Erään miehen suru
Helmikuinen lauantaiaamupäivä. Kaksi ihmistä seisomassa vesilätäkössä, pitäen toisistaan kiinni. Jumiutuneena katselemaan ruhjoutuneita, tyhjiä autoja. Hälytysajoneuvojen sininen välke – hiljaisuus.
Nuori elämä päättyi liian varhain, matkalla katsomaan ensimmäistä omaa asuntoa.
Oma tuttavuuteni syvän surun kanssa alkoi, kun poikapuoleni menehtyi liikenneonnettomuudessa. Nuori elämä päättyi liian varhain valtatiellä, matkalla katsomaan ensimmäistä omaa asuntoa. Tuosta hetkestä, hieman ennen kello kahta päivällä, alkoi loppuelämäni matka yhdessä surun kanssa toisiimme hitaasti tutustuen.
Suru tulee kutsumatta. Se on vieras, jolle kukaan ei kata etukäteen paikkaa kahvipöytään. Se vain tulee, harvemmin vaivihkaa. Yleensä karmit kaulassa, runnoen. Ottaa ensin vallan elämästä, täyttää joka sopukan pimeydellä, kivulla, epäuskolla. Surulla on huono maine. Kuka haluaisi surun kohdata? Toisaalta suru on meille kaikille tuttu, kohtaamme jokainen sen vääjäämättä. Ehkäpä pelottavinta on surun yllätyksellisyys ja sen ensi alkuinen kaikkivoipaisuus. Se vie, sinä kuljet vain mukana.
Suru tulee usein karmit kaulassa, runnoen. Ottaa vallan elämästä, täyttää joka sopukan pimeydellä.
Tapahtuneesta tulee nyt kahdeksan kuukautta. Surua läpikäyvälle se on vielä lyhyt aika, vaikka matka itsessään on ollut pitkä. Puolisoni kanssa olemme tukeneet toinen toistamme. Emme olisi tässä ilman toisiamme. Elämme surua läpi yhdessä. Kuluneiden kuukausien aikana olen paljon pohtinut, mitä on miehen suru. Eihän sitä tietenkään voi yleistäen kuvailla, koska suru on aina yksilöllinen kokemus. Mutta saako mies surra?
Tämä pohdinta kumpuaa kokemuksistani viranomaistahojen kanssa: miehen suru ohitetaan. Toki oma kokemukseni on yksilöllinen. Mutta yllättäviä tapaamisia polulleni mahtuu. Pistää miettimään, onko taustalla jopa ajatusmallia, että isäpuoli ei voisi tuntea menetystä. Tarkoitukseni ei tietenkään ole mustamaalata mitään ammattikuntaa, hyvää ammattitaitoa löytyy paljonkin. Kenellekään ei silti olisi pahasta kuulla kokemusasiantuntijaa liittyen surun kohtaamiseen, ymmärtää paremmin surun verkostoa.
Mihin omissa pohdinnoissani päädyin? Tietenkin mies saa surra. Miehen pitää surra. Mies suree, kuten ihminen suree. Olemme eläneet liian pitkään pärjäämisen kulttuurissa, missä odotetaan, että varsinkin me miehet vain suljemme kaiken sisäämme. Kohtaamme ja läpikäymme suruamme kuitenkin yksilöllisesti, sille pitää antaa tilaa. Tarvitsemme surussamme muita, sillä muutoin suru voi viedä meidät liian syvälle. Tarvitsemme läsnä olevaa kohtaamista, emme neuvoja tai ympäripyöreitä tyhjiä sanontoja, surevan tuskaa ei tarvitse ottaa pois. Riittää, kun olet hetken surevan kanssa, ihan vain hiljaa vierellä.
Saako mies surra? Kokemukseni mukaan viranomaistahot ohittavat miehen surun.
Kuukausia on siis kulunut. Alkuun suru tuntui kaikenkattavalta ja hahmottomalta. Se oli kuin synkkä, raskas verho kaiken yllä. Olen lopulta tehnyt sovun surun kanssa, antanut sen tehdä sijan sydämeeni, täyttämään tyhjyyttä, jonka menetys aiheutti. Lopulta suru on kuitenkin lohdullinen. Sen tarkoitus ei ole rikkoa, vaikka se voi välillä viedä syvälle pimeyteen. Surun kanssa on vain opittava tasapainottelemaan. Puhutaan suruajasta, minulle se on loppuelämäni. En uppoudu tuhkaan, en odota erityiskohtelua, elän normaalia elämääni. Silti suru kulkee aina mukanani. Välillä hiljaisena sykkeenä taustalla, välillä sydäntä viiltäen. Poikani kulkee mukanani muistoissa ja surussa.
Toimin vapaaehtoisena Saimaan Kriisikeskuksella. Peruskurssista on jo muutama vuosi, ja se kasvatti entisestään mielenkiintoani kriisityötä kohtaan. Enpä tuolloin osannut kuvitella, että itse vielä kohtaan vakavan kriisin. Peruskurssilta sain kuitenkin eväitä, joita nyt huomaan hyödyntäväni omassa elämässäni. Mikään kurssi ei täysin valmista kohtaamaan elämän sattumanvaraisuutta mutta antaa työkaluja, joilla kohtaaminen voi olla hieman helpompaa. Kun matkani jatkuu, haluan jatkaa vapaaehtoistyötä. Nyt tiedostan kohtaamisen merkityksen entistä paremmin. Jo lyhytkin läsnä oleva hetki Kriisipuhelimessa voi olla soittajalle todella merkityksellinen.
Kirjoittaja on Saimaan kriisikeskuksen vapaaehtoinen.
