Siirry sisältöön

100 miljoonaa syytä vaalia kansalaistoimintaa  

Kansalaisyhteiskuntaviikolla on syytä iloita myös siitä, että meillä Suomessa on elinvoimainen ja innovatiivinen kansalaisyhteiskunta. Tämä ei ole itsestään selvää ajassa, jossa demokratia kohtaa haasteita kaikkialla maailmassa.

EU:n kansalaisyhteiskuntaviikolla palkittiin joukko eurooppalaisia arvoja edistäviä mielenterveyteen liittyviä innovatiivisia projekteja.  Viidestä palkinnosta peräti kaksi päätyi Suomeen – toisen sai Pro Lapinlahti mielenterveysseura ry:n ylläpitämä mielen hyvinvoinnin keskus Lapinlahden Lähde, toisen Lilinkotisäätiön The World of Recovery -pelit.

Kansalaisyhteiskuntaviikolla on syytä iloita myös siitä, että meillä Suomessa on elinvoimainen ja innovatiivinen kansalaisyhteiskunta. Tämä ei ole itsestään selvää ajassa, jossa demokratia kohtaa haasteita kaikkialla maailmassa. Demokratiavertailuissa Suomi ja muuta Pohjoismaat näyttäytyvät vapaan kansalaisyhteiskunnan onnelana.

Itsestään selvää vahva demokratia ei silti ole meilläkään. Julkisessa keskustelussa kansanvalta voi hämmentävän usein pelkistyä kansalaisen oikeudeksi äänestää. Yleinen ajatusvirhe on, että vaaleissa kansalaisen valta siirtyisi eduskunnalle ja edelleen hallitukselle. Näinhän se ei tietenkään ole.

Demokratiassa valta kuuluu kansalle. Sen me jo peruskoulussa opimme, mutta emme aina muista. Pohjoismainen osallistuva demokratia rakentuu edustuksellisesta demokratiasta, aktiivisesta järjestökentästä ja kansalaisten mahdollisuuksista vaikuttaa päätöksentekoon myös suoraan.

Yhdessä tekemisen ja auttamisen perinne

Järjestöillä on suomalaisessa yhteiskunnassa ollut perinteisesti iso rooli. Sosiaalista pääomaa ja luottamusta yhteiskuntaan on rakennettu pitkälti juuri yhdistystoiminnassa ja toisten auttamista on rahoitettu julkisista varoista. Näin ollen suomalaiset eivät ole hyväntekeväisyyskansaa. Hyväntekeväisyyden sijaan meillä on yhdessätekeväisyys. Pelkästään sote-alan järjestöissä vapaaehtoistyötä tekee noin puoli miljoonaa suomalaista.

Järjestötoiminnalle on toisinaan povattu hiipuvaa tulevaisuutta. Erilaisista tempauksista kuten siivous- ja ravintolapäivistä odotettiin järjestäytyneen kansalaisyhteiskunnan korvaajaa. Näin ei tapahtunut; järjestöt ja epämuodollinen kansalaisyhteiskunta elävät rinnakkain ja lomittain. Kun järjestöt koronavuosina ottivat koppia yhteisestä pärjäämisestä, yhdistystoiminnan rakenteet nousivat taas vahvemmin esille ja arvoonsa.

Kansalaisyhteiskunta ei ole itsestäänselvyys ajassa, jossa demokratia kohtaa haasteita kaikkialla maailmassa.

Ainakin juhlapuheiden tasolla, ja hallitusohjelmassakin, järjestöjä edelleen arvostetaan. 2000-luvulla on toteutettu useita ohjelmia ja valmisteluprosesseja, joilla on haluttu turvata kansalaisyhteiskunnan elinvoimaisuutta ja osallistuvaa demokratiaa.

Vaikka järjestötoiminta on elinvoimaista, kansalaisjärjestöt nähdään yhä useammin toisaalta julkisen sektorin jatkeena ja toisaalta yrityksiin rinnastuvina yksityisinä palveluntuottajina kilpailluilla markkinoilla. Kolmas sektori joutuu oudolla tavalla mukautumaan kahden muun – julkisen sektorin ja voittoa tavoittelevan yrityssektorin – pelisääntöihin.

Säilyykö riippumattomuus?

Suomalaista kansalaisyhteiskuntaa on vahvistanut se, että julkinen valta tukee kansalaisjärjestöjen toimintaa. Julkinen rahoitus tuottaa myös jännitteen kansalaisyhteiskunnan riippumattomuuden ja julkisen ohjauksen välille. Jännite vahvistui, kun järjestörahoitus siirtyi valtion budjettirahoitukseen ja rahoitukseen kohdistui huomattavia leikkauspaineita.

Oikeusministeriössä valmistellaan parhaillaan hallitusohjelmaan sisältyvää kansalaisjärjestöstrategiaa. On tärkeää, että strategian keskeisenä tavoitteena on nimenomaan riippumattoman kansalaisyhteiskunnan elinvoimaisuuden turvaaminen ja sitä kautta myös suomalaisen demokratian vaaliminen.

Tämän tavoitteen näkökulmasta kansalaisjärjestöstrategian tulee vastata ainakin kahteen pääkysymykseen.   Ensinnäkin miten julkinen valta huolehtii siitä, että Suomessa on elinvoimainen kansalaisyhteiskunta, jolla on resursseja tuottaa osallisuutta, hyvinvointia ja sosiaalista pääomaa, tukea ja toimintaa, asiantuntijuutta ja vaikuttamistyötä?  Toiseksi ja aivan yhtä tärkeänä: miten julkinen valta varmistaa, että kansalaisyhteiskunta pystyy toimimaan vapaana ja riittävän riippumattomana julkisesta ohjauksesta.

Jälkimmäinen kysymys jää usein ensimmäisen jalkoihin. Pohditaan avustusten riittävää tasoa mutta ei sitä, mitä ja miten järjestöjä avustetaan. Kun kaikkea järjestöjen hyvänä pitämää toimintaa ei koskaan voida julkisin varoin avustaa, millä kriteereillä valitaan toiminta, joka saa rahoitusta? Tulevatko kriteerit kansalaisyhteiskunnalta tai ainakin kansalaisyhteiskunnan kanssa dialogissa rakennettuna, vai osoitetaanko raha toimintaan, jota julkinen valta järjestöiltä odottaa?

100 miljoonan euron vaikutus

Hallituksen kehysbudjetin mukaan sosiaali- ja terveysalan järjestöjen avustussumma leikkautuisi vuonna 2027 noin neljänneksellä eli 100 miljoonalla eurolla. Säästötalkoiden keskellä voi tuntua oikealta, että säästöt kohdistuvat kaikkiin yhteiskunnan lohkoihin, myös järjestötyöhön.

Leikkauksia linjatessa on kuitenkin tärkeää muistaa, että järjestöavustukset ovat tukea kaikelle sille, mitä järjestöt tuottavat yhteiskunnalle ja avun tarpeessa oleville ihmisille. Sotejärjestökenttä puskuroi työllään julkisten palveluiden kuormitusta ja tukee heikoimmassa asemassa olevia. Sote-yhdistyksissä suomalaiset ottavat vastuuta yhteisestä pärjäämisestä. Tästä säästäminen tulee helposti kalliiksi.

Leikkauksia linjatessa on tärkeää muistaa, että järjestöavustukset ovat tukea kaikelle, mitä järjestöt tuottavat yhteiskunnalle ja avuntarvitsijoille.

Jotta leikkauksista ei aiheutuisi kansalaistoiminnalle ja matalan kynnyksen auttamiselle liian suuria vahinkoja, pitäisi järjestön omaa harkintaa vahvistaa. Leikkauksista päätettäessä järjestöjen pitää voida kertoa, miten leikkaukset vaikuttavat ja miten kohdistettuina ne aiheuttavat yhteiskunnalle sekä järjestön kohderyhmälle pienimmän vahingon.

Valmisteltavan kansalaisjärjestöstrategian tavoitteet ovat hyviä: sääntelyn ja hallinnollisen taakan keventäminen, varainhankinnan mahdollisuuksien vahvistaminen sekä hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan vuorovaikutuksen vahvistaminen. Ylimmäksi tulisi vielä itsestään selvästi kiteyttää se, mitä Suomi haluaa kansalaisjärjestöiltään. Toivottavasti se tarkoittaa demokraattista osallisuutta, rohkeaa vaikuttamista, aktiivista kehittämistä ja yhteistä vastuunottoa – niin vapaana ulkoapäin tulevasta ohjauksesta kuin suinkin mahdollista.

Ota yhteyttä

Sari Aalto-Matturi

Toiminnanjohtaja
+358 400 508 234
etunimi.sukunimi@mieli.fi