Mielenterveysstrategian toteutus jättää osan järjestöjen työstä huomiotta

Tuore raportti Järjestöt voimavarana – Kumppanuusraportti mielenterveysstrategian toimeenpanosta 2020–2023 kertoo järjestöjen monipuolisesta toiminnasta. Valmiutta tiiviimpään yhteistyöhön julkisen sektorin kanssa on, mutta mahdollisuuksia ei riittävästi tunnisteta.

Kansallista mielenterveysstrategiaa on toteutettu vuodesta 2020. Raportti kuvaa järjestöjen roolia ja toimintaa sekä julkisen sektorin ja järjestöjen välisen yhteistyön kehittämistarpeita kansallisen mielenterveysstrategian ja itsemurhien ehkäisyohjelman toimeenpanossa. Sen on koostanut MIELI ry sosiaali- ja terveysjärjestöiltä kerätyn kysely- ja haastatteluaineiston pohjalta.

”Tulokset kertovat järjestöjen valtavan monipuolisesta toiminnasta mielenterveysstrategian eri painopistealueilla. Järjestöjen työllä tavoitetaan suuri joukko eri elämäntilanteissa olevia aikuisia, lapsia ja nuoria ja heidän kanssaan työskenteleviä ammattilaisia”, sanoo MIELI ry:n strategiajohtaja Meri Larivaara.

Toimintamuotoihin kuuluvat muun muassa koulutus, apu ja tuki eri elämäntilanteissa, kohtaamispaikat ja -tapahtumat, vapaaehtoistyö ja vertaistuki sekä tiedon jakaminen, vaikuttamistyö ja verkostoituminen.

”Aineistosta ilmeni, että mielenterveysstrategia ja itsemurhien ehkäisyohjelma ovat olleet useille järjestöille tärkeitä asiakirjoja. Ne ovat tukeneet järjestöjen toimintaa ja dialogia toisten toimijoiden kanssa sekä auttaneet perustelemaan auttamistyön tarpeellisuutta yhteistyökumppaneille ja rahoittajille.”

Järjestöjen voimavaroja jää hyödyntämättä

Kaikkia mahdollisuuksia ja järjestöjen tekemää työtä ei ole kuitenkaan tunnistettu. Yhteistyön voimavaroja jää hyödyntämättä. Mielenterveysstrategian valtionavustukset on suunnattu pääosin kuntien ja hyvinvointialueiden työhön.

”Strategiaa toteuttavat toimet uhkaavat jäädä toisistaan irrallisiksi, paikallisiksi ja alueellisiksi, eikä valtakunnallista vaikutusta saavuteta. Tämä koskee kaikkia mielenterveysstrategian painopisteitä ja itsemurhien ehkäisyä”, summaa Larivaara.

Järjestöillä on valmiutta tiiviimpään yhteistyöhön toimeenpanon seuraavassa vaiheessa. Järjestöjen toiminnan tunnistamista voisi parantaa esimerkiksi kehittämällä yhteenvetoraportteja ja analyyseja järjestöjen vuosittain kokoamista STEA-raporteista sekä vahvistamalla julkisen ja kolmannen sektorin yhteiskehittämistä.

”Tulevaisuudessa olisi tärkeää integroida eri toimijoiden työtä hyvinvointialueilla ja valtakunnallisesti. Tarvitaan valtakunnallinen rakenne koordinoimaan julkisen sektorin ja järjestöjen yhteistyötä. Lisäksi tarvitaan päihdestrategian sekä lapsistrategian yhteensovittamista mielenterveysstrategian kanssa. Toiminnan levittämistä ja jatkuvuutta voivat turvata esimerkiksi valtakunnalliset järjestöt”, Larivaara esittää.