Tarinoiden imussa Story sharing cafessa
Story sharing cafeissa ihmiset kohtaavat tarinoiden jakamisen äärellä. Menetelmän kehittämiseen osallistuneen Max Bremerin mukaan toisten kohtaaminen ja tarinoiden jakaminen on aina ajankohtaista. Taustasta riippumatta kaikilla on siihen tarve.
Istun hiljaa pöydässä kolmen tuntemattoman ihmisen kanssa. Emme ole vielä esittäytyneet, ja hymyilemme epävarmojen katseiden välissä toisillemme. Muissa pöydissä on samanlainen tunnelma.
Tapahtuman juontaja viittoilee vetäjille ja kertoo innostuneesti, mitä seuraavaksi tehdään. Iloinen mies ojentaa meille kortit, joissa on ohjeet. Päätämme, kuka nostaa ensimmäisen kortin ja kuka on ajanottaja. Jokainen saa saman verran aikaa puhua. Tarinoiden kerronta voi alkaa.
”Story sharing cafen idea on jakaa tarinoita”, tiivistää ohjaaja Max Bremer Teatteri Universumista.
”Osallistujat otetaan vastaan lämpimillä tervetulotoivotuksilla ja usein musiikkiesityksillä. Heidät ohjataan pieniin ryhmiin mieluiten monikulttuurisesti ja niin, etteivät he tunne toisiaan. Jokaista pöytää hostaa yksi työntekijämme. Hän pitää huolta ajan kulusta ja auttaa esimerkiksi tulkkauksessa, jota on yli kymmenelle kielelle”, kertoo Bremer.
Host jakaa osallistujille kysymyskortit, jotka johdattelevat kertomaan tarinoita. Kertominen kestää kolme varttia, jonka jälkeen on taas musiikkia. Lopuksi vetäjät kertovat tarinan omasta elämästään, ja järjestetään open mic, jossa ihmiset voivat jakaa kaikille osallistujille jonkun tarinan.
”Olen vetänyt itse yli kolmekymmentä cafeta. Monessa on ollut jopa yli sata osallistujaa kerralla. Kasvavan suosion myötä olemme järjestäneet cafeita esimerkiksi Helsingin kotoutuspalveluiden ja eri järjestöjen kanssa.”
Mistä syntyi idea monikulttuurisiin cafeihin?
”Jo ennen pakolaisaaltoa pohdiskelimme Teatteri Universumin neljän teatteritaiteilijan voimin Suomeen muuttaneiden henkilökohtaisia tarinoita. Aloimme miettiä, keitä täällä nykyään on. Havahduin siihen, että ei voi olla niin, että vain tänne tulleiden täytyy integroida itsensä, vaan meidän täytyy myös integroida itsemme heidän elämäänsä”, Max Bremer taustoittaa.
”Under the same roof -esitystä 2015 oli toteuttamassa ihmisiä eri kulttuuritaustoista ja maista. Huomasimme tarinoiden voiman. Suuren pakolaisaallon myötä meille tuli tarve tehdä jotain.”
Ryhmä alkoi kysellä vastaanottokeskuksista osallistujia. Ensimmäiset cafet olivat kokeilevia. Joka kerta ryhmä oppi jotain uutta. Jokaisesta cafesta pyydettiin osallistujia seuraavaan cafehen. Näin löydettiin säännöllisiä kävijöitä ja halukkaita vetäjiä.
”Teatteripiireissä olen saanut vastustustakin osallistavan projektin aloittamisesta. Joidenkin on ollut hankala ymmärtää, mikä arvo on projektilla, joka ei ole suoraan taidetta eikä sosiaalityötä.”
”Palaute cafeista on kuitenkin ollut äärimmäisen hyvää. Monet tulevat uudestaan ja uudestaan. Sanon aina, että kun cafeissa ei käy enää kukaan, olemme kotiuttaneet kaikki eikä niille enää ole tarvetta”, Max Bremer nauraa.
”Tänä vuonna olemme aloittaneet teemacafet, esimerkiksi ystävänpäivän teemalla. Olemme tehneet cafeita myös ruotsin kielellä Suomeen kotoutuneille ja järjestäneet All women -cafeita, joiden vetäjät, esiintyjät ja kaikki osanottajat ovat olleet naisia.”
Mitä kokemuksia vetäjillä on ollut cafeista? Onko joku ollut vaikeaa?
”Olemme kehittäneet cafeita palautteen perusteella. Koulutamme vetäjiä valmentamalla heitä tarinankerronnassa, ryhmien ohjaamisessa ja peruspedagogiikassa. Teemme asiat yhdessä, Max Bremer summaa.”
”Välillä on ollut vaikeaa kohdata vaikkapa ihminen, jota pidetään kolmatta vuotta vastaanottokeskuksessa ja joka ei saa tehdä mitään. Cafeissa on kuitenkin ehdottoman hyvä henki, ja jakaminen on myös terapeuttista. Emme hae traagisia tarinoita, vaan jokaisen kohtaamista arkisessa elämässä.”
”Joskus joku on sanonut, että tästä en halua puhua. Muuten on toiminut todella hyvin se, että jokainen puhuu juuri niin paljon kuin itse haluaa.”
Cafeita ovat rahoittaneet muun muassa Taiteen edistämisen keskus, Helsingin kaupunki ja Svenska kulturfonden.
”Meille on tärkeää tarjota jonkinlainen, vaikkakin pieni palkka tehdystä työstä. Maksamme aina hosteille ja artisteille jotakin. Haluaisimme päättäjienkin ymmärtävän suuren tarpeen tällaiselle toiminnalle. Suomi on vielä kehitysmaa integraatiotyössä ja etenkin taiteen monipuolisessa hyödyntämisessä siinä”, Max Bremer huomauttaa.
Olen juuri kertonut lapsuuteni koulumatkasta. Jo melkein unohtuneita muistoja ja ihmisiä palaa mieleeni. Muisteleminen on tuntunut mukavalta, joskin puhuminen on saanut olon välillä hieman ujoksi. Olen tullut koulumatkamuistojen lomassa kertoneeksi lapsuudesta ja perheestäni ihmisille, joita en ollut edes tavannut kymmenen minuuttia sitten. Vastineeksi olen kuullut kolmen muun ihmisen tarinoita samasta aiheesta.
Ajatella, miten erilaisia ja toisaalta samanlaisia kokemuksia meillä on ollut! Toinen on nauttinut koulumatkojen metsäseikkailuista, kun toinen on tullut kiusatuksi. Tuntuu, että tunnen jo jonkun verran ihmisiä pöytäni ympärillä. Puhuminen helpottuu kortti kortilta. Kun jäljellä on viimeinen kysymyskortti, kaikki ovat täysin keskittyneitä tilanteeseen.
Mikä on Story sharing cafeissa parasta?
”Hienoa on, että jokainen saa puhua, kertoa ja osallistua omalla tavallaan. Projekti on imenyt minut täysin mukaansa. Pohdin jatkuvasti uusia kysymyksiä cafeissa esitettäväksi.”
”Kohtaamani uskomattomat ihmiset ja tarinat ovat olleet ehtymätön aarreaitta. Avaamalla itseämme, kertomalla elämästämme ja kohtaamalla toisemme voimme ymmärtää, kuinka samanlaisia kaikki olemme, kuinka samanlaiset tarpeet meillä on, ja kuinka vähän pelättävää loppujen lopuksi on.”
Sivua muokattu 15.9.2023