Lasten ja nuorten terapiatakuu tuli – mutta kuka jää ilman apua?

Uusi laki ei vastaa alkuperäistä koko väestölle ulottuvaa terapiatakuu-kansalaisaloitetta.

Kirjoittaja

Julia Sangervo

Asiantuntijapsykologi, MIELI ry

Toukokuun alussa voimaan astui historiallinen laki: lasten ja nuorten terapiatakuu on vihdoin kirjattu lainsäädäntöömme. Se on tärkeä askel.

Uusi laki ei kuitenkaan vastaa alkuperäistä koko väestölle ulottuvaa terapiatakuu-kansalaisaloitetta, jota MIELI ry ja moni muu taho on ajanut vuosien ajan. Mikä kaikki jäi puuttumaan – ja miksi juuri nyt ei ole varaa tehdä asioita puoliksi?

Ikäraja rajaa ulos apua tarvitsevat nuoret aikuiset

Ensimmäinen vakava puute on ikäraja. Terapiatakuu koskee vain alle 23-vuotiaita, vaikka suurin kasvu mielenterveysperusteisessa työkyvyttömyydessä on tapahtunut alle 35-vuotiailla. MIELI ry esitti, että takuu koskisi kaikkia nuorisolain piirissä olevia, eli alle 29-vuotiaita. Hallitus päätti toisin, vastoin asiantuntijoiden esitystä.

Nykyinen rajaus on epäjohdonmukainen. Nuoruus ja psyykkinen kuormitus ulottuvat pitkälle yli 23 vuoden iän – erityisesti työelämän kynnyksellä. Ikäraja tulee aiheuttamaan haasteita erityisesti korkeakouluopiskelijoiden terveydenhuollossa, jossa saman palvelun piirissä olevat nuoret joutuvat eriarvoiseen asemaan. 22-vuotias voi saada terapiatakuun mukaista hoitoa, 24-vuotias ei, vaikka tarvitsisi apua enemmän.

Mitä nuoremmasta lapsesta puhutaan, sitä olennaisempaa oman yksilöterapian sijaan on vaikuttaa hänen lähiympäristöönsä. Vaikuttavampaa voi usein olla tukea vanhempia, perhettä tai kouluyhteisöä. Lapsen mielenterveyden tukeminen ei aina tarkoita terapia-aikaa lapselle – se voi tarkoittaa apua uupuneelle vanhemmalle, joka jääkin nyt takuun ulkopuolelle.

Siksi terapiatakuun ikärajasta tulee luopua, ja koko väestöä koskevan mallin valmistelu on aloitettava jo tällä hallituskaudella.

Menetelmäkeskeisyys uhkaa jättää haavoittuvimmat ulkopuolelle

Toinen merkittävä ongelma on, että takuu kattaa vain yksittäiset, lieviin ja kohtalaisiin ahdistus- tai masennusoireisiin suunnitellut terapiamenetelmät. Tämä rajaus jättää suuren osan mielenterveyden ongelmista kärsivistä lapsista ja nuorista kokonaan ulkopuolelle – juuri he, jotka tarvitsisivat apua eniten.

Kaikki eivät sovi yhteen valittujen menetelmien kanssa. Se ei tarkoita, etteivätkö he tarvitsisi tai hyötyisi terapiasta – päinvastoin. Terapian tehtävä on mukautua lapsen tai nuoren tarpeisiin, ei toisinpäin.

On seurattava, että laki toteutuu alueilla niin, ettei yksikään lapsi tai nuori jää ilman apua hallinnollisten rajausten vuoksi.

Resurssit eivät riitä takaamaan apua kaikille

Hallituksen myöntämä lisärahoitus, 35 miljoonaa euroa vuodessa, on tarpeellinen, mutta todennäköisesti riittämätön korjaamaan mielenterveyspalveluiden kriisiä. Hyvinvointialueet ovat jo esittäneet huolensa siitä, etteivät resurssit kata tarpeita. Huoli on aiheellinen: STM on todennut, että mielenterveys- ja päihdepalvelut lapsille ja nuorille ovat vakavasti vaarantuneet kaikilla alueilla.

Tilanne näkyy hälyttävinä lukuina – esimerkiksi huume- ja itsemurhakuolemien kasvu nuorten keskuudessa on vakava signaali. Tarvitsemme panostusta läpi hoitoportaiden, ei vain yhteen askelmaan. Nyt valtion uudet leikkaukset muun muassa sosiaali- ja terveysjärjestöiltä heikentävät ennaltaehkäisyä ja ruohonjuuritason mielenterveystyötä.

Mielenterveyspolitiikka ei voi olla pelkkiä laastareita

Kaikilla meistä on mielenterveys, joka on toimintakykymme ja hyvinvointimme perusta. Siksi kaikki politiikka on mielenterveyspolitiikkaa. Terapiatakuu ei yksin riitä, jos samaan aikaan tehdyt päätökset lisäävät mielenterveysongelmien taustatekijöitä – kuten lapsiperheköyhyyttä, joka lisää riskiä mielenterveyden ongelmille koko eliniän ajan.

Arvioiden mukaan hallituksen leikkaukset voivat tiputtaa 17 000 uutta lasta köyhyysrajan alapuolelle. Tällaisessa tilanteessa ei riitä, että oireileva lapsi pääsee kuukauden sisällä lyhytterapiaan – varsinkaan jos juuri hänen oireensa eivät sovi valittuun menetelmään.

Mielenterveysongelmien ratkaiseminen vaatii kokonaisvaltaista otetta: panostuksia palveluihin, mutta ennen kaikkea mielenterveyden huomioimista kaiken päätöksenteon yhteydessä, jotta harvempi meistä sairastuisi. Se tarkoittaa turvaverkkojen vahvistamista, koulutuksen ja työn mielekkyyttä, vanhemmuuden tukemista ja eriarvoisuuden torjuntaa.

Lasten ja nuorten terapiatakuu on askel oikeaan suuntaan. Mutta jos haluamme ratkaista mielenterveyskriisin, on uskallettava ottaa kokonaisia harppauksia. Oikeus mielenterveyteen ei saa olla iästä tai diagnoosista kiinni.