Silta surun yli
Kun Reijon, 62, vaimo kuoli syöpään, moni asia menetti merkityksensä.
”En ollut sama ihminen enää. Suomi voitti jääkiekossa MM-kultaa, mutta en meinannut uskoa, miten vähän se kiinnosti”, Reijo sanoo.
Yhdessä innolla aloitettu mökin laajennusprojekti ei tuntunut enää niin tärkeältä kuin ennen. Myös uusia rutiineja oli opeteltava. Ensi kertaa yksin mökin pihaan saapuessaan Reijo huomasi, että alusvaatteet olivat jääneet kotiin. Vaimo oli aina huolehtinut vaatteiden pakkaamisesta. Toivo oli yhtäkkiä arjen pienissä hetkissä: kun ruoka onnistui tai lastenlasten kanssa oli kivaa.
”Ilmeisesti olen laittanut ruokaa silloinkin. En muista paljonkaan siitä ajasta. Täytyi etsiä langanpäätä uudestaan”, Reijo sanoo.
Työterveyden rutiinitarkastuksessa lääkäri huomasi testin perusteella, että Reijo oli masentunut. Lääkäri ehdotti MIELI ry:n vertaisryhmää puolisonsa menettäneille.
”Olin hyvin epäileväinen. Ajattelin, että ryhmätyöskentely ei ole minun juttuni. Mietin, miksi kertoisin muille surustani ja kuuntelisin muiden murheita”, hän muistaa.
”Onneksi lääkäri sanoi, että käy pari kertaa, pääseehän sieltä pois.”
Ryhmä pitää yhtä vuodenkin jälkeen
Vuotta myöhemmin Reijo istuu vertaisryhmästä tutuksi tulleen Marin vieressä ja hörppii kahvia. Ystävysten puheessa suru viipyy vakavissa katseissa ja sanoissa, joita ei aina löydy kaikkeen. Liikuttuneiden hiljaisuuksien välissä huumori kuitenkin hersyy ja saa välillä nauramaan ääneen.
Vaikka puolisonsa menettäneiden sururyhmä järjestettiin koronan takia etänä ja varsinaiset tapaamiset ovat loppuneet jo aikaa sitten, porukka on edelleen kasassa. He ovat tavanneet toisiaan esimerkiksi Marin järvenrantatalossa, ja jotkut heistä ovat piipahtaneet keskenään lounailla, jos on ollut sattumalta menoa toisen paikkakunnalle. Lisäksi heillä on oma WhatsApp-ryhmänsä, jossa vaihdetaan kuulumisia tiuhaan.
”Harvoin WhatsApp-ryhmässä on hiljaista päivää. Aina on joku kuulolla, jos haluaa itse jakaa ajatuksiaan. Vieläkin tulee asioita, mitä kukaan muu ei pysty ymmärtämään”, Reijo sanoo.
”Ryhmä on helpottanut surun, menetyksen ja kaipuun kohtaamista.”
Mari, 40, menetti aviomiehensä myös hyvin äkillisesti. Kuntosalille tuupertuneen 42-vuotiaan miehen kuolinsyyksi paljastui aortan repeämä. Kotona oli kolme lasta: sillä hetkellä 4-, 12- ja 18-vuotiaat. Mari oli aikaisemmin saanut MIELI ry:n kriisiapua siskon perhettä kohdanneeseen menetykseen ja koki, että siitä oli apua. Kun vertaistukiryhmästä tuli vastaan ilmoitus Facebookissa, Mari tarttui tilaisuuteen.
”Kun alkusokki oli ohi ja olin saanut arjen pyörimään, alkoi tuntua, että haluaisin jutella asiasta”, Mari sanoo.
Lämmin kontakti muihin sureviin
Jokaiseen sururyhmän tapaamiseen kuului Mitä kuuluu -kierros, päivän teeman esittely ja tehtävä pienryhmissä. Lopuksi palattiin vielä purkamaan teemaa yhdessä koko ryhmän kanssa.
Kukaan ei tuntenut toisiaan etukäteen, se jännitti molempia. Vaikka ryhmä toimi etänä, yhteys ihmisten välillä löytyi yllättävän äkkiä. Marin ja Reijon mielestä oli rikkaus, kun juuri etäyhteyksien vuoksi mukana oli ihmisiä ympäri Suomen, kaikki hyvin erilaisia. Erityisesti pienryhmissä avautui vilkkaampi keskustelu.
”Pienryhmässä tutustuttiin paremmin toistemme historiaan. Oli helpompi jutella, kun hahmottui, mikä oli samaa, mikä taas poikkesi omasta tarinasta, Reijo sanoo.
”Minulle tuli lämmin tunne, kun sai kontaktin muihin ihmisiin”, Mari muistaa.
Tärkeä esitys edesmenneestä puolisosta
Kun maanantain tapaaminen koitti, Mari istui tietokoneen ääressä saunan lauteilla, jotta saisi jutella lapsilta rauhassa. Nuorin ryhmäläinen oli alle 40, vanhin yli 70. Mari olisi alkuun kaivannut enemmän omanikäisiään, mutta huomasi pian saavansa eri-ikäisiltä tärkeitä näkökulmia suruun.
”Vanhemmilla on elämänkokemusta ja isällisiä tai äidillisiä neuvoja annettavana”, Mari sanoo.
”Toisaalta nuorempien menetykset antoivat itselle suhteellisuudentajua”, Reijo lisää.
Mieleenpainuvimpia olivat ne kerrat, kun ryhmäläiset valmistelivat muille esityksen omasta puolisostaan. Mari muistaa, miten oma vuoro jännitti valtavasti.
”Se oli rankka juttu, mutta tuli iso helpotus, kun sain esityksen pidettyä.”
Reijo teki musiikkivideon, jossa valokuvat vaimosta vaihtuivat lapsuudesta ja yhteiselämän alusta kuolemaan saakka. Taustalla soi kaksi pariskunnalle rakasta kappaletta. Videovalinta oli tietoinen.
”Yksi syy videon tekemiseen oli se, ettei tarvinnut puhua”, Reijo sanoo.
Uutta identiteettiä etsimässä
Yksi kipeimmistä asioista puolison menettämisessä on ollut yhteisistä haaveista luopuminen. Reijolla ja Pirkellä oli takanaan 42 yhteistä vuotta. He olivat suunnitelleet järjestävänsä mökille kesäleirejä neljälle lastenlapselleen. Mökin kirjahyllyssä on edelleen kirja, jota Pirke luki lastenlapsilleen ja kehdossa mummin tekemä nalle.
”Harmittaa, kun Pirke ei ole enää kertomassa itsestään”, Reijo sanoo.
”Ei kaikkea tarvitse taakseen jättää, mutta täytyy nähdä, mitä tulevaisuudessa voisi olla.”
25 vuotta puolisonsa Muratin kanssa elämää rakentanut Mari ei enää tunnistanut, mikä oli hänen oma mielipiteensä, mikä edesmenneen miehen.
”Mietin, kuka olen ja mitä haluan tehdä elämässäni”, Mari sanoo.
Myös ne hetket olivat vaikeita, kun piti tehdä ensimmäistä kertaa asioita ilman puolisoa: Mennä Prismaan yksin. Pensaskin pitäisi leikata. Nähdä kevään jälkeen, kun lumi sulaa.
”Piti miettiä siltaa surun yli. Ei kaikkea tarvitse taakseen jättää, mutta täytyy nähdä, mitä tulevaisuudessa voisi olla. Identiteetti täytyi rakentaa uudestaan pienistä paloista”, Reijo kuvaa.
Reijolle yksi palanen oli 1750-kuutioinen Harley Davidson. Erään maanantaisession aikana Reijo tajusi, että tulee olemaan ensi kertaa kesän yksin sitten vuoden 1978. Pirken puolesta Reijo olisi saanut hankkia vaikka kuuraketin, mutta moottoripyörän selkään vaimo ei olisi noussut. Pirken eläessä Reijo ei puolestaan halunnut mitään sellaista, mitä he eivät olisi voineet jakaa yhdessä.
”Päätin, että voisin hankkia moottoripyörän, jotta voisin käydä kesän aikana tapaamassa jokaista uutta ystävää ryhmästä henkilökohtaisesti”, Reijo sanoo.
Kauimmainen heistä asuu Lapissa.
”Jos tekee mieli tehdä jotakin, se pitää tehdä nyt. Muuten jää paljon kokematta”, Reijo sanoo.
Jakaminen helpottaa
Sururyhmä on antanut voimaa monessa hetkessä. Joskus ryhmässä on jaettu ihan konkreettisia neuvoja, kun esimerkiksi ruohonleikkuri ei ole käynnistynyt. Kannustusta on saanut myös silloin, kun on päättänyt jättää lakanoiden mankeloimisen arkiaskareista pois. Surun jakaminen tuo helpotusta, ja kuulevia korvia on enemmän kuin ehkä lähipiirissä.
”Ryhmä on helpottanut surun, menetyksen ja kaipuun kohtaamista”, Mari sanoo.
”Ei sekään pahaa tee, jos ryhmän kautta löytyy yksikin ystävä”, Reijo lisää.
He muistavat, etteivät aluksi viitsineet viljellä kovin hurttia huumoria, kun ei tiennyt, kuinka paljon toinen ryhmäläinen kestää. Kun yhteys lujittui, uskallusta tuli enemmän.
”Kerrankin vertailimme videon läpi, mitä kukin syö. Reijo on todella hyvä kokki, mutta räjähdimme nauruun, kun toinen näytti edessään olevaa mikropitsaa, jossa oli HK:n sininen päällä. Jaettu huumori ja nauru ovat auttaneet jaksamaan”, Mari sanoo.
Menneestä voi päästää irti
Mari ja Reijo pitävät tärkeänä, että sureva antaa itselleen armoa ja luvan luopua; menneestä voi päästää irti. Molemmat ovat huomanneet, että aallonpohjia tulee ja menee ja suru väsyttää aika ajoin, mutta kaipuun rinnalle tulee pikkuhiljaa myös hyviä muistoja.
Kumpikaan ei halua puhua selviytymisestä tai piirtää surulle kultaisia reunoja. Takaraivoon on pikkuhiljaa istahtanut ajatus, että kuolemalle ei voi mitään, mutta siitä voi nauttia, mitä elämässä vielä on.
”On sitä oppinut arvostamaan elämää, mutta se ei lähellekään riitä kattamaan sitä menetystä, minkä on joutunut kokemaan”, Mari sanoo.
”On kliseistä sanoa, että aika parantaa. Se ei ole yksin aika, vaan se, mitä ajalla tekee”, Reijo tiivistää.
Sivua muokattu 15.9.2023