oli helpompi hengittää, ja maailma alkoi näyttää avarammalta ja kirkkaammalta. Palautuminen käynnistyi nopeasti, joten parin kuukauden kuluttua tähti soitti managerilleen: ”Alkakaas myydä taas keikkoja.”

Manageri rauhoitteli, kehotti ottamaan pitkän kunnon tauon ja hengittelemään. Parantumisprosessi ei tapahtunut sormia napsauttamalla. Se kesti noin yhdeksän kuukautta.

”Vähän kuin olisin synnyttänyt lapsen. Olin yrittänyt piilottaa sitä tyyppiä. On vapauttavaa olla mä. Minun ei tarvitse esittää mitään. Myös Mikael Gabriel pystyy seisomaan nykyisen minäni takana. Kun liika yrittäminen on lähtenyt, se heijastuu myös musiikkiin.”

Haaveissa sankari tai kaiken keskipiste

”Olen ollut paljon tekemisissä mielenterveystyön kanssa lähtien siitä, kun minut pienenä huostaanotettiin.”

Lapsena hän haaveili samasta kuin monet muut pikkupojat: hänestä tulisi palomies tai poliisi, ainakin joku sankari. Teini-iästä alkaen hän unelmoi omasta poikabändistä tai siitä, että saisi olla jakamattoman huomion keskipisteenä.

Murrosikäisen Mikaelin töppäyksistä ja rötöksistä on kirjoitettu paljon. Jos joku vähänkin yllytti, hän oli ensimmäisenä tekemässä jotain kiellettyä, ottamassa riskin tyhmistä jutuista.

”Menin kuin kaivoon pää edellä.”

Isä ja äiti olivat eronneet. Äiti ei saanut otetta kuohuissaan tempoilevasta Mikaelista. Isä istui vankilassa.

Mikael passitettiin koulukotiin Kajaaniin, kauas entisestä elämänmuodosta ja kavereista.

Ensimmäiset tekstit syntyivät siellä.

”Kirjoittaminen on ollut minulle terapeuttinen kokemus. Tarvitsen siihen oman tilan ja ajan. Ulkopuolinenkin apu pitäisi osata ottaa vastaan, mutta olen ollut siinä aika huono.”

Mielikuvitus loi kaksoishahmon

Murrosiän vuodet näyttäytyvät hänelle nykyisin sumuisina.

”Silloin taisi olla tekemisen puutetta”, hän summaa. ”Mutta ellen olisi käynyt läpi tuollaista historiaa, en kirjoittaisi sellaisia tekstejä kuin teen.”

Pahinta nuoruuden virhettään hän ei osaa nimetä. Mikään niistä ei ole vienyt yöunia, vaikka moni tilanne on ollut hiuskarvan varassa. Tuhoaisiko tehty jekku koko tulevaisuuden?

”Paljon olisin voinut jättää tekemättä. Minun olisi pitänyt kuunnella vanhempia ja keskittyä koulunkäyntiin, eikä kusta kaikkia välejä. Niistä tuli elämiselle turhaa lisäduunia.”

Myös aikuisiän kämmeistä olisi muutaman voinut jättää väliin.

Sohlmanin Mikael katsoo ikkunasta ulos ja näyttää siltä kuin haluaisi ravistella sitä tyyppiä, entistä itseään, joka on joutunut tekemisiin virkavallan kanssa myös aikuisena.

”Virheistä oppiminen on elämän suurin taito. Ellei niistä opi, mennään tyhmyyden tasolle.”

Kaksijakoisen minänsä hän arvelee olevan peruja huostaanottoajoilta.

”Loin sen alitajuisesti. Pakenin mielikuvitukseni taakse, ettei kaikki kokemani paska satuttaisi minua. En koskaan ajatellut, että kehitetäänpä nyt tällainen artistihomma. Minulla ei ollut mitään suurta plääniä, että nytpä minusta tulee Suomen paras. Kaikki tulvi aivojeni takalohkosta.”

Mikael soitti lapsena pianoa kymmenen vuotta – ja vihasi sitä. Huippu-muusikon ura ei siis näyttänyt todennäköiseltä.

”Minulle kehittyi kaksi persoonaa, koska sen toisen pystyin heittämään vaikka bussin alle. Se oli kuin kopio, joka otti luodit vastaan.”

Mikael Gabriel kehittyi pojalle turvaksi. Kaksi arkkienkeliä – vaikkei murrosikäinen Mikael enkeleitä ajatellutkaan – levittivät siipensä toisen, sen oikean Mikaelin suojaksi.

”Etten pilaisi omaa elämääni.”

Mikael ei tiedä, perustaako itse joskus perheen. Hänen isänsä kuoli neljä vuotta sitten.

”Jäi harmittamaan, ettei minulla ollut aikaa puhua faijan kanssa silloin, kun hän olisi tarvinnut kuuntelijaa.”

Oli aika, että Mikaelilla ei ollut välejä omaan äitiinsä. Nykyisin välit ovat hyvät ja äidin kanssa voi puhua kaikesta. Äiti kokkaa pojalleen kinkku pastaa ja paistaa lettuja.

”Äiti on ollut minulle tosi iso esikuva. Kun olin kotona, hän painotti aina käytöstapojen merkitystä. Joka päivä se on varmaan musta edelleen huolissaan.”

Vihalla ei ole mitään oikeutusta

Usko unelmiisi, usko itseesi, ylitä kipusi, löydä minuutesi, kun hyvät voimat taistelevat pahoja vastaan. Nämä ovat Mikael Gabrielin tekstien ydinviestejä.

”Ammennan esimerkkejä omasta elämästäni. Juttelen fanieni kanssa niin paljon kuin vain ehdin. Monilla heistä on syvempiä ajatuksia kuin minulla.”

Some on saanut aikaan sen, että nuorilla on entistä pahempi olla.

”Puhutaan tasa-arvosta, mutta se ei ole toteutunut. Ihminen voidaan lyödä maahan yhdestä virheestä. Se on myrkyllinen ja surullinen tapa elää. Nimimerkkien ja emojien taakse on helppo piiloutua. Todelliset tunteet jäävät silloin vieraiksi ja pelottaviksi.”

Sohlmanin Mikael ihmettelee, miten pojat osaavat enää flirttailla tyttöjen kanssa, jos viestiminen tapahtuu pelkästään tyyliin LOL ja XD.

”Vaikea niillä on tehdä toiseen vaikutusta. Mitä vähemmän on ihmiskosketusta ja rakkautta, sitä vähemmän on sosiaalisia taitoja. Mitä meistä tulee? Robotteja, ihmishybridejä? Se on kauhukuvani.”

Maailmanparantaja Sohlmanin Mikaelissa pulpahtaa helposti esiin. Hän lukee paljon tietokirjoja (”kuinka voin tehdä itsestäni paremman ihmisen”) ja katsoo dokumentteja. Hän puhuu Amazonin sademetsien alkuasukkaista, jotka eivät louhi kallioista mineraaleja älypuhelimia varten.

”Niillä on oma heimo, sovitut säännöt, ne ovat enemmän ihmisiä kuin me olemme. Me emme enää ole luontevassa yhteydessä eläimiin ja luontoon.”

Häntä pelottaa maailman epätasapaino.

”Puolet maapallosta palaa, uusi virus tappaa ihmisiä, meren pinta nousee. Tuntuu, että maapallo yrittää päästä meistä eroon.”

Samaan aikaan, kun eriarvoisuus nostaa päätään, on yhä enemmän heitä, jotka haluavat tehdä muutoksen.

”En osaa sanoa, miten se tehdään, mutta sen tiedän, että olemme kaikki samanlaisia, eikä vihalla ole mitään oikeutusta.”

Jos musiikilla voi pelastaa edes yhden

”Meillä kaikilla on vivahteita mielenterveyden ongelmista. Minua hämäsi nuorena, kun minua kehotettiin puhumaan. Miks nää haluaa, että mä puhun? Miksei kukaan sitten tarjoudu kuuntelemaan?”

Sohlmanin Mikael ehdottaa, että jokainen meistä voisi tarjoutua kuuntelijaksi silloin, kun itsellä ei ole kovin paha olla.

”Jos jollakin on aikaa kuunnella, toisella on myös aikaa puhua.”

Se olisi lähes parikymmentä vuotta sitten auttanut myös nuorta Mikaelia.

”Kaikki tapahtuu nykyään niin nopeasti. Ennen piti kävellä kilometri, että sai vuokratuksi leffan. Sitten se piti vielä palauttaa. Siinä oppi vastuun kantoakin. Nyt Netflix ja muut palvelut ovat mahtavaa teknologiaa, mutta niiden takia ei tarvitse liikahtaa mihinkään eikä tavata ketään.”

Hän pyörittelee käsissään punaista pipoa ja miettii työnsä tarkoitusta.

”En voi pelastaa kaikkia. Mutta jos edes yksi ihminen sanoo, että musiikkini auttoi pääsemään yli veljen kuolemasta tai poikaystävän itsemurhasta, olisin luonut työlläni merkityksen ja jättänyt jonkin jäljen maailmaan. Koska mielen ongelmat ovat olleet itselle niin lähellä, voin oikeasti viedä eteenpäin niitä ymmärtävää viestiä ja kulmaa.”

Mikael Gabriel

oikealta nimeltään Mikael Kristian Gabriel Sohlman
Työ Artisti
Ikä 30
Kotipaikka Espoo
Harrastukset liikunta: sali, nyrkkeily, golf

Lapsena…olin iloinen. Nauroin kaikelle ja kaikkialla.

Ystävät…ovat osa perhettäni ja maailman tärkein asia ympärillä. Ihminen on kuin vesi, jonka pitäisi virrata puhtaana eteenpäin putkia pitkin. Jos putki on ruosteinen, vesikin myrkyttyy.

Yksin ollessani…olen haavoittuvaisin, mutta myös oma itseni. Kuolemaakin enemmän minua pelottaa, ettei elämässäni olisi ketään. Samalla yksinäisyys on helvetin siisti tunne. Tarvitsen sitä, mutta toisaalta en osaa elää yksin.

Olen ylpeä…että täytin juuri 30. Olen ylpeä siitä, että olen yhä elossa ja olen tehnyt elämälläni edes jotain.

10 vuoden kuluttua…olen joko politiikassa tai golfin puoliammattilainen.

TEKSTI: ULLA-MAIJA PAAVILAINEN
KUVAT: SIMELIUS SIMELIUS

Osallistu Mielinauha-keräykseen