Tamperelainen Mahmoud Machaal: ”Eniten haluan, että seuraava sukupolvi voi elää rauhassa”

”Sota tuhoaa, ja sen arvet ulottuvat pitkälle. Tuho tapahtuu minuutissa, mutta jälleenrakennus vie monta kymmentä vuotta”, sanoo sisällissodan keskeltä Libanonin Beirutista 1989 Tampereelle muuttanut Mahmoud Machaal.

Libanonin sisällissota kesti viisitoista vuotta, 1975–1990. Monimutkaisessa konfliktissa oli useita maansisäisiä ryhmittymiä ja ulkopuolisia tahoja, ja uskonto sekoitettiin soppaan.

Sota-aikana Machaal toimi seitsemän vuotta Beirutissa pelastusmiehenä kansainvälisen Punaisen ristin pelastus- ja lääkintätiimissä. Siihen saapui vapaaehtoisia hoitoalan ammattilaisia eri puolilta maailmaa, myös Suomesta. Machaal toimi tiimissä myös englannin kielen tulkkina.

"Jo lapsena tein valinnan: en halunnut kantaa aseita”

Ennen sotaa Libanonissa elämäntyyli oli eurooppalainen, ja pääkaupungissa Beirutissa puhuttiin ranskaa. Sodan puhjettua kaupunki jakaantui kahtia, ja siellä käytiin suuria taisteluja. Sairaaloissa hoidettiin haavoittuneita ja tehtiin leikkauksia.

”Haimme ambulanssilla haavoittuneita ja kuolleita. Teimme töitä 12 tuntia päivässä, kuusi päivää viikossa. Sairaalassa ei ollut hierarkiaa: lääkärit, ylilääkärit ja hoitajat, kaikki teimme työtä yhdessä ja majoitumme samoissa tiloissa. Monesta työtoverista tuli perheystävä”, kertoo Machaal.

Eteen tuli vaarallisia tilanteita, mutta pelastustehtäviin oli mentävä niistä välittämättä. Erään kerran ambulanssi syöksyi eteenpäin kovaa vauhtia, ja pommi räjähti suoraan auton eteen. Tiehen tuli iso kuoppa, mutta henkilökunta selvisi.

”Jo lapsena olin tehnyt valinnan: en halunnut kantaa aseita.”

Pelastustehtävissä tärkeintä oli pelastaa ihmishenkiä. Aina se ei ollut mahdollista.

”Oli psyykkisesti todella vaikeaa mennä kertomaan lähiomaisille: ”rakkain ihmisesi menehtynyt”. Oli hirveää löytää raunioista paloja ihmisistä. Tuskallisinta oli kuollut, pieni lapsi. Sellainen meni uniin ja ruokahalu katosi.”

Äidin rakkaus ja työkaverit eri puolilta maailmaa kannattelivat

”Sanoilla on mahdotonta antaa oikeaa kuvaa sodanaikaisesta elämästä. Kun elät tapahtumien keskellä, kuulet pommin ja avunhuudot, ambulanssi ulvoo, se on aivan hirveää.”

”Kun näki niin paljon tuskaa, ei omaa henkeä ehtinyt ajatella. Juuri ja juuri ehti syömään ja juomaan. Jälkikäteen voin vain ihmetellä omaa toimintaa. Olinko todella toiminut näin? Mistä siihen tuli voima?”

Lämmin perheyhteys ja työkaverit ympäri maailmaa auttoivat Machaalia jaksamaan. He antoivat toivoa ja uskoa siitä, että maailmassa on hyvääkin.

”Olin syntynyt ja kasvanut seitsemästä sisaruksesta nuorimpana Pohjois-Libanonin Tripolissa, jossa sota ei näkynyt samalla tapaa kuin Beirutissa. Perheeni asui siellä.”

”Läheisin ja tärkein oli äiti. Äidin rakkaus ja lämpö kannattelivat. Pidimme perheen kanssa yhteyttä kirjeitse, ja tutut veivät terveisiä äidille, että kaikki oli hyvin.”


 

Varastolla työkaverit eivät olleet koskaan nähneet tummaa miestä

Pommien huudosta oli lopulta päästävä pois. Machaal oli kuullut, että Suomessa on vähän ihmisiä ja paljon luontoa, maa täynnä järviä. Mikä tärkeintä, rauhallisessa maassa kunnioitettiin ihmisoikeuksia.

”Tulin Suomeen sodan loppuaikoina, 80-luvun lopussa. Lentokoneesta kylmyys näytti upealta, mutta lentokoneen ulkopuolella huomasin, mitä pakkanen todella tarkoittaa.”

”Muistan aina ensimmäisen yön Tampereella. Oli tammikuu, paljon lunta, 30 asteen pakkanen ja rauhaa. Lumisadetta putoili taivaalta ja pari ihmistä käveli ohi. Oli kuin olisin hypännyt toiselle planeetalle.”  

Ensin Machaal oli töissä varastolla, jossa työkaverit eivät olleet koskaan nähneet tummaa miestä. Hän jatkoi omalle alalleen, hoitoalalle, ja suoritti ammattikokeella sairaanhoitajan pätevyyden Suomessa työskentelyä varten.

”Uudessa maassa auttoivat ensimmäiset kohtaamiset ja ystävyys. Kaverit olivat lämminsydämisiä ja kannustivat, veivät kotiin tutustumaan perheeseensä ja auttoivat kotoutumaan.”

”Rasismia tuli vastaan harvoin. Tampereen skinheadit huutelivat perään ”neekeri go home”. En osannut pelätä. Tulin 7000 vuotta vanhasta kulttuurista Libanonista, josta oli tuhansia vuosia sitten toimitettu setripuita ja kultaa Egyptin faaraoille.”

Työpaikalla Machaal kohtasi vähän erilaisia ennakkoluuloja.

”Siellä pidettiin outona, että mies tekee hoitotyötä sairaanhoitajana. Vakuuttelin heitä siitä, että minulle potilas on potilas, eikä hoitotyö riipu sukupuolesta.”

Mieleen palaa tuhottu kaupunki ja täysi kaaos

Vaikka Libanon on Machaalin syntymämaa, kun hän vierailee siellä, mieli palaa sodan julmuuteen.

”Kun lentokone lähestyy kenttää ja näen Beirutin lentokoneesta, muistan aina tuhotun kaupungin, jossa vallitsi täysi kaaos. Siellä pimeässä, keskellä sähkökatkoja tuotettiin sairaalaan valoa polttoaineella, jotta pystyttiin operoimaan.”

Machaal arvostaa edelleen valtavasti suomalaista yhteiskuntaa, jossa köyhällä ja varakkaalla on yhtä lailla mahdollisuus opiskella. Joskus kuitenkin surettaa se, että Suomessa on paljon yksinäisiä vanhuksia. Libanonissa näin ei ole.

”Libanonilaiset ovat hyvin sosiaalisia. Ihmiset käyvät spontaanisti juttelemassa ja tapaamassa toisiaan.”

”Libanonissa ei ole sosiaaliturvaa, mutta perhe auttaa taloudellisesti. Ihmiset hoidetaan vauvasta kuolemaan asti kotona. Perheissä on paljon lapsia: he näkevät kotona elämää ja kuolemaa, kaikki elämän vaiheet. Naapuritkin huolehtivat toisistaan”, kertoo Machaal.

Maahanmuuttajien henkinen kuormitus kuuluu Facebook-ryhmässä

Nyt ahkera verkostoituja luotsaa netissä arabiankielisiä keskusteluja, joissa mielenterveys on tärkeä teema. Machaal on ollut mukana perustamassa Facebook-ryhmiä Suomen arabiankielisille.

”Suomi Arabiaksi -Facebook-ryhmän perustimme lähes kuusi vuotta sitten. Nyt jäseniä on 17 500. Olen yksi ylläpitäjistä.”

Ryhmässä puhutaan muun muassa työn saamisesta, terveydenhuollosta, eläkkeistä, asumisesta ja suomen kielen opetuksesta. Suomen kieltä ja lakia, oikeuksia ja velvollisuuksia opetetaan.

”Käännämme arabiaksi maahanmuuttajia tai suomalaista yhteiskuntaa koskevia juttuja suomalaisista lehdistä.”

Jokainen välittää osaltaan tietoa toisille. Ylläpitäjät valvovat keskusteluja ja kommentoivat aktiivisesti. Myös maahanmuuttajien kokema psyykkinen kuormitus nousee ryhmässä esiin. Kaikkia yhdistää suuri muutos: miten pärjätä suomalaisessa yhteiskunnassa, kun lähtökulttuuri ja tavat ovat toista.

”Taustalla voi olla myös vaikeita sotatraumoja, omaisuus voi olla tuhottu. Jos lapset ovat joutuneet näkemään kauheita, mielenterveys on hauraalla pohjalla. Mielenrauhaa ei synny, vaikka oleskelulupa olisi saatu, jos kotimaasta sodan keskeltä toistuvat huonot uutiset.”

”Sotakokemukset eivät kuitenkaan tarkoita, että ihmiset huomaisivat trauman tai stressin oireitaan tai tarvetta hoitaa mielenterveyttään. Osaamista kohdata sotatraumoja tai kahden kulttuurin välissä eläviä lapsia ei ole välttämättä suomalaisen terveydenhuollon ammattilaisillakaan.”

”Arabiankielessä on olemassa mielenterveyden käsite, mutta mielenterveyden ongelmia hävetään ja niitä ujostellaan tuoda julki. Ryhmän jäsenet kuitenkin kannustavat ja lohduttavat toisiaan.”

Työnhakijoiden ja oleskeluluvan odottajien turhautuminen kuuluu ryhmässä, samoin väsymys siihen, että maahanmuuttajista nostetaan julkisuuteen ensisijaisesti huonoja asioita, ja yleistetään ne kaikkiin maahanmuuttajiin. Facebook-ryhmässä puretaan näitäkin paineita.

”Suomi on kotimaani ja Tampere minun kaupunki”

Machaalin vaikuttamistyö ei pääty sosiaaliseen mediaan. Hän on monessa mukana.

”Olen toiminut Tampereen kaupungin maahanmuuttajaneuvoston jäsenenä vuodesta 2011, ja olen toista kertaa kaupunginvaltuuston varavaltuutettuna. Olen saanut ääniä myös suomalaisilta.”

Hän vetää myös Tampereella asuvien arabiankielisten miesten keskusteluryhmää, jonka tavoitteena on väkivallan ehkäisy.

”Ryhmä kokoontuu kerran viikossa. Puhumme eri teemoista, kuten työelämästä tai perheestä. Joskus mukana on kaksikymmentä ihmistä. Välillä järjestämme koko perheiden tapaamisia.”

”Nyt Suomi on kotimaani ja Tampere minun kaupunki. Se on pieni kaupunki, jossa kaikki on lähellä: ystävät, verkostot, koulu, työkaverit. Tuttavia ja ystäviä on kyllä ympäri Suomea, pohjoisesta etelään, ja he kutsuvat käymään.”

”Eniten haluan, että seuraava sukupolvi voisi elää rauhassa ja yhteisymmärryksessä,” toivoo Machaal.

Kuka? Mahmoud Machaal

Ikä                                      59
Asuinpaikka                       Tampere
Synnyinpaikka                   Tripoli, Libanon
Ammatti                             Sairaanhoitaja, eläkkeellä
Perhe                                  Aikuiset lapset
Harrastukset                       Luonto, politiikka ja aktivismi muun muassa konfliktien ja väkivallan ehkäisyn parissa

TEKSTI: Ellen Tuomaala
KUVAT: Olli-Pekka Orpo
 

Lue lisää

MIOS-blogisarja