Mielen puolikkaat -podcastin vieraana Mika Törrö: ”En voinut uskoa, että saisin elää vielä tällaista elämää”

Frans Horneman: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast ja mä oon Frans Horneman MIELI ry:stä. Tässä podcastista kaksi ihmistä pysähtyy puhumaan mielenterveydestä. Tänään meillä on vieraana Mika Törrö, joka on voittanut viidesti Suomen vahvin mies -kilpailun. Mika vietti suuren osan lapsuudestaan laitoksissa ja 11 vuotta vankilassa. Me puhutaan tänään Mikan omasta tarinasta, sekä siitä miten päihdehelvetistä voi nousta ja päästä takaisin kiinni elämään. Erityisesti minua kiinnostaa kuulla miten urheilu on kannatellut Törröä läpi elämän. Lämpimästi tervetuloa, Mika.

Mika Törrö: Kiitoksia paljon.

Horneman: Mika, mitä sulle kuuluu just nyt?

Törrö: Tällä hetkellä kuuluu hyvää. Pikkaisen taas herkistyi aina kun palaan siihen menneisyyteen jotenkin, ja sitten mitä on tässä hetkessä niin tuntuu taas tosi hyvältä ja kiitolliselta että on tässä pisteessä. Elämä hymyilee, treenit kulkee, vaikka en saanut tämän vuoden Maailman vahvin mies -kisaan kutsua niin työ jatkuu, ja näyttämisenhalu on entistä kovempi sitten tänä vuonna. Oon löytänyt ensimmäistä kertaa elämässä rakkauden ja pystyy ottamaan läheisyyttä vastaan ja tuntuu jotenkin että on saanut ihan uuden ulottuvuuden tähän elämään. On kyllä hyvä ja onnellinen olo tällä hetkellä.

Horneman: Tosi mukava kuulla. Eikö näin että sulta on ilmestymässä kirja missä sä oot mukana jollakin tapaa?

Törrö: Joo, Heikki Turkan ja Julia Saarholman kirjoittama lasten ja nuorten rikollisuusopas ennaltaehkäisyyn. Siinä on 35 eri kirjoittajaa: kokemusasiantuntijoita, alan ammattilaisia, kriminologeja. Kattava teos, ja tänään on julkkarit Oodi-kirjastolla kello 13 ja sinne olen matkalla.

Horneman: Mä nappaan heti tästä aiheesta ensimmäiseksi: miten sun mielestä voi ennaltaehkäistä nuorten rikollisuutta ja rikoskierrettä?

Törrö: Kyllä siinä pitää olla turvallinen aikuinen tukemassa ja kuunnella sitä nuorta, mitä se nuori haluaa tehdä ja mitä nuoren ajatukset on. Harrastukset mitä omalta kohdalta puhun on todella tärkeitä, ja turvallinen kasvuympäristö. Sitten tietysti toivoisi että nuoret pystyisi olemaan aina omia itsejään, että tekisi mitä se oma sydän sanoo. Ettei aina välttämättä tehdä sitä mitä se ryhmä tai kaverit haluaa, että pystyisi tekemään omia valintoja. Itselläkin on oma kokemus siitä että paljon hakenut sitä hyväksyntää ja tehnyt sitten vääriä valintoja. Toiminut sitä omaa sydäntä ja omaatuntoa vastaan lähestulkoon koko elämän.

Horneman: Sä sanoit et sä oot hakenut hyväksyntää, niin mitä sä tarkoitit sillä?

Törrö: Sitä halusi kuulua porukkaan. Jos puhutaan päihdemaailmasta niin sun pitää olla siellä tietynlainen. Mäkin oin ihannoinut aina nuoresta asti sitä rikollista maailmaa, mutta mä en ole pohjimmiltani semmoinen. Musta ei ole tekemään rikoksia esimerkiksi selvinpäin. Omatunto ei kestä sitä. Se tuntuu niin pahalta mutta sitten kun mä otan päihteitä niin sitten mä pystyn olemaan toisenlainen ja sillä mä saan hyväksyntää niiltä rikollisilta kavereilta ja siinä rikollispiirissä, ja sama on sitten tietysti ollut laitoksissa nuorena. Pitää vähän toimia itseä vastaan ja esitellään että olisi kova jätkä vaikka olet herkkä ja ujo pohjimmiltasi, mutta siinä maailmassa kun sä sen näytät niin jäät altavastaajaksi. Sitä käytetään hyvin paljon sitten hyväksi.

Horneman: Ja mä ainakin itse ajattelen että se on just näin että ainakin keskimäärin meille miehille voi olla hankalaa joskus näyttää niitä herkkiä ja ujoja puolia itsestämme.

Törrö: Kyllä se varsinkin nuorena on ollut todella haastavaa, ja varsinkin sitten päihdemaailmassa. Ei siellä niitä tunteita näytetä, että mäkin olen niitä patonut sisälläni nuoruudesta siihen asti kunnes raitistuin ja vähän sen jälkeen. Että kyllä on vaikea niitä tunteita näyttää ja sitä varten on päihteitä käyttänyt. On paennut sitä omaa tunne-elämää kun sulla ollut niin itsetunto, omatunto, kaikki nämä, niin niihin päihde on ollut se lääke.

Horneman: Tosi hyvin sä kuvaat kyllä tuota tilannetta ja puhutaan tänään tarkemmin vielä sun taustasta ja nimenomaan myös niistä päihteistä, mutta sä mainitsit tuossa että harrastukset on tosi tärkeässä asemassa kun mietitään että miten voitaisiin ehkäistä nuorten rikoksia. Urheilu on iso osa sun omaa tarinaa ja siitäkin me puhutaan tänään, niin kerro että mikä merkitys urheilulla on ollut sun mielenterveydelle.

Törrö: No todella todella iso merkitys. Ihan sieltä nuoresta nuoresta asti, niin kauan kuin muistan, urheilu on ollut ainut asia mitä mä olen rakastunut tehdä. Se on auttanut pitämään mut hyvällä tuulella, poissa pahanteosta, ja sitten ei ole tavallaan tarvinnut kohdata niitä vaikeita tunteita, että pääsin niistä yli. Vaikka on vähän aikaa vaikeaa ja sä rupeat urheilemaan niin sä saat ne kelat poikki ja sitten se asia voi unohtua ja se mieli voi olla paljon parempi. Sillä on ollut äärimmäisen suuri merkitys. Yksi isoimpia asioita mun elämässä että mun mielenterveys on hyvä, on urheilu. En oikein osaa sanoa että mitä tapahtuisi jos en pystyisi urheilemaan yhtään mitään. Kyllä sillä on tärkeä rooli kaikissa paineenpurussa ja muussa mielihyvän tuottamisessa.

Horneman: Pystytkö sä antamaan ihan jonkin konkreettisen esimerkin siitä että millaiseen tilanteeseen se urheilu on tuottanut apua? Millaisen ajatuskelan se on saanut poikki tai minkälaisia tunteita sä oot saanut käsiteltyä urheilemalla?

Törrö: No kyllä vaikka esimerkiksi toipumisessa, toipumiseen alussa, kun sä oot niin hukassa itsesi kanssa koko ajan, että oikeen tiedä kuka olet ja on paljon vaikeita tunteita. On sitä häpeää ja syyllisyyttä niistä teoista mitä on tehnyt menneisyydessä, niin sitten kun sä lähdet salille niin sun pitää keskittyä treenaamiseen ja sitten unohtuu siinä. Varsinkin siinä alussa alussa oli tärkeää että pystyi sillä toiminnalla katkaisemaan niitä negatiivisia ajatuskeloja.

Horneman: Sä oot puhunut avoimesti siitä että sä oot joutunut kohtaamaan väkivaltaa jo lapsuudessa sun elämässä, mikä on tietysti todella ikävä kuulla. Miten tämä väkivalta oli läsnä sun elämässä silloin kun sä olit lapsi?

Törrö: Tietysti ennen kuin mä edes synnyin. Mä kysyn mun äidiltä että kuka mun isä on tässä ihan kolme, neljä vuotta sitten, ja äiti rupesi samantien itkemään. Se romahti siitä kysymyksestä ja sanoi että hän ei halua puhua siitä ollenkaan. Sitten se kertoi että mun oikea isä  oli hakannut äitiä jo ennen raskautta ja raskauden aikana, että äiti oli joutunut lähtemään karkuun sitten kun se oli minut synnyttänyt, ja onneksi pääsi. Sitten isäpuoli joka tuli elämään  viisivuotiaana oli kanssa alkoholisti ja hyvin aggressiivinen humalassa, että aina oli haastamassa riitaa ja kävi äitiinkin käsiksi. Vihasin tosi paljon aina sitä kun se otti viinaa niin se muuttui semmoiseksi aggressiiviseksi. Aina oli uhoamassa, joko sai itse turpaansa tai antoi turpaan, ja se väkivalta oli läsnä nuoruudesta asti. Sitten tietysti koulukodissa ja laitoksessa se on ollut kanssa paljon mukana.

Horneman: Oliko se niin että sut sijoitettiin 12-vuotiaana lastenkotiin ja sitten koulukotiin?

Törrö: No joo, ennen sitä mä olin jo psykiatrisella osastolla kymmenvuotiaana Joensuussa. Siitä oikeastaan alkoi mun laitoskierre silloin nuorempana ja sieltä sitten lastenkotiin ja taas psykiatriselle osastolle ja sitten koulukotiin. Mä olin melkein kymmenvuotiasta 18-vuotiaaseen asti suurimman osan ajasta laitoksessa. Äiti ei vain jaksanut eikä pystynyt tulemaan toimeen mun kanssa sitten. Oli se käytös semmoista.

Horneman: Millaista se oli se sun käytös?

Törrö: Se oli sitä varastelua, koulusta pinnaamista. Kun laitokseen pääsi niin sitten siellä alkoi auktoriteettiongelmat, että laitoksella tuli sitten paljon ongelmia hoitajien kanssa. Siellä psykiatrisellakin me lukittauduttiin huoneeseen ja ne joutui tulemaan seinän läpi hakemaan meidät pois kun me ei suostuttu, ja sitten rangaistuksena mä jouduin… siellä oli sellainen pyöreä, pehmeä huone, niin mä jouduin siellä sitten hoitajan kanssa olemaan. Mulla ei ole mitään hajua että minkä aikaa mä olen joutunut siellä olemaan. Muistan vain yhden tapauksen että sain kerran pelata Uunoa kaverin kanssa siinä oven ulkopuolella. Tämmöisiä rangaistuksia kun sä saat kymmenenvuotiaana, sut teljetään lukkojen taakse etkä sä tiedä milloin sä pääset pois, semmoinen uhma ja vastustus kasvoi aika pahaksi siinä. Ettei halunnut kunnioittaa eikä totella aikuisia aikuisia ollenkaan. Sitten oli psykiatrisella osastolla sama silloin 12-vuotiaana. Siellä oli nuorille putka siinä käytävällä, samanlainen mikä on poliisitalossa. Sä joudut sinne kiviselle lattialle, laitetaan kaksi ovea lukkoon ja sitten kun mietit siellä 12-vuotiaana että milloinhan mä pääsen pois ja mitä tässä nyt tapahtuu, niin ne on aika rankkoja kokemuksia nuorelle mielelle. Kun on kokenut paljon niitä rangaistuksia nuorena niin se on lisännyt sitä auktoriteettivastaisuutta hyvin paljon sitten. On vastustanut ja pistänyt kaikissa asioissa vastaan sitten nuorena.

Horneman: Toi kuulostaa jotenkin ihan tosi rankalta. Jotenkin vetää ihan sanattomaksi noi sun kokemukset. Oliko mitään semmoista mikä sua kannatteli silloin kun sä koit näitä todella rankkoja asioita noin nuorena?

Törrö: Äiti ja urheilu oikeastaan. Että äiti ollut aina tukena lapsesta asti vaikka sitä itse syyllisti äitiä silloin nuorempana, kun tuli paljon niitä hylkäämiskokemuksia. Kun aina olit jossain soskun luona niin sä joudut pois kotoa. Ne oli aika raskaita kokemuksia. Mutta urheilu oli semmonen mihin mä sain sitten purettua sitä pahaa oloa, että se oli oikeastaan ainut keino silloin nuorena. Mulla oli silloin nuorena jo peliaddiktio, pelasin paljon pelikoneita, että se oli yksi tapa paeta niitä vaikeita tunteita. Sait sitä nopeaa mielihyvää niistä pelikoneista.

Horneman: Sä olet kertonut että päihteet tuli sun elämään ilmeisesti myös siellä nuoruudessa, niin mitä sä ajattelet nyt että mihin sä tarvitsit päihteitä?

Törrö: Kyllä silloin nuorempana tuli niitä kokeiluita mutta se ei vielä silloin 12-13 -vuotiaana lähtenyt niin lapasesta. Ne oli vain niitä kokeiluja. Mutta silloin 18-vuotiaana kun mä pääsin koulukodista niin musta tuli oikeastaan samantien alkoholisti. Mä en pystynyt sitä juomista lopettamaan, ja se juominen oli semmoista että kaksin käsin ja niin pitkään että sai tajun pois. Siihen oli varmaan syynä tietysti ne mallit mitä mulla on ollut laitoksessa. Koulukodissa olin neljä vuotta niin se on korkeakoulu rikolliseen maailmaan, ja siellä ihannoidaan päihteitä ja rikollisuutta. Sitten kun mä pääsin koulukodista pois niin mä olin hukassa itseni kanssa. Mulla ei ollut minkäännäköistä hajua mitä mä rupeaisin elämälläni tekemään. Minua ei oikeastaan kiinnostanut mikään koulunkäynti tai jatkaminen tai mikään muukaan. Sitten se päihde tuli siihen. Mä olin niin hyvin epävarma, itsetunto nollissa, ujo, arka. Mulla jäi koulukodissa kiusaamisesta tosi pahoja traumoja. Mä pelkäsin aina minua vähänkin vahvempia ihmisiä, jotka mä arvotin vähän ylemmäs tai oli isompikokoisia tai muuta. Mä jotenkin pelkäsin niitä siviilissä tosi paljon koska mua oli siellä koulukodissa hakattu, alistettu ja kiusattu just tämmöisten vahvempien ihmisten toimesta pitkäkestoisesti. Se jätti pahat traumat ja sitten se viina oli siihen lääke, vaikka sekään ei välttämättä siihen auttanut. Pelkäsi että paljastuu oikeaksi Mikaksi ihmisten seurassa, että sä olisit se herkkä ja ujo poika joka sä olet sisimmissäsi. Sitä pelkäsi varmaan että paljastuu, ja sitten sillä viinalla muutti sitä omaa toimintaansa että toimi itseään vastaan ja halusi olla niin sanottu kova jätkä.

Horneman: Olipa hyvin sanottu tuo että pelkäsi sitä että paljastuu se että kuka mä oikeesti oon. Mitä sä ajattelet että olisi tapahtunut jos olisi silloin paljastunut kaikille että millanen se Mika oikeasti on?

Törrö: Mä epäilen että vain hyviä asioita todennäköisestä. Kun olisi vain uskaltanut olla oma itsensä ja löytää sen oikean kaveriporukan eikä lähtenyt sitten viinan kanssa muuttamaan niitä tunnetiloja. Mutta eihän niillä tietysti enää mitään voi. Sitä tavallaan pelkkää sitä omaa herkkyyttä, varsinkin sitten kun sä ihannoit rikollismaailmaa, niin ei halua näyttää niitä herkkiä puolia itsestään.

Horneman: Oliko ne päihteet vähän niin kuin jonkinlainen pakopaikka niistä hankalista, epämukavilta tunteista?

Törrö: Kyllä se oli. Vaikka päinvastoin niillä päihteitä käyttämällä mä olen sitten saanut vielä epämukavampia tunteita sitten taas pitkäkestoisella käytöllä itselleni aiheutettua, ja hukannut itseni siinä samassa kun oon käyttänyt niitä päihteitä, että kuka mä oikeasti olen.

Horneman: Sä oot kertonut myös avoimesta siitä että vankila on tullut sulle tutuksi siellä nuoruudessa tai nuorena aikuisena. Miten sä pidit sun pään kasassa vankilassa?

Törrö: Tietysti se ensimmäinen kerta oli pelottava ja jännittävä kun joutui vankilaan. Sitten siellä vanhat hörhöt otti nuoren Mikan siipiensä suojaan, tarjosi vähän huumeita, kertoi niitä sankaritarinoita. Tavallaan vähän vääriä esikuvia, että oi, onpa tämä hieno ihminen. Mä haluan olla tän kaltainen ja olla vastuuton ja olla välittämättä mistään säännöistä. Olla niin sanotusti vapaa näistä yhteiskunnan jutuista. Mutta sitten kun alkoi niitä pitää esikuvina niin sitten se vankilakierre tuli kuvioihin ja siellä miten sen pään pitää kasassa. Mä muistan niin monet kerrat kun mä oon joutunut pidätysselliin ja mä nytkin näen sen yhdeksän neliön kopin siinä silmissäni ja mietin että ei hyvää päivää, taas mä oon täällä. Ja mä tiedän että mä joudun taas istumaan monta vuotta, sanon tai mitä tahansa mä teenkin oikeudessa ja sitä luhistuu siellä pidätyskopissa ihan täysin. Sä oot siellä yksin aina, yleensä monta viikkoa sen oman pääsi kanssa, ja siellä sä et saa päihteitä. Sä joudut kohtaamaan kohtaamaan itsesi siellä, ja ne on kyllä ollut raskaita aikoja. Siellä on murtunut henkisesti, mutta sitten sun pitää vaan kaivaa se asenne että nyt mennään taas linnaan ja esitetään jotain mitä ei ole ja olla se tuomio sitten siellä. Sellaista sopeutumistahan se on siihen laitokseen.

Vankilassa urheilu on se ainut mikä pääkopan edes vähän järjissään. Kyllä mäkin alkuaikoina käytin paljon päihteitä siellä, siellä kyllä saa päihteitä, siihen aikaan varsinkin ne oli tulvillaan kamaa, mutta siihen aikaan oli myös hyvä että siellä sai paljon urheilla. Mullahan kävi liikunnanohjaaja välillä sellistä hakemassa pelaamaan hänen sulkapalloa. Me päästiin ulkopuolelle välillä rullaluistelemaan. Päästiin päiväsalille, iltasalille. Siellä oli paljon sitä urheilua että sai purkaa sitä pahaa oloa. Nykypäivänä se on taas vähentynyt paljon, että siellä on 3 kertaa viikossa sali, että ei niin useasti pääse pelaamaan tai treenaamaan siellä, mutta kyllä se urheilu siellä on ollut ainoa mikä pitää sen nupin kasassa, että saa purkaa niitä paineita sitten siihen.

Horneman: Sä oot kuvannut myös että vankila on jollain tavalla ollut sulle turvasatama, niin mitä sä tarkoitat sillä?

Törrö: Silloin kun mä oon siviilissä, se päihteiden käyttö on niin holtitonta, että mä vedän kaikki mitä mä saan käsiini ja olen todella huonossa koko ajan, enkä pysty hoitamaan mitään elämään liittyviä asioita. Mä oon asunnot ollut lähestulkoon koko käyttöhistorian ajan, että musta ei ole minkäännäköiseksi eläjäksi. Vankilassa mulla on rajat. Mulla on siellä säännöllinen ruoka, mulla on se mun rakastama liikunta siellä, ja mä en pysty vetämään itseäni niin huonoon kuntoon siellä vankilassa kuin mitä mä vetäisin siviilissä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin vankila on pitänyt mut kunnossa tavallaan, että jos mä olisin ollut 11 vuotta käyttämässä tuolla siviilissä, niin mä tuskin olisin tässä. Mä olisin todennäköisesti käyttänyt itseni hengiltä, että siinä mielessä se on pelastanut varmasti mun hengen että on joutunut sitten istumaan. Ainahan kun mä olen vankilasta päässyt mä olen ollut hyvässä kunnossa. Treenannut siellä oikeestaan koko tuomio ajan, mutta kun pääsee vapauteen ne kaikki unohtuu ja jossain kahdessa viikossa on rapakunnossa. Että siellä on ne rajat ja sä et voi niistä oikein lipsua. Sut on niin kuin säilötty sinne. Mielellehän se on tosi raskasta kun sulta viedään se vapaus. Ja se tylsyys mikä siellä vankilassa on ottaa koville.

Horneman: MIELI ry:n kriisipuhelin tarjoaa keskusteluapua ympäri vuorokauden numerossa 09 2525 0111. Lue lisää osoitteesta mieli.fi.

Horneman: Sä oot kertonut Mika että sun elämässä tapahtui iso käännekohta silloin kun sä menit viimeisen kerran vankilaan, eli noin 8 vuotta sitten.

Törrö: Kyllä.

Horneman: Kerro siitä miten sä raitistuit ja ennen kaikkea miten sä pääset irti siitä kierteestä.

Törrö: Mut pelasti Soropin Aino, joka sanoi mulle että mene koevapauteen Helppiin. Se tiesi että mulla on tulossa vankilatuomio. Mä olin humalassa bussipysäkillä Joensuussa, muistan vielä sen. Se sanoi että mene koevapauteen Helppiin, se paikka voisi sopia sulle. Ei mitään muuta. Nämä sanat ratkaisi sen että missä mä olen nyt ja ne jäi mulle päähän. Sitten kun mä jouduin, tai sanotaanko viimeisen kerran pääsin vankilaan, silloin mulla tuli semmonen helpotus kun se matkasellin ovi laitettiin kiinni. Mä olin 5 vuotta ollut siviilissä, yhtäjaksoisesti käyttänyt viinaa, Subutexiä, pillereitä plus kaikkea muuta joka päivä, niin olin fyysisesti ja psyykkisesti aivan loppu. Mä olin siinä tilanteessa että mä toivoin että mä en heräisi, että loppuisi tää. Mutta se sitten muutti mun elämän suunnan ja mä sitten siellä vankilassa rupesin olemaan selvinpäin ja sitten siellä on semmonen rangaistusajan suunnitelma että mitä haluat tehdä tuomion aikana, niin mä sitten sanoin että mä haluan koevapauteen Helppiin. Sitten se tavallaan piti sen koko tuomion ajan. Mä rupesin olemaan vankilassa selvinpäin. Sitten ne päästi mut sieltä avotaloon. Mä olin mokannut linnassa kaikki lomat, kaikki avotalopaikat olin töpeksinyt, mutta nyt ne huomasi mussa sen muutoksen. Eä en enää ollut siellä valehtelemassa sekaisin niille työntekijöille jotka oli nähnyt mut jo kymmenen vuoden ajan. Ne huomasi niin että Mikalla on eri ääni kellossa. Sitten mä pääsin avotaloon ja avotalosta pääsin koevapauteen Helppiin. Siitä mun toipuminen alkoi. Vankilassa on hyvin vaikea toipua ja käsitellä niitä asioita. Sä olet vain päihteettä ja kärsit ne vieroitusoireet ja yrität pikkuisen muuttaa sitä ajattelutapaa positiivisemmaksi. Mä olin hyvin negatiivinen ollut aina. Kun ei tullut toimeen itsensä kanssa niin hermot meni hyvinkin pienistä asioista.

Siellä mä sitten ajattelin että voisi ajatella asioista positiivisemmin. Kävin vankilassa töissä ensimmäistä kertaa ja huomasin että mähän selviän seitsemän tunnin työpäivästä eikä minua ahdistaa eikä mitenkään purista, ja se tuntui hyvältä ja antoi sitten kanssa toivoa. Sitten Helpissä tuli se viimeisin sitten kun mä menin sinne. Siellä oli vastassa pari käyttökaveria linna-ajoilta ja siviiliajalta joiden kanssa oli juonut ja narkannut. Ne oli siellä selvin päin. Sitten siellä työntekijöillä oli oma kokemus, hyvin samanlaisia lapsuus- ja aikusiän kokemuksia kuin mulla, vähän rankempia vielä. Sitten kun ne rupeaa kertomaan sitä omaa tarinaa ja sä kuuntelet niitä. Sitten siellä tehdään semmoista 12 askeleen ohjelmaa ja käydään vertaistukiryhmissä, niin sitten kun sä kuulet että ihmiset on selvinneet siitä, että tämä on ollut 25 vuotta raittiina ja tämä on ollut 7 vuotta, tämä on ollut 5 vuotta, niin se antoi toivoa että okei, mullakin on mahdollisuus selvitä ja saada uusi elämä. Sieltä Helpistä se toipuminen alkoi mutta sen päätöksen mä tein vankilassa. Vankilassa haluaa olla selvinpäin vaikka ei tiennyt selvästä elämästä mitään.

Horneman: Kerro vielä kuulijoille mikä se on se Helppi.

Törrö: Se on päihdekuntoutuslaitos miehille tuolla Kontiorannassa. Siellä on paljon perustoimintaa, tehdään aamukokoukset ja sitten siinä jaetaan eri toimipisteet, keittiöt, siivoukset. Opetellaan arjen perusasioita. Liikunta on osana sitä. Vertaistukiryhmät, puhumiset ohjaajien kanssa. Että psykososiaalista kuntoutusta. Se ollu itselle niin kuin toinen perhe. Mä olin sitten siellä hoidon jälkeen, jäin vielä kuntouttavaan työtoimintaan useaksi vuodeksi, että se oli tavallaan mulle semmoista jatkohoitoa sen hoidon päälle. Mulla oli koko ajan turvallinen ympäristö siinä, mä olin toipumiskeskeisessä ympäristössä koko ajan. Se oli mulle äärettömän tärkeää sitten. Sun pitää kumminkin muuttaa sun elämä ylösalaisin. Sun pitää jättää ne kaikki vanhat kaverit, tehdä muutoksia, niin sitten sulla on se tuki ja turva ja apu siellä. Tärkeintä siinä on se että uskalsi myöntää että mulla on ongelma ja että mä en pärjää yksin, vaan mä tarviin apua. Mutta se avun pyytäminenkään ei riitä, sun pitää olla myös valmis ottamaan sitä vastaan. Silloin se homma alkaa toimimaan. Sieltä mä olen saanut uuden elämän. Siellä minua on kannustettu ja tuettu alusta tähän päivään asti. Todennäköisesti se tulee olemaan mun elämässä mukana loppuelämän, ja sieltä mä olen saanut hyviä ystäviä mun elämään.

Horneman: Nyt kun sä oot avannut sun tarinaa niin siellä on ihan selkeä kantava teema tämä urheilu. Se on kannatellut sua todella haastavina ja vaikeina hetkinä elämässä. Susta on tullut Suomen vahvin mies ensimmäisen kerran vuonna 2018 ja sä oot monta kertaa voittanut tämän saman tittelin, niin kerro miten se tapahtui. Miten Mikasta tuli Suomen vahvin mies?

Törrö: No sekin alkoi sieltä Helpistä aikoinaan. Silloin 2016 tapasin sitten Kinnusen Ilkan. Ilkka veti Tiitisen Makelle treeniä. Kinnusen Ilkka on ollut 30 vuotta tässä vahva mies/nainen -skenessä mukana niin kävin sen treeneissä sitten ja Ilkka kysyi että haluaisitko olla maailman vahvin mies. Mä olin vaan että joo joo. Siitä se tavallaan lähti sitten. Ilkka antoi mulle ohjelma ja mä rupesin treenaamaan sen mukaan ja sitten ruvettiin tekemään lajitreeniä. Siitä se sitten lähti. 2017 oli ensimmäiset kisat ja tykkään lajista tosi paljon senkin takia että tässä on todella hyvä yhteisö ympäri maailman. On semmoinen hyvin kannustava ja mahtava huumoritäyteinen ilmapiiri aina, ihan sama mihin menee. On saanut sieltäkin älyttömän hyviä ystäviä itselleen mikä on tosi tärkeää ja uskomatonta tavallaan. Mäkään en ole mikään kielitaitoinen kaveri ollut mutta tässä sitäkin on oppinut, että pikkuhiljaa tulee toimeen ja pystyy juttelemaan englanniksi.

Horneman: Urheilulla on ihan valtava merkitys sulle, mutta onko sulla jotain muita keinoja millä sä nykyään pidät sun mielen kasassa kuin tää urheilu?

Törrö: Jos urheilu on ykkönen tai kakkonen niin kyllä se puhuminen on siinä… ehkä se ensimmäinen on puhuminen, että sä pystyt käsittelemään ne menneisyyden asiat ja saat ymmärrystä siitä. Ei tarvi niitäkään vatvoa enää eikä tarvi velloa siellä menneisyydessä. Ja sitten kun pystyy puhumaan vaikeistakin asioista kun on joku luotettu ystävä tai tukihenkilö, se auttaa. Sillä olen saanut tosi paljon ymmärrystä ja hyväksyntää ja itsevarmuutta. Että kyllä se puhuminen on yksi tärkeimmistä asioista.

Horneman: Sä olet myös kertonut että sä oot löytänyt ensirakkauden yli 40-vuotiaana. Miltä tuntuu käsitellä kaiken sun kokeman jälkeen tämmöisiä hyviä tunteita?

Törrö: Se tuntuu jotenkin uskomattomalta. Just tässä olen miettinyt että mistähän kaikesta mäkin olen todellakin jäänyt paitsi tämän 43 vuotta. Tavallaan alkanut ihan uusi tunne-elämän maailma itsellä, että kokee onnellisuutta ja läheisyyttä. On valmis ottamaan sitä vastaan ja pystyy antamaan sitä. Se on ollut itselle yksi haastavampia asioita tässä elämän aikana, niin olen superonnellinen tästä että pystyy luottamaan ja hyväksymään, ja se on jotenkin niin hienoa että on nyt tässä pisteessä elämässä.

Tässä oli hyvin raskas vaihe ennen tätä. Oli äidin kuolema tuossa syksyllä niin jotenkin oli niin syvissä vesissä ja raskas asia siinä elämän aikana. Se suru ja ikävä mitä on kokenut on jotain ihan käsittämätöntä. Sehän oli se isoin pelko siinä raitistumisen alussa, että mitä jos menettää läheisen. Mutta on saanut surra sitä rauhassa ja paljon olen itkenyt ja paljon on ystävät tukeneet siinä asiassa. Sitten kun mennään sieltä ääripäästä, siitä surusta ja ikävästä, sitten tähän onnellisuuteen niin se tuntuu jotenkin niin hienolta. Kyllä mä tiesin että mä selviän siitä surusta. Se pitää vain käsitellä ja oppia hyväksymään sitten. Äiti on nyt siellä paremmassa paikassa katselemassa pojan suorituksia. Sitten kun olet menettänyt yhden rakkaan niin löydät toisen rakkaan tilalle. Niin se elämä vain kantaa.

Horneman: Otan osaa. Ymmärsin että sun äiti oli tosi tärkeä henkilö sulle.

Törrö: Oli, ainut ihminen joka oli mukana alusta loppuun. Ei koskaan tuominnut. Oli tukena ja turvana koko elämän ajan. On kyllä ollut hieno äitiinkin tutustua ja nähdä se äidin muutos sitten kun se näki kun mä raitistuin. Siltä lähti 20 vuotta kasvoista sitä surua ja huolta pois. Tässä on tajunnut jälkeenpäin että mä uskon että äidillä on ollut kovempi tuska ja epätoivo ja epävarmuus kuin sitten mulla itsellä käyttäessä. En voi kuvitellakaan minkälaista se läheisen tuska on kun sä pelkäät koko ajan että milloin joku poliisi tulee sanomaan että poika tapettu tai poika on tappanut jonkun tai jotain muuta vastaavaa tapahtuu. Sä mietit tämmöisiä asioita aamusta iltaan, niin siinä sairastuu tosi pahasti. Se läheisen tuska on valtava tässä käyttömaailmassa. Mullakin ehkä parhaita muistoja on kun äiti pääsi katsomaan mun kisoja. Meillä on kotikisat tuossa Joensuussa ollut kahtena kolmena vuotena ja äiti on päässyt kaksi kertaa sinne katsomaan. Viimeinen kisa oli tuossa Liperissä, niin kun näki sen ilon ja sen hymyn siellä katsomossa, niin se oli maailman paras tunne sillä hetkellä, että näki miten ylpeä se oli pojastaan. Kyllä hienoja muistoja.

Horneman: Kiitos kun sä puhut niin avoimesti ja uskallat näyttää niitä tunteita ja selkeästi uskallat ottaa ne omat tunteet vastaan.

Törrö: Ei niitä pysty enää pitämään sisällä, eikä haluakaan pitää sisällä. Se kun on tullakseen niin antaa sen tulla. Sitten ne kasvaa möykyksi sinne sisälle jos niitä ei anna tulla ja patoaa ne sinne sisälle. En ole taas pitkään aikaan puhunut äidistä tälleen, niin se sitten aina herkistää. Mutta hyviä muistoja on. Äitikin oli semmonen että puhutaan asioista, niin se on kyllä hienoa että pystyy nykypäivänä näyttämään tunteensa. Tajuaa että se on nykypäivänä vahvuus eikä niin kuin silloin käyttömaailmassa että se on heikkous.

Horneman: Just näin. Sä toimit kyllä esikuvana monille, erityisesti miehelle, siinä että vaikeista asioista ja tunteista voi ja saa ja kannattaa puhua. Mä haluan kysyä sun mielipiteen siitä että kun me tiedetään että miehille puhuminen on hankalaa ja miehet hakee mielenterveyden pulmiin vähemmän apua keskimäärin kuin naiset, niin miten sun mielestä me voitaisiin rohkaista meitä miehiä puhumaan enemmän ja hakemaan apua enemmän?

Törrö: Varmasti se on just se että näytetään aidosti ne tunteet. Kun kysyy apua niin saa helpotusta siihen olotilaan, että puhuminen auttaa. Auttaa kun sä kerrot jollekin niistä asioista. Se ei ole mitenkään heikkouden merkki että sä pyydät apua, vaan se on päinvastoin, se on vahvuutta että sä pystyt sanomaan että okei, mulla on nyt tämmönen tilanne että mä en tästä ehkä selviää yksin. Voisiko puhua ja voisitko auttaa? Mä oon itse huomannut sen että sitten kun sä päästät niitä asioita vain suustasi ulos, niin sitten se helpottaa. Eihän sitä pysty aina heti sanomaan kaikkea, mutta ettei tarvisi kasvattaa sitä niin suureksi sitä kynnystä. Pyytäisi heti sitä apua. Sitten se on aina vaikeampaa mitä pidempään se on siellä sisällä. Mutta kyllä mä rohkaisen kaikkia pyytämään apua jos sitä tarvii ja puhumaan niistä oikeista tunteista mitä siellä sisällä on ja mitkä vaivaa, niin se kyllä helpottaa.

Horneman: Ihan hymy nousee huulille että vitsi mä olen tyytyväinen että sä sanoit noin, ja toivon tosiaan että kuulijat noudattaisi tätä sun vinkkiä. Mika, viimeisenä kysymyksenä mä haluan kysyä sulta että jos tätä jaksoa kuuntelee joku nuori tai kuka tahansa, joka käyttää päihteitä tai kokee väkivaltaa kotona, niin mitä sä haluaisit sanoa tämmöiselle ihmiselle?

Törrö: Jos kokee väkivaltaa kotona niin silloin pitäisi siitä sitten jollekin turvallisille aikuiselle puhua. Tietysti kannattaa aina kun on päihteiden kanssa tekemisissä miettiä niitä omia valintoja, että mihin se johtaa. Haluaako kokea saman kohtelun mitä itse olen. Haluaako vankilaan, väkivaltaa, sitä hyväksikäyttöä, epärehellisyyttä elämänsä täyteen vai olisiko jokin toinen tie? Aina voi muuttaa sitä suuntaa, olipahan sitä missä tahansa. Kaikissa näissäkin tilanteissa niin kannattaa vain rohkeasti pyytää sitä apua.

Horneman: Eli apua kannattaa ja saa pyytää.

Törrö: Kyllä ehdottomasti, ja sitten kun apua pyytää niin sitä kannattaa ottaa myös vastaan, niin siitä se alkaa se prosessi sitten. Ainahan ne ei ole helppoja ja kestää pitkään. Itselläkin tämä toipuminen on loppuelämän prosessi. Mäkin oon tutustunut itseeni täysin nollasta silloin 35-vuotiaalle kun aloitti olemaan selvinpäin. Sä rakennat sitä omaa identiteettiä, että se on pitkä matka, mutta on ollut kyllä todella antoisa enkä olisi voinut ikinä kuvitellakaan että mä saan elää tämmöistä elämää mitä mä nyt elän. Tämä on enemmän kuin mitä mä olisin ikinä uskaltanut toivoakaan, että mä elän unelmaa.

Horneman: Tosi ihana kuulla. Lämmin kiitos haastattelusta, Mika, ja erityisesti siitä että kerroit niin avoimesti omasta tarinastasi.

Törrö: Jes, kiitos.

Horneman: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast ja mä oon Frans Horneman. Kiitos että kuuntelit. Jos tarvitset keskustelutukea, MIELI ry auttaa puhelimitse, kasvokkain ja verkossa eri kielilllä. Voit myös lahjoittaa MIELI ry:n mielenterveystyöhön osoitteessa mieli.fi. Löydät meidän Instragramista sekä Facebookista nimellä Mielenterveys. Moikka.