Paula Gabauer: ”Aloin ymmärtää, että ihminen ei ole kone”
KUKA? Paula Gabauer
Ikä: 42 Asuinpaikka: Kuopio
Perhe: aviopuoliso ja Luna-koira
Ammatti: sosiaalityöntekijä
Harrastukset: tietovisat, pyöräily, sulkapallo ja vesijumppa
”Elämäni kriisiytyi kymmenisen vuotta sitten, kun muutin työn perässä vieraalle paikkakunnalle. Pian muuton jälkeen aloitin myös opiskelut.
Olin kasannut elämääni liikaa velvollisuuksia. Olin uudessa ympäristössä yksin ilman tukiverkostoja. Ystävät jäivät vanhalle kotipaikkakunnalle ja puoliso asui toisessa maassa.
Lähden helposti mukaan uusiin haasteisiin, joista nautin, enkä aina hahmota, kuinka paljon ne vaativat. Minulta on tuntunut puuttuvan jarrut. Minulle kävi näin.
Kuvittelin selviäväni työn ja opiskelun yhdistämisestä muitta mutkitta. Kun arki täyttyi pitkistä työpäivistä ja illat opiskelusta, lepo ja itsestä huolehtiminen jäivät taka-alalle.
Ajatukseni muuttuivat synkiksi. En kokenut mielihyvää asioista, jotka olivat aiemmin tuottaneet iloa.
Olin väsynyt ja ahdistunut. Olo alkoi tuntua näköalattomalta. Koin etten löytäisi ulospääsyä negatiivisten ajatusten kierteestä.
Kuormitus oli jatkunut jo pitkään ennen kuin pystyin myöntämään itselleni, etten selviäisi tilanteesta yksin. Tarvitsin apua.”
Tunteiden sanoittaminen on valtavan tärkeää
Löysin netistä MIELI-kriisipalveluiden sähköpostiosoitteen, ja otin siihen yhteyttä. Koin kirjoittamisen helpommaksi tavaksi aloittaa. Torjutuksi tulemisen pelko puhelimessa tuntui liian suurelta.
Toipumisen kannalta oli ratkaisevaa, että sain vastauksen nopeasti ja pääsin tapaamaan ammattilaista.
Minut otettiin alusta lähtien vakavasti, ja MIELI ry:n kautta löytyivät myös jatkopolut terapiaan yhteistyössä työterveyden kanssa.
Jatkoin lyhytpsykoterapiassa. Siellä huomasin, että tunteiden sanoittaminen on valtavan tärkeä apu, joka jäsentää ja selkeyttää ajatuksia. Nopea ensiapu, jatkopolku ja avun säännöllisyys valoivat uskoa siihen, että pääsen eteenpäin. En ollut enää yksin. Kun voimat alkoivat palata, pystyin alkaa luovimaan kohti parempaa.
Sain ammattiauttajilta paljon työkaluja elämää varten. Niiden avulla pystyn nyt navigoimaan nykyisissäkin haastavissa tilanteissa paremmin.”
Tieto ADHD:stä on ollut kuin ohjekirja itseen
”Viime vuosina olen saanut selkärankareuman ja ADHD:n diagnoosit. Ne ovat saaneet pohtimaan, miten selvitä uusista tilanteista.
ADHD:sta oppiminen on ollut kuin ohjekirjan löytyminen itseeni. Olen alkanut ymmärtää myös kymmenen vuoden takaisia tapahtumia aivan uudessa valossa.
Ymmärrän nyt paremmin, miksi innostun uusista asioista niin helposti ja miksi huomaan toisinaan ottaneeni vastuulleni enemmän kuin jaksan kantaa.
Iloisetkin asiat voivat alkaa tuntua raskailta, jos niitä kertyy liikaa.
Vähitellen olen alkanut ymmärtää, että ihminen ei ole kone. Olen opetellut armollisuutta itseäni kohtaan. ADHD ei määritä minua ihmisenä, mutta siihen liittyy tiettyjä lainalaisuuksia, jotka poikkeavat neurotyypillisestä tavasta toimia.
Selkärankareuma taas on tuonut fyysisiä haasteita arkeen, mutta en halua nähdä sitäkään minua määrittävänä tekijänä. Voin oppia uusia tapoja liikkua ja toimia, vaikka joudunkin kuuntelemaan kehoani eri tavalla kuin ennen.
Olen puhunut diagnooseistani avoimesti sekä työssä että vapaa-ajalla. Koen, että avoimuus on lisännyt ymmärrystä ympärilläni ja auttanut minua säilyttämään työkykyni. Saan apua ja tukea monesta suunnasta, ja sillä on suuri merkitys arjessa jaksamisen kannalta.”
Kiitollisuus saadusta avusta kulkee mukanani
”Nykyisin elämääni kuuluu hyvää. Vaikka viimeisin vuosi on tuonut muutoksia ja myllerrystä, palaset ovat alkaneet loksahtaa paikoilleen ja elämä tasaantua. Odotan innolla tulevaa.
Menimme alle vuosi sitten naimisiin itävaltalaisen puolisoni kanssa, ja hän löysi viimein töitä Suomesta. Olen onnellinen yhteisestä elämästä.
Lapsena asuin pitkään isovanhempieni luona ja vietin aikaa heidän sukupolvensa ihmisten kanssa. Opin paljon heidän sinnikkyydestään ja elämänuskostaan vaikeuksienkin keskellä. Se on antanut voimaa myöhemmin elämässäni.
Erityisesti mummoni oli elämäni kaikuluotain. Hänen tapansa huolehtia ja rakastaa oli niin pyyteetöntä, etten usko koskaan kokevani täysin samanlaista enää uudelleen.
En enää jää yksin murheideni kanssa, vaan haen tarvittaessa apua.
Puhuminen on ollut minulle aina tärkein keino käsitellä vaikeita asioita, ja ymmärtävä kuuntelija on siinä aivan keskeisessä roolissa.
Kiitollisuus saadusta avusta kulkee mukanani. Haluan välittää myös muille viestiä siitä, että vaikeista hetkistä ei tarvitse selvitä yksin.”
- Kertalahjoitus
- Kuukausilahjoitus
