Miehet haluavat pärjätä yksin kuormittavissa tilanteissa
MIELI ry:n johtava psykologi Frans Horneman kertoo tarinan, johon on koottu monen miehen kokemus. Niissä kaikissa yhdistyy avun hakemisen ja vastaanottamisen korkea kynnys ja häpeä.
”Itsemurhien ehkäisykeskuksen vastaanotolleni tuli hermostunut mies. En tiennyt hänestä muuta kuin sen, että hän oli yrittänyt itsemurhaa. Pyysin häntä kertomaan oman tarinansa: miten itsemurhasta oli tullut hänelle ainoa ratkaisu pahaan oloon.
Kysymyksen jälkeen miehen puheesta ei meinannut tulla loppua. Kuuntelin tunnin sanomatta itse sanaakaan. Minulle selvisi, että tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun hän puhui mieltään painavista henkilökohtaisista asioista kenellekään.
Tarina alkoi lapsuudesta. Siihen kuului surua, sillä toinen vanhemmista oli kuollut eikä surulle ollut kotona tilaa. Arkea piti jatkaa reippaasti, ja lasten piti kantaa vastuuta. Koulussa huudeltiin ja haukuttiin. Kotona keskityttiin vaatimaan suorituksia ja arvosanoja. Miehelle tehtiin selväksi, että turhasta ei saa nurista ja omista asioista ei lörpötellä kodin ulkopuolella.
Epämääräinen paha olo kulki mukana ja nosti välillä päätään miehen nuoruudessa ja aikuisuudessa. Mies häpesi omaa voimattomuuttaan. Ajatus avun hakemisesta tuntui miehestä vieraalta, eihän hän olisi tiennyt mitä sanoa. Hän oli myös varma, että oli paljon sellaisia ihmisiä, jotka tarvitsivat apua häntä enemmän. Paha olo laajensi otetta elämästä, kunnes yllättävä parisuhdekriisi laukaisi selittämättömän henkisen kivun. Päästäkseen eroon sietämättömästä olotilasta mies päätyi yrittämään itsemurhaa. Itsemurhayritys tuli läheisille sekä hänelle itselleen yllätyksenä.”
”Itsemurhayritys tuli läheisille sekä miehelle itselleen yllätyksenä.”
Vaikka tarina on koottu useamman miehen kokemuksesta, se kiteyttää olennaisen. Miehet tarvitsisivat apua ongelmien käsittelyyn, mutta eivät syystä tai toisesta hae sitä. Ongelmat kasvavat, kunnes mitään ei enää ole näkyvillä.
Miehet haluavat pärjätä ongelmiensa kanssa yksin
Miehet eivät siis saa apua mielenterveyden haasteisiin ja vaikeisiin elämäntilanteisiin, koska he eivät hae sitä. Oikea johtopäätös ei ole se, että miehet tarvitsisivat vähemmän apua kuin muut.
”Miesten kynnys hakea itselleen keskusteluapua kuormittavissa tilanteissa on korkeampi kuin muiden. Tämä ilmiö näkyy niin terveydenhuollossa kuin meillä MIELI ry:n kriisiauttamisessakin”, Frans Horneman toteaa.
Tarkkaa syytä ilmiölle voi vain arvailla. Hornemanin mukaan miehet saattavat ajatella, että omat ongelmat eivät ole tarpeeksi suuria, että niitä kannattaisi lähteä purkamaan keskustelemalla.
”Miesten kynnys hakea keskusteluapua on korkeampi.”
”Luulen, että miehet mieltävät oman tilanteensa vakavuuden eri tavoin kuin naiset. Miehet saattavat ajatella, että omat ongelmat eivät ole tarpeeksi suuria, että niitä kannattaisi lähteä purkamaan keskustelemalla. Ehkä miehillä pitää olla joku selkeä iso ongelma, jotta apua voi hakea. Vähän sama haaste kuin monilla on lääkäriin hakeutumisen suhteen: mennään vasta sitten kun on ihan pakko.”
Toinen mahdollinen syy on halu pärjätä ja selviytyä yksin.
”Miehille voi olla häpeällistä paljastaa oma haavoittuvuutensa ja omat vaikeutensa, liittyvät ne sitten ihmissuhteisiin, terveyteen tai vaikka taloudelliseen tilanteeseen”, Horneman pohtii.
Mielenterveydestä puhumiseen liittyy yhä häpeäleima
Hornemanin mielestä selitystä ilmiölle kannattaa hakea myös kauempaa. Ylisukupolviset traumat ja sodan jälkeinen aika vaikuttavat meissä yhä. Sodassa olleiden miesten traumat jäivät aikoinaan käsittelemättä, ja kokemukset kapseloituivat miesten mieliin.
”Traumoilla oli laajoja vaikutuksia kaikkiin sodassa olleiden läheisiin ja koko yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Sotiin liittyvä kuorma saattaa olla osasyynä siihen, että nykyäänkään ei käsitellä vaikeita asioita vaan sulkeudutaan”, Horneman pohtii.
Vaikutuksensa on myös sillä, miten mielenterveydestä ja avun hakemisesta ongelmiin puhutaan yleisesti. Jos edelleen moni mies pitää ongelmat piilossa, ei yksittäinen mies helposti lähde tätä mallia rikkomaan.
”Jos asioista puhumiseen liitetään häpeäleima ja ajatellaan että se on heikkoutta, yksittäisen ihmisen ei ole helppo rikkoa tuota kaavaa. Vaikka avun hakeminen ja siitä muille kertominen ei loppupeleissä olisikaan kenenkään mielestä oikeasti häpeällistä, mielikuva on silti vahva.”
”Miesten mielenterveyden tukeminen on myös yhteiskunnallinen kysymys.”
Asiat ovat muuttumassa hitaasti, ja julkisuudessa mielenterveydestä puhuminen on yleisempää. Ratkaisuja tarvitaan kuitenkin myös käytännön tasolla, mieserityisten ongelmien tunnistamisessa ja ratkaisemisessa. Hornemanin mielestä pitäisi vielä kunnianhimoisemmin tavoitella sitä, että miehet huolehtisivat omasta mielenterveydestään ja myös muusta terveydestään paremmin.
”Miesten mielenterveyden vahvistaminen ei ole kuitenkaan yksilötason asia vaan laajempi yhteiskunnallinen kysymys. Yhteiskunnan pitäisi tunnistaa paremmin mies- ja poikaerityiset kysymykset ja miettiä ratkaisuja niihin”, Horneman avaa.
Perinteinen miehen rooli voi olla taakka mielenterveydelle
Tietyt mallit ja stereotyyppiset roolit raamittavat kaikkien olemista. Miesten tapauksessa malli voi ohjata ottamaan vahvaa roolia perheen elättäjänä ja taloudellisen vastuun kantajana. Nämä mallit voivat paineistaa ja heikentää miesten mielenterveyttä merkittävästi.
”Mies voi nähdä itsensä taloudellisen vastuunkantajan roolissa ja ajatella, että miehen kuuluukin olla perheen elättäjä. Tämä luo painetta ihan normaalioloissa, mutta tämän hetken synkät talousnäkymät esimerkiksi miesvaltaisella rakennusalalla lisäävät entisestään miesten kuormitusta. Oman työn menettäminen on kova paikka jokaiselle, mutta tätä taustaa vasten se voi iskee vielä kovemmin miehiin.”
Synkemmät taloudelliset näkymät merkitsevätkin kriisiä monelle miehelle. Tässä tilanteessa on erityisen huolestuttavaa se, että miehet eivät kovin helposti hae keskusteluapua ongelmien jäsentämiseen. Se puolestaan pahentaa ongelmia.
Keskustelu helpottaa ja auttaa jäsentämään tilannetta, vaikka ei ratkaisisikaan perimmäistä ongelmaa.
Horneman näkee asian niin, että vaikka psykologille puhuminen ei tuo työpaikkaa takaisin tai ratkaise talouden haasteita, se voi merkittävästi helpottaa omaa oloa. Kun olo kevenee, myös uuden työn etsiminen voi helpottua.
”Monesti kriisin keskellä oma mieli kapenee ja voi vetää synkkäänkin mielialaan. Sitä voi helpottaa keskustelemalla asiasta jonkun toisen kanssa”, Horneman muistuttaa.
Ulkonäköpaineet tuottavat epätoivoa ja lieveilmiöitä
Ulkonäköpaineet ja ulkonäköön liittyvät stereotypiat kahlitsevat niin ikään kaikkia sukupuolia. Miehiä kuormittavat perinteiseen miehiseen ulkomuotoon liittyvät paineet.
Horneman kuvailee stereotypiaa, joissa miehet ovat pitkiä, lihaksikkaita ja näyttävät menestyneiltä. Median ja somen perusteella voi vielä tulla mielikuva siitä, että vaatimusten saavuttaminen olisi helppoa.
”Todellisuus voi siten aiheuttaa isojakin pettymyksen tunteita. Se voi tuottaa myös tunnetta siitä, että jos en täytä näitä kriteereitä, en esimerkiksi voi saada parisuhdetta. Ulkonäköpaineet voivat ajaa oman mielen synkillekin urille. Juuri näistä aineksista ammentaa myös incel-kulttuuri.”
Horneman muistuttaa jälleen myös yhteiskunnallisen tason merkityksestä.
”Yksilötasolla voi pohtia sitä, vertaileeko itseään kohtuuttoman paljon muihin ja jos niin miksi. Toisaalta kyse on jälleen yksilöä isommasta ongelmasta eli siitä, miten paineita kasataan median ja muun ympäröivän yhteiskunnan taholta.”
Miesten ongelmat näyttäytyvät päihteiden käyttönä ja väkivaltaisuutena
Miehet kärsivät naisia useammin päihdeongelmista ja myös hakevat apua esimerkiksi Kriisipuhelimesta riippuvuuksiin liittyen. Toinen miehiä kuormittava ongelma on väkivaltaisuus. Miehillä on myös naisia enemmän tiettyjä diagnooseja ja mielenterveyden pulmia.
”Miehillä on enemmän päihdeongelmia kuin naisilla, miesten itsemurhakuolleisuus on suurempaa ja myös neuropsykologiset häiriöt kuten ADHD sekä käytöshäiriöt ovat yleisempiä. Myös yksittäisiä persoonallisuushäiriöitä on miehillä enemmän”, Horneman listaa.
”Miesten väkivaltaisuus on huolestuttava ongelma. Se, että apua on hankala hakea saattaa purkautua kotona väkivaltaisuutena.”
Horneman muistuttaa, että tässäkin asiassa on kaksi puolta: yksilön ja yhteiskunnan. Stereotyyppisiin käsityksiin sukupuolesta liittyy myös tapa suhtautua poikien väkivaltaisuuteen välinpitämättömämmin.
Väkialtaisuuteen ja muihin käytöshäiriöihin tarvitaan laajemmin apua ja esimerkiksi tukea vanhemmille.
”Yksilön tulisi hakea apua ongelmiinsa, jos vaikka huomaa taipuvaisuutta väkivaltaisuuteen. Toisaalta on myös yhteiskunnan vastuu puuttua jo varhaisessa vaiheessa väkivaltataipumukseen, tunnistaa käytöshäiriöitä ja tukea vanhempia esimerkiksi uhmakkaan lapsen kanssa. Sillä tavoin pystyttäisiin ennaltaehkäisemään väkivaltaisuutta myöhemmin elämässä”, Horneman summaa.
Horneman painottaa, että tärkeintä on viestiä, että väkivaltainen henkilö ei ole yksin.
”On paljon ihmisiä, jotka kamppailevat aggressiivisuuden ja väkivaltaisuuden kanssa. Tilanteelle on aina tehtävissä jotain ja apua kannattaa hakea.”
Ensimmäinen askel on asian sanominen ääneen
Miesten itsemurhakuolleisuus on jäävuoren huippu: kolme neljästä itsemurhan tehneestä on mies. Ongelmat pääsevät niin suuriksi ja vakaviksi, että kun apua ei haeta, päädytään lopulta jopa oman elämän päättämiseen.
Horneman muistuttaa, että ensimmäinen askel avun hakemisessa on se, että sanoo asian ääneen jollekulle, oli ongelma mikä hyvänsä. Sen voi kertoa Kriisipuhelimessa, omalle puolisolle, kaverille tai muulle sopivalle henkilölle.
”Isoksikin kertynyt vyyhti voi lähteä purkautumaan sillä, että toteaa ääneen: en pärjää oman väkivaltaisuuteni kanssa ja se on ongelma. Silloin myöntää sen itselleen ja on avoin keskustelemaan asiasta.
Kuvat: Jukka Rapo
Sivua muokattu 22.11.2023
Ota yhteyttä
Frans Horneman
Johtava psykologi
+358 40 193 3020
etunimi.sukunimi@mieli.fi
