Podcastit

Miiko Toiviainen: ”En nuorena tiennyt, että transihminen voi olla onnellinen”

Näyttelijä Miiko Toiviainen ymmärsi vasta jälkeenpäin, miksi voi nuorempana niin huonosti ja eristäytyi muista. Transprosessin myötä hänet valtasi syvä onni siitä, että saa elää elämäänsä vihdoin oikein. Siksi hän haluaa sanoa sukupuoltaan pohtiville nuorille, että taakasta voi ajan myötä tulla supervoima.

Kirjoittaja

Viivi Virtanen

Miiko Toiviainen oli haastateltavana Mielen puolikkaat -podcastissa. Podcastia voi kuunnella Spotifyssa, Soundcloudissa ja muilla podcast-alustoilla (linkit avautuvat uusiin välilehtiin).

Kun Miiko Toiviainen oli pieni, hän olisi halunnut kiroilla, koska muutkin pojat tekivät niin. Myöhemmin hänelle on kerrottu, että joskus myös mekon päälle laittaminen itketti. Toiviainen ei itse muista siitä ajasta muuta kuin perheessä vallinneen vapaan ilmapiirin. Hän sai olla sellainen kuin oli. Ulkopuolelta ei määritelty, millaiselta tytön roolissa olisi pitänyt näyttää tai mitä tehdä.

Se on Toiviaiselle selvää, että hän on kasvanut nimenomaan tytön sosiaalisessa roolissa, ei tyttönä.

”Mä en ole koskaan ollut mitään muuta kuin poika”, Toiviainen sanoo.

Elämä oli totta vain netissä

Ala-asteella Toiviaisesta tuntui hämmentävältä, kun tyttöjen ja poikien välissä oli niin iso kuilu. Hän viihtyi itsekseen ja koki, ettei kuulu kenenkään seuraan.

Sitten tuli internet.

Siellä Toiviaisen ajatuksista ja elämästä tuli yhtäkkiä totta. Hän löysi muutaman ihmisen, joiden kanssa pystyi puhumaan aidosti. Ne ihmiset pysyivät ystävinä koko nuoruuden.

”Olin elänyt elämääni väärin enkä tiennyt, että voi olla olemassa sellainen todellisuus, missä kaikki on oikein.”

”Mun elämä transnuorena ei ollut muualla yhtä totta kuin netissä. Siellä oli ainoat ihmiset, joiden kanssa pystyin olemaan oma itseni.”

Pohjanmaalla pikkupitäjässä ei kuitenkaan ollut hyvä olla. Oli päästävä avoimempaan paikkaan, Ouluun lukioon, vaikka hän ei vielä ihan tarkkaan tiennyt miksi.

Pelko pitkitti prosessiin lähtöä

Kun Toiviainen pohti parikymppisenä transihmisyyttään, tulevaisuus näytti synkältä: kaikki edustukset transihmisistä olivat negatiivisia sekä fiktiossa että tosielämässä. Imatran kirkkoherra Marja-Sisko Aalto oli juuri tullut ulos kaapista transnaisena, ja asiaa ryöpytettiin mediassa. Toiviainen ajattelee, että Aalto on upea, rohkea tienraivaaja, mutta ympäristön reaktiot eivät luoneet toivoa sukupuoltaan pohtivalle nuorelle.

”Kiitos Marja-Siskolle, hän oli monelle suomalaiselle ensimmäinen esimerkki transihmisestä. Mutta hänet savustettiin omasta ammatistaan ulos ja pilkattiin kansallisesti. Vaikka se lisäsi tietoisuutta, en silloin juuri kuullut hänestä kaunista tai ylentävää puhetta.”

Toiviainen on aina ollut poika, mutta kasvanut tytön sosiaalisessa roolissa. ”Vaikea ymmärtää, miten olen voinut selvitä hengissä siinä väärässä elämässä.”

Lukuisten synkkien tarinoiden takia Toiviainen pelkäsi, että hänellekin käy huonosti transition myötä. Se taas pitkitti prosessiin lähtemistä.

Vaikka ilmapiiri on muuttunut ja positiivisia esimerkkejä transihmisistä on enemmän, Toiviainen uskoo, että moni kamppailee samojen haasteiden kanssa.

”Maailmassa on niin paljon stigmaa, vihaa ja pelkoa. Asioiden täytyy usein mennä aika vakaviksi ennen kuin ihmiset uskaltavat elää itselleen todellista elämää.”

Myös tutkimusten mukaan esimerkiksi seksuaalivähemmistöön kuuluvien itsemurhayritykset ovat muuhun väestöön verrattuna ainakin kaksi kertaa yleisempiä ja sukupuolivähemmistöön kuuluvien itsemurhayritykset ovat vielä tätäkin yleisempiä.

Toiviainen ei koe olleensa masentunut tai itsetuhoinen, mutta lopulta transprosessiin lähtemisestä tuli elämän ja kuoleman kysymys.

”Mulla oli sellainen olo, etten voi elää naisen roolissa, etten vaan pysty siihen enää. Jos en olisi silloin uskaltanut lähteä prosessiin, mulle olisi varmasti käynyt huonosti.”

Todellisuus, jossa kaikki on oikein

Kun Toiviainen tutkimusprosessin jälkeen pääsi aloittamaan lääketieteelliset hoidot, sukupuolieuforia oli valtava. Hän eli vihdoin sosiaalisesti oikeassa roolissa, tuli yhä useammin miehenä kohdatuksi oikein, alkoi tunnistaa itsensä peilistä sekä puhua ja laulaa äänellä, jonka hän itse tunnisti.

”Se aiheutti niin syvää onnea, että siihen on vaikea löytää sanoja. Olin elänyt elämääni väärin enkä tiennyt, että voi edes olla olemassa sellainen todellisuus, missä kaikki onkin yhtäkkiä oikein.”

Ympäristön asenteiden muutos oli niin nopea, että se löi Toiviaisen ällikällä – ei aina hyvällä tavalla. Miehenä hänelle annettiin yhtäkkiä enemmän tilaa sosiaalisesti ja fyysisesti, hänen puheitaan kunnioitettiin eri tavalla ja vitseille naurettiin enemmän. Isoin asia oli se, että seksuaalisen väkivallan pelko katosi.

”Koin melkein kriisin, kun ymmärsin, miten epäreilu asetelma se on. Tuntui väärältä, että sain miehenä etuoikeiden kävellä vapaasti kadulla pimeällä.”

Toisaalta hän on nykyään se, joka saatetaan kokea uhkaavana. Siitä Toiviainen haluaa ottaa arjessa vastuuta. Vaikka niin, ettei lähde bussista suoraan naisoletetun perään kävelemään, vaan antaa tilaa tai lähtee selvästi edeltä.

”En halua, että kenellekään tulee hetkeksikään sellainen olo, että seuraan. On miesten vastuu pitää huoli, ettei meitä pelätä.”

Maailma muuttuu pala kerrallaan

Tällä hetkellä Toiviainen treenaa syksyllä Espoon Teatterissa esitettävää musikaalia Minna Craucheria varten. Työssään hänet roolitetaan usein cis-mieheksi, transrooleja hän ei ole juuri näytellyt. Positio on transtaustaiselle näyttelijälle harvinainen. Toiviainen rakastaa työnsä monipuolisuutta, mutta hänestä olisi mukavaa, jos transtarinoita uskallettaisiin kertoa enemmän. Muutosta on jo ilmassa.

”Mitä vähemmän tarinoita on, sitä pelottavampaa niitä on kertoa ja sitä tarkempi pitää olla. Toivon ja uskon, että transtarinoiden kirjo tulee moninaistumaan. Ihanteellista olisi, ettei kenenkään tarvitsisi pelätä, että yksi narratiivi edustaa tuhansia yksilöitä.”

”Olisi tärkeää, että transtarinoita uskallettaisiin kertoa enemmän. Vain silloin voimme kokea, että myös meillä on paikka yhteiskunnassa aktiivisina vaikuttajina.”

Toiviainen on itse luonut omakohtaisen Kepeä elämäni -monologin, joka käsittelee transtaustaa voimavarana. Juuri siksi, että hän haluaa tuoda esiin transihmisyydestä muitakin näkökulmia kuin traagisuutta. Näytelmä voitti vuoden 2020 monologinäytelmän palkinnon ja Toiviainen valittiin sinä vuonna vuoden teatterinäyttelijäksi.

Hänen mukaansa on tärkeää, että myös transihmiset näkevät itsensä kaltaisia edustettuna kaikkialla. Vain silloin he voivat kokea, että myös heillä on paikkansa yhteiskunnassa aktiivisina vaikuttajina.

”Transihmisten osallisuus tarinoissa muokkaa maailmaa ja vaikuttaa asenteisiin. Siihen tarvitaan kaikenlaisia tarinoita rakkaudesta, ystävyydestä, luovuudesta, menestyksestä ja vastoinkäymisistä.”

”Mä en esimerkiksi nuorena tiennyt, että transihminen voi olla onnellinen.”

Toiviainen sanoo hämmästelevänsä sitä edelleen joka päivä, miten pitkälle on päässyt ja miten ihanaa elämä on.

Kaikille on onnea

Toiviainen on siitä onnekas, että perhe on ollut aina hänen tukenaan. Sillä on ollut iso merkitys. Siksi hän haluaisi transnuorten vanhempien ymmärtävän, että ei ole mitään niin suurta kuin kuunnella ymmärtäväisesti silloin, kun nuori kertoo transihmisyydestään.

Erityisesti Toivainen haluaisi valaa transnuoriin uskoa siitä, että maailmassa on luvassa onnea ja paljon ihmisiä, jotka ovat valmiita rakastamaan heitä juuri sellaisena kuin he ovat.

”Varsinkin ennen prosessia tai silloin, kun on vaikeaa, transihmisyys voi tuntua taakalta tai rangaistukselta. Mutta luottakaa muhun, voi myös koittaa aika, jolloin se tuntuu supervoimalta.”

Entä mitä jokainen meistä voi tehdä, että transihmisten ilolle on enemmän tilaa?

”Ei oikeasti tarvitse tehdä mitään. Siis ei muuta kuin antaa meidän olla ja elää rauhassa. Jos meidän onnea ei estetä, me voidaan kukoistaa.”

Kuvat: Viivi Virtanen