Ex-kiekkoilija Janne Puhakka: ”Mulla oli jääkiekon rinnalla toinen elämä täynnä valehtelua ja piilottelua”

[Kevyttä musiikkia.]

Frans Horneman: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast, ja mä olen Frans Horneman MIELI ry:stä. Tässä podcastissa kaksi ihmistä pysähtyy puhumaan mielenterveydestä. Tänään meillä on vieraana entinen jääkiekkoilija Janne Puhakka. Janne urheilee aktiivisesti edelleen ja opiskelee tällä hetkellä kansainvälistä liiketaloutta. Puhakka on ensimmäinen SM-liigassa pelannut jääkiekkoilija, joka on kertonut avoimesti kuuluvansa seksuaalivähemmistöön. Jannen kanssa puhutaan hänen tarinastaan sekä erityisesti siitä, miltä tuntui olla homo konservatiivisessa jääkiekkoyhteisössä. Lämpimästi tervetuloa, Janne.

Janne Puhakka: Kiitos paljon.

Horneman: Mitä sulle kuuluu?

Puhakka: Hyvää kuuluu. Tuossa sivuttiin jo ehkä vähän aihetta, niin sellainen pikku koiranpentu vie tällä hetkellä aika paljon aikaa. Monesti joku sanoo, että kun sä hommaat koiranpennun, niin sä et ymmärrä kuinka paljon se sitoo, mutta nyt mä oon sen ymmärtänyt. Pidän siitä toki paljon, mutta se syö paljon aikaa. Niin paljon kuin tekisi mieli sanoa, että mun arkeni on sitä ja tätä, mutta se on aika paljon sitä, että mä käyn töissä ja sitten mä olen kouluttanut sitä pentua, ja sitten mä urheilen paljon ja koitan harrastaa. Mutta kesä on nyt ollut vähän erilainen, ainakin tää alku kuin ehkä yleensä. Mutta hyvä kuuluu.

Horneman: Onks se pentu syöny ajan lisäksi kenkiä?

Puhakka: Ei oo. Mä oon kiitollinen, se on syöny kaikkea muuta, mutta kengät on säilyny.

Horneman: Okei. Mä oon Instagramista ihaillut sitä koiranpentua. Se on ihana. Puhutaan hei jääkiekosta. Sä olet päiväkoti-iässä aloittanut jääkiekon pelaamisen noin viiden, kuuden vanhana. Miten sä innoistuit alunperin jääkiekosta?

Puhakka: Olen ehkä tästä jossain maininnut, kirjassa ainakin, mutta mä aina sanon, että mä sain päiväkotiin sellaisia flaijereita, ja mä vein faijalle ja sanoin, että mä haluan mennä lätkäkouluun ja jalkapallokouluun samaan aikaan, mutta isä tykkää väittää, että se vei mut sinne ilman, että mä pyysin. Mut oli niin tai näin, mä kuitenkin halusin jotain urheilua harrastaa, ja sitten päätettiin, että mennään jääkiekkokouluun, ja sitten mentiin jalkapallokouluun samaan aikaan. Siitä se sitten lähti, ja tykästyin siihen lajiin.

Horneman: Sä mainitsitkin ton kirjan, niin kerro vielä kuulijoille, mistä kirjasta on kyse.

Puhakka: Mun kirjan nimi on Ulos kopista. Se tuli ulos ei viime helmikuussa vaan edellisessä helmikuussa. Sanotaan näin nopeasti, että mun tarina, ja sit siinä aika paljonkin sivutaan jääkiekkomaailmaa, eri teemoja ja tätä tasa-arvoasiaa ja vähän eri näkökulmia. Se on mielenkiintoinen kirja, ja jos et ole lukenut, niin tämä on aika kiinnostava, kannattaa lukea.

Horneman: Milloin sä ymmärsit, että jääkiekko on sulle enemmän kuin harrastus?

Puhakka: Varmaan joskus 13–14-vuotiaana, kun vaikka joutui jättää koulusta tunteja väliin ja sitten se alkaa menemään jotenkin… Sä oot tosi nuori, mutta se harrastus menee tosi vakavaksi, ja toiset laitetaan ns. huonompaan joukkueeseen tai kakkosjoukkueeseen ja toiset pelasi paremmassa joukkueessa, ja se kilpailu on jo siinä aika raadollista. Sitten pikkuhiljaa tulee ensimmäiset maajoukkueleirit. Sitä itse ehkä ajatteli, että mä oon kohta aikuinen ja mä oon melkein ammattilainen. Monta kertaa oli sillä tavalla, että joutui jättämään koulusta vikat tunnit väliin ja lähti treeneihin. Sitten se alkoi olla aika vakavaa.

Horneman: Sä sanoit, että raadollista, ja joutui jättämään tunteja väliin koulussa. Millaisia paineita liittyi tuohon harrastamiseen, kun se alkoi olla niin vakavaa?

Puhakka: No en mä sano paineita, kun se oli itselle se ympäristö, mikä silloin oli se, missä halusi olla. Mutta ehkä sitten kun vähän kasvoi, niin se oli enemmän, että joutui luopumaan muista asioista, oli se sitten jotain bileitä tai hengailua vaan. Se oli sitten aika usein se jamppa itse, joka joutui sanomaan, että hei, että mulla on treenit, mä joudun jättämään tämän väliin. Mutta sitten taas samalla se joukkue oli täynnä niitä samanlaisia tyyppejä, jotka joutuivat jättämään jotain muuta väliin. Sitten tavallaan se yhteisö oli se jääkiekkoyhteisö. Mutta mikä sun kysymys oli sitten paineista, niin ei ehkä silloin nuorempana ollut sellaisia paineita. Ehkä se oli vaan, että halusi olla paras käytännössä.

Horneman: Junnuna sä pelasit Espoon Bluesissa ja sitten pääsit nuorten maajoukkueeseen ja lähdit 18-vuotiaana Kanadaan ja pelasit siellä kaksi kautta juniorliigassa. Millasta oli lähteä nuorena pelaamaan jääkiekkoa ulkomaille?

Puhakka: Se oli tosi hauskaa. Mä olin alle 12-vuotiaana MM-kisoissa ja sit mua alettiin puhua, että missä voisi pelata ensi kaudella, ja ei varmaan olisi riittänyt pelaamaan miehissä vielä. Sitten nousi esille tuo, että haluutko lähteä Kanadaan junnusarjaan, ja se on siinä mielessä vähän eri kuin Suomessa. Se on ihan isoa bisnestä, siellä on hallit täynnä ja katsojia on 12 000. Se on vähän eri kuin Suomessa junnukiekko. Tykkäsin olla siellä, mutta toki siinä tuli myös se siirtyminen itsellä aikuisuuteen ja vähän sitä itsetutkiskelua. Samalla, vaikka mä nautin siitä koko ajan, niin mulla oli myös ehkä vaikeampia aikoja elämässä tavallaan silloin.

Horneman: Saako kysyä millaisia vaikeita aikoja?

Puhakka: Sanotaan, että jos kirjaimellisesti laitetaan tämä, niin kun sä asut siellä sellaisessa kellarissa, tai mulla oli se perhe, mutta sitten kun se talo oli sellainen, mulla oli niinkun oma kellarihuone. Silloin ehkä itse isoimmat kysymykset kävi tän oman seksuaalisen suuntautumisen kanssa, ja sitten sä olet kirjaimellisesti yksin kellarissa, mietit et kuka mä oon, ja sitten sä rakastat sitä lajia siinä samaan aikaan ja koetat jotenkin pallotella et miten mä pystyn jatkamaan täällä polulla. Silloin ei ollut ketään kelle puhua. Jos mä nyt mietin taaksepäin, niin mulla oli siellä tosi hauskaa, mutta samalla myös tosi paljon ajatuksia omassa päässäni.

Horneman: Saitko sä tukea valmentajilta, tai olisiko jotain mitä valmentajat olisivat voineet tehdä, jotta sulla olisi ollut helpompaa?

Puhakka: Tämähän on ihan mielenkiintoinen tarina, kun mä sitä ekaa vuotta pelasin siellä. Mulla oli alkukausi, joka oli tosi hyvä. Pelasin tosi hyvin, ja sitten tuli sellainen droppi. Mun koutsi oli tosi mukava, me edelleen ollaan itse asiassa vähän yhteyksissä. Sitten se kysy, että mikä sulla on, että sun koko olemus on muuttunut. Itse asiassa, sori, mun pitää vähän mennä taaksepäin, tää oli toka kausi. Eka kausi mulla meni hyvin, ja tämä oli toka kausi ja tämä koutsi jatkoi siellä. Sitten hän sanoi, että joo, että sulla on olemus muuttunut ja että onko sulla kaikki hyvin. Mä olin siinä vaiheessa tosi varautunut, enkä oikein tiennyt, että onko tämä sellainen tyyppi, kelle mä voisin oikeasti sanoa, mikä mulla on. Jälkikäteen mietittynä, että mä olisin voinut sanoa ja mä tiedän sen, mutta siinä hetkessä musta tuntui, että jos mä sanon, niin sitten tämä koko homma jotenkin viedään multa pois, ja sitten mä vaan koitin niin sanotusti syödä sen paskan ja mennä eteenpäin. Mä oon kiitollinen siitä, että se koutsi tarjosi mulle sitä jeesiä ja se selkeästi huomasi, että mulla on jotain ajatuksia, mutta mä en itse uskaltanut syystä tai toisesta puhua avoimesti siitä, mikä mua häiritsi. Mutta kyllä se apu oli siinä. Joskus myöhemmin, kun se on jostain lehdestä lukenut, että tästä asiasta tuli julkista ja se meni ihan Pohjois-Amerikkaan asti, niin se on sanonut, että hei, että makea juttu ja ehkä sen silloin huomasi susta, että joku asia painaa mieltä.

Horneman: Mä voisin kuvitella, että siellä SM-liigassa pelaamiseen liittyi paljon paineita ja odotuksia ja sä pelasit 2015–2016 40 peliä. Miten sä kestit niitä paineita, erityisesti kun taustalla oli tää tämmönen henkilökohtaisen elämän myllerys?

Puhakka: Sanotaan, että itselle se oli, kun oli ensimmäinen ja ainut liigakausi, niin ehkä itselle asetti enemmän niitä paineita. Ensinnäkin se, että okei, että pääsee pelaamaan liigassa, se oli yksi tavoite, ja tavallaan se toi paineita, että mitä jos mä en pääsekään, ja mut laitetaan vaikka mestikseen. Siinä vaiheessa tuntui tosi huonolta, että olisi jotenkin laitettu alemmas, mutta ei ehkä ollut sen kauden osalta mitään muita paineita. Halusin vain pelata liigassa ja kokea, miltä tuntuu olla liigapelaaja. Se kausi oli ehkä vaikeaa, kun Espoon Blues meni sinä vuonna konkurssiin, niin se toi omat haasteensa. Se ei ollut normaali vuosi seuralle. Seura ei toiminut sillä tavalla, miten pitäisi toimia. Samalla mun omassa elämässä, mä olin silloin jo parisuhteessa, ja sitten mulla oli tavallaan kaksi elämää. Mulla oli se jääkiekkoelämä, ja sitten mä laitoin yhden oven kiinni ja aloin elää mun omaa arkea, joka oli täynnä valheita ja itsensä piilottelua ja kaikennäköistä. Se oli tavallaan aika haastavaa aikaa, ei pelkästään mulle, mutta myös mun puolisolle varmaan. Tavallaan myös tuntui, että mun lähipiiri tiesi ja ehkä näkee, että okei, on vähän vaikea kävellä tuolla kadulla ihan omana itsenään. Totta kai sen sitten huomaa varmaan ulkopiiri myös.

Horneman: Vaikuttiko se, ettei tavallaan pystynyt olemaan oma itsensä siihen, että sä lopetit pelaamisen

Puhakka: Varmaan joo, kyllä se vaikutti, mutta se ei ollut isoin tekijä. Sen voi joku pohtia, että onko se vaikuttanut mun kehitykseen vai ei. Olen aina tehnyt tosi paljon töitä fyysisesti, että olisin hyvässä kunnossa. Mulla tuli vain sellainen olo, että en ole enää tarpeeksi hyvä ja en saa tältä lajilta tarpeeksi takaisin. Totta kai tuo plus se, et mä en pysty olemaan tuolla oma itseni, niin sitten mä vaan tulin siihen lopputulokseen, et nyt mennään eteenpäin ja katsotaan, onko täällä elämällä mulle jotain muuta annettavaa.

[Kevyttä musiikkia.]

Horneman: Sä olet ensimmäinen suomalainen ammattijääkiekkoilija, joka on kertonut avoimesti kuuluvansa seksuaalivähemmistöön. Mä pohdin, että miksi se on uutinen, että suomalainen miespelaaja kertoo olevansa parisuhteessa miehen kanssa?

Puhakka: No nykyään kaikesta voidaan vääntää uutinen, mutta vakavammin mietittynä ei ole ennen ollut, ja musta maailma tarvitsee tavallaan esikuvia. Mä toivoin, et mun ei olisi välttämättä tarvinnut olla se, että kyllä mä olen silloin nuorempana miettinyt, että olisipa joku, joka on ollut tässä tilanteessa ja voisi jutella sille. Ehkä se on otsikon arvoinen juttu, ja siinä vaiheessa tuntui itsestä, että tässä pystyy ainakin auttamaan jollain tapaa jotakin. Ehkä nuorta Jannea tai jotain. Ei tarvitse olla jääkiekonpelaaja, voi olla mikä laji tahansa tai joku muu samaistumispohja sille mun tarinalle, mutta ehkä sellainen, että sä et ole yksin ja voit urheilla. Mä koin silloin, kun multa kysyttiin, että haluatko tulla julkisuuteen tän kanssa, että tämä on tarpeellinen asia.

Horneman: Tähän varmaan liittyy semmoinen pohdinta, että osa nimenomaan ajattelee ja mäkin ajattelen, että on tärkeää, että on niitä esikuvia. Ja sitten osa taas pohtii sitä, että eikö tämä ole jo ihan normaali asia. Niin mitä sä ajattelet, että miltä se tuntuu, että heterous ei ylitä semmoista uutiskynnystä, että se ei ole mikään juttu, että joku kertoo, että on heterosuhteessa?

Puhakka: Se on ollut se olettamus ja normi… aika pitkä historia. Ehkä mäkin toivoisin, että päästäisiin sille tasolle myös tästä seksuaalivähemmistöjen asioista, että se olisi vain aika normi asia. Mutta se, että saataisiin jääkiekon pelaajat alkamaan siellä kopissa tuntemaan siltä, että voin mennä uuteen joukkueeseen, ja olla silleen, että joo… Kun yleensähän on normi asia, että sitä tutustutaan uuteen ihmiseen ja kysytään yleensä, mitä sinä teet elämässä, mikä sinun duuni on, onko sinulla lapsia, onko sinulla parisuhde ja näin. Sillä lailla sä tutustut ihmiseen. Jos menet uudelleen työpaikkaan, uuteen joukkueeseen, nämä kysymykset tulevat väkisinkin esiin. Sitten olet siinä tilanteessa, että jos sinulla on miesystävä kotona, pystyt sanoa sitä tai ei. Ja sitten, että miksi, jos et pysty sitä tuomaan esille, mikä se syy siellä taustalla on. Sen takia minusta näistä asioista pitää puhua vielä ääneen, koska mun mielestä tuolla kentällä ei tehdä tarpeeksi töitä sen eteen, että ihmiset ymmärtäisivät näitä asioita. Mä en tarkoita, että pitää tietää kaikki termit, en mä itsekään tiedä, mutta että sulla olisi jotenkin ymmärrys siitä, että täällä on erilaisia ihmisiä ja että se ei voi olla se kulttuuri enää samanlainen kuin se on ollut aiemmin. Mä oon saanut sieltä lajilta tosi paljon ja parhaat ystävät ja näin, mutta sitten kun mä edelleen välillä kuulen, että mitä siellä puhutaan ja mietin, että se on tosi raffia, ja jos olet ihmisenä vähän herkempi vaikka, niin se saattaa olla tosi haastava paikka tavallaan. Vaikka sinä samalla rakastat sitä lajia ja saatat tykkätä niistä ihmisistä, mutta sitten kun se on… Se on tosi vaikea kuvailla. Me ollaan tästä puhuttu monen pelaajan kanssa, mutta sitä on tosi vaikea tuoda sellaisella tasolla, että pystyisi selittämään millaista se koppikulttuuri on. En tiedä vastasinko ihan täysin kysymykseen, mutta nyt tuli tällainen.

Horneman: Tuo oli hyvä vastaus. Mä vielä mietin, että pystytkö antaa jonkun konkreettisen esimerkin, millaista se on se koppikulttuuri, onko se homoläppää, jotain sellaista?

Puhakka: Ei, homoläppäkin mun mielestä se voi olla tosi hauskaa, jos tunnistat sun ympäristön. Esimerkiksi mun ystävät saattaa heittää mulle ja ne on mun läheisiä ystäviä. Tääkin on just se, mikä mun pointti on ollut, että ei voi olla myöskään aina se herkkähipiäinen ja nostaa, ja sit sä teet jonkun jutun someen, että no niin, nyt mollattiin vaan. Mä rakastan tavallaan sitä, kun välillä mun frendit osaa silleen hyvällä tavalla… Mä tiedän, että toi ei oo mitenkään alentavaa, että mä pystyn nauramaan sille. Mutta sit siellä kopissa se saattaa olla tosi… Tämä ei liity välttämättä edes homovitsailuun, vaan ylipäätään, että se kohdistuu vaikka johonkin yhteen ihmiseen. Olen nähnyt vaikka kopissa, että jonkun t-paita on poltettu, koska se on ollut jollain tavalla vääränlainen. En tiedä mikä siinä on ollut väärää, mutta sit on ollut vaan, että toi ei kuulu tänne, että poltetaan se. Nykyään se on vähän muuttunut ja nuoret on erilaisia. Mutta esimerkiksi Lahden Pelicansissa on sellainen nuori pelaaja, joka tekee musiikkia, tekee TikTok-videoita. Ei sitä katsota lätkämaailmassa kovin hyvällä. Se on tosi pieni määrä, ketkä pystyy näkemään siitä, että hei, tällä ehkä yritetään rakentaa omaa brändiä ja tehdä jotain hienoa, mutta sitten massa ajattelee, että toi on noloa ja toi on tyhmää. En pysty sitä ymmärtämään, miksi pitää olla negatiivinen. Yritän vain avata sitä, mitä se on. Se ei ole helppoa.

Horneman: Tuo kuulostaa siltä, että pitää olla jonkinlainen rooli.

Puhakka: No joo. Se on hyvin sanottu. Siellä on aina joku, joka vetää sitä show’ta. Mutta mä en halua kuulostaa liian negatiiviselta, koska loppujen lopuksi se on myös sellainen yhteisö, että jos sulla on… Ei työelämässä samalla tavalla puhalleta yhteen hiileen kuin urheilussa. Sitten kun mennään sinne kentälle, niin vaikka joku olisi vitsaillut sun seksuaalisesta suuntautumisesta, se ei tiedä, että sä oot vaikka homo, mut silti sä oot tavallaan valmis hyppäämään kiekon eteen sen toisen puolesta, joka just haukkui sua, niin siinä on tavallaan kumminkin jotain kaunista, että se laji on kumminkin mikä yhdistää. Vaikea yhtälö, ja mä toivon… Tiedän joitakin pelaajia, jotka on samanlaisessa tilanteessa kuin mä oon joskus ollut ja se ei oo helppoa, ja sit saattaa olla, et sä ansaitset vaikka ison summan rahaa ja paineet on vielä kovemmat. Haastava maailma.

Horneman: Niin tuo on hyvä pointti, että siinä on myös tämä taloudellinen aspekti, että varmaan osa myös pelkää niitä taloudellisia vaikutuksia, jos on avoimesti oma itsensä.

Puhakka: Kyllä, se on ihan niin kuin avoin juttu tai avoin, mitä mäkin olen keskustellut, että totta kai kukaan ei halua menettää työpaikkaansa sen takia. Tavallaan voi sanoa, että ihan ymmärrettävä syy. Ehkä itse nyt helppo sanoa, että mä en sitä vaihtaisi, mutta noi on tuollaisia haastavia, että miten sä mittaat sen rahan arvon, että en oikein osaa sanoa.

Horneman: Mitä sä pelkäsit, että tapahtuu silloin, kun ei vielä ollut kertonut joukkuekavereille tai muille läheisille? Osaatko sä jotenkin jäsentää, että mikä on pahin skenaario?

Puhakka: Varmasti pelkäsi jollain tapaa, että se on sellaista hiljaista tuomitsemista ehkä, että kukaan ei sano suoraan, vaikka sua ei pyydetä jonnekin tai jotain, mutta sitten se vaan vähän niinkun loppuu. Mä ajattelin, että mä oon ihan hyvä tyyppi ja ihmiset pitää musta. Mä en oo ikinä ollu se puheliain tyyppi, mutta jos mä vaikka sanon tästä, niin sit yhtäkkiä mua ei pyydetäkään johonkin illanistujaan ja siitä jotain vastaavaa. Ja totta kai sieltä urheilupuolelta, siellä on se toinen aspekti just se, että pelkäsi, että sekään ei välttämättä tulisi julki, mutta sitten ne voi olla silleen, ettei me oteta tähän jengiin, koska se tuo… No kukaan ei edes tiedä sitten, mitä olisi siihen tuonut. Mutta sitä mä pelkäsin, että ei löydy duunia sen takia.

Horneman: Miten se vaikutti sun mielenterveyteen, että salaili tämmöistä asiaa?

Puhakka: No varmaan… Mä en ikinä ole kokenut, että mä olisin vaikka ollut masentunut tai sellaisia, että mä olen ollut ihan elämäniloinen tyyppi, mutta varmasti turhautuneisuus on ollut mulle sellainen iso juttu, että mä en ole ikinä tykännyt siitä, että mä olen vaikka joutunut sanomaan mun puoliselle, että me ei voida mennä tuonne ravintolaan syömään, most likely siellä on joku mun tuttu ja mä en halua siihen tilanteeseen, että mä joudun jotenkin valehtelemaan, kuka sä olet mun elämässä. Vaikka en koe, että se on ollut mielenterveydelle haitallista, mutta se ei varmasti ole normaalia, että mä olen joutunut piilottelemaan tollasia asioita. Ehkä myös olen ollut kovakuorinen aikoinaan parisuhteessa, että tämä asia on nyt näin, pelaan jääkiekkoa ja me eletään tavallaan mun pillin mukaan. Vaikka ei ole ihan eletty, mutta mä olen aika paljon määritellyt, mihin me voidaan mennä ja mihin ei. Se on tosi surullista.

Horneman: Mikä vaikutti siihen, että sä päätit kertoa avoimesti sun homoudesta?

Puhakka: No varmasti se, että mä pallottelin. Ensinnäkin mulle tarjoutui mahdollisuus. Silloin Helsingin Sanomat, että haluais kirjoittaa jutun, koska mä olin tavallaan tehnyt jo somen puolelle sellaisen oman julkaisun. Mä ajattelin, että okei, somessa on paljon hyvää ja huonoa, mutta jos mä kirjoitan tällaisen postauksen, niin ne ihmiset, ketkä tuntee ja on mun lähipiirissä ja vähän lähipiirin ulkopuolella, ne näkee tän ja ne tietää, kuka mä oon ja kenen kanssa mä elän ja se riittää. Sitten joku bongasi se jutun ja kysyi, että haluatko tehdä tästä julkista ja pitkään mietin, ja mä kysyin aika monet ihmisiltä lähipiiristä ja vähän ulkoakin, että mitä mieltä sä oot, kannattaako. Loppujen lopuksi mä tulin itse siihen johtopäätökseen, että mä pystyn jeesaamaan täällä jonkun verran nuoria urheilijoita ja muitakin nuoria, niin se oli mulle se iso motivaattori tuossa. Tähän päivään saakka tulee viestejä, että kiitos, että hei, että mä oon vaikka jatkanut jotain lajia tai muuten pystynyt jeesaamaan, niin se on kyllä ollut itselle hyvä juttu.

Horneman: Mä muistan sen Hesarin jutun ja mustakin se oli upea, ja pohdin myös tätä, että sä oot ollut ensimmäinen suomalainen jääkiekkoilija. Se on varmaan ollut tosi pelottavaa sulle, kun ei ollut ketään verrata tai katsoa mitä ne on tehnyt. Mun kysymys olikin, että tuliko sulle paljon yhteydenottoja tai tuleeko, mutta ilmeisesti tulee.

Puhakka: No silloin tuli aika paljon, mutta kop kop. Sellainen tavallaan vihaposti tai sellainen, että miksi, kyseenalaistaminen ja sellainen on jäänyt tosi vähälle. Totta kai aina niitä on tuolla joukossa, että joku yrittää vaikka eheyttää sua, mutta mä oon aika sellainen ihminen, et mä en ota niistä itteeni. Just vähän keskusteltiin siitäkin, ettei jakse lähteä sitä taistelua taistelemaan itse välttämättä, että omassa elämässä riittää tarpeeksi murheen aiheita.

Horneman: Mitä se merkitsi sulle itselle, että kertoi omasta seksuaalisuudestaan joukkuekavereille, läheisille, kenelle kaikille? Mitä sä itse sait siitä?

Puhakka: Mä oon ennenkin tän sanonut, mut sellanen iso taakka putoaa harteilta, ja se kirjaimellisesti tuntui siltä, että on vaan helpompi olla, ettei tarvitse enää miettiä kaikkia niitä mitä jos -kysymyksiä. Sitten se oli tavallaan, ehkä siinä on sit se kauneus myös, että tuli toi julkisuuteen, ettei tarvitse spekuloida, kun aika moni tietää ja tavallaan helppoa olla ja iso merkitys myös parisuhteelle, että tuntuu, että on sen jälkeen ollut paljon helpompi olla siinä. Meilläkin on kuitenkin iso ikäero ja se saattaa joskus herättää ihmisistä vähän ihmetystä ja ei tarvitse sitäkään enää piilotella, niin se on helpottava tunne. Nykyään aika herkästi itse vaistoaa, jos joku ihminen on silleen, että voisko sanoa, että vähän on jotain piiloteltavaa, että mä vaistoan sen heti, että okei, toi ei ole nyt ihan oma itsensä tai aito. Ehkä se tulee sen oman kokemuksen takia, että vaistoaa tollaisia asioita. Nykyään se on iso juttu, että pystyy olemaan oma itsensä ja ei tarvitse niin paljon miettiä.

Horneman: Millainen oli se reaktio siellä urheilu- ja jääkiekkopiireissä, kun sä kerroit seksuaalisuudestasi?

Puhakka: Pääosin totta kai positiivinen. Mä koen, että sellaisella tasolla, että ihmiset jotka tuntee mut otti paljon yhteyttä ja laittoi jotain viestejä, että kiitos tästä ja näin, mut sitten taas jos mennään isoon kuvaan, vaikka organisaatiotasolle, niin mä toivoin, että mun tämä yksi juttu aiheuttaisi jotenkin sellaisen isomman efektin, että ne alkaisivat työstää näitä juttuja, mutta sitä ei ole vieläkään oikein tapahtunut. Totta kai itse olen koettanut olla aktiivinen ja ehkä tuoda niitä ongelmakohtia esille ja just se kirja on osana tätä. Ehkä siinä tullaan myös vähän siihen konservatiivisuuteen monien lajien osalta, että vähän ajatellaan, että me tiedetään miten tämä homma toimii, me tiedetään mikä tuo sen rahan tähän ja siihen on vaikea tuoda sitten… Mennä sanomaan tuonne jonnekin, että teidän pitäisi hankkia vähän koulutusta näihin asioihin liittyen, niin se ei ole ihan silleen, että hyvä idea. Se voi olla, että aika monta kertaa saat mennä. Mutta sitten jos taas puhutaan vaikka uudesta fysiikkakoutsista tai uusista metodeista fysiikkavalmennukseen, mikä liittyy suoraan siihen tavallaan… Mun mielestä nämä henkimaailman asiat ovat myös suoraan peilattavissa siihen tulokseen, mutta tuo on ehkä konkreettisempi, niin kyllä sitä sitten kuunnellaan.

Horneman: Niin mäkin ymmärsin, että se salailu vaikutti oikeasti siihen sunkin suoriutumiseen jääkiekossa. Kyllähän se varmaan on sellainen iso asia, mikä vaikuttaa oikeasti niihin tuloksiin.

Puhakka: Totta kai. Toisilla vaikuttaa enemmän ja toisilla vähemmän, mutta ihan varmasti vaikuttaa. Pääkoppa on aika tärkeä, on se sama mikä duuni sulla on. Jos se ei toimi, niin et sä siitä duunista suoriudu, ja se pätee aika hyvin urheiluun myös.

Horneman: Niinpä, ei sitä mieltä pysty erottamaan ammattiurheilusta mitenkään.

Puhakka: Ei missään nimessä. Mieli on aika iso lihas jos näin voi sanoa, että urheilussa se mun mielestä korostuu.

Horneman: Jääkiekosta puhutaan, että se on aika miehinen ja myös konservatiivinen ympäristö. Onko se sun kokemus just sellainen, että siellä on aika kapea se miehisyyden kuva ja se muotti, mihin pitäisi mahtua?

Puhakka: No mä sanoisin ehkä näin, että siellä on paljon yksilöitä ja se miten ne yksilöt ajattelee sitten, kun ne eivät ole siinä lätkäympäristössä, niin se voi olla ihan eri kuin se miten ne käyttäytyy siellä joukkueessa. Ja tavallaan ei se välttämättä… No, tavallaan ehkä konservatiivinen siinä mielessä, että sanotaan, että sä ottaisit kaikki… Tai mä väitän, että jos laittaisi jääkiekonpelaajia ja jotain muita ihmisiä vierekkäin ja niiden pitäisi pukeutua tavallaan vähän niin kuin miten ne pukeutuvat, niin mä pystyisin aika hyvin erottamaan, että keitä ne jääkiekonpelaajat on, koska se on aika sellainen samanlainen muotti yleensä. Mutta onko se sitten konservatismia vai onko se siitä, että ollaan kasvettu siinä ympäristössä pitkään ja sitten se… Ympäristöt tavallaan pakottaa sut sellaiseen tiettyyn muottiin ja se pätee pukeutumiseen ja tosi usein myös ajatusmalleihin ja ajatustapoihin ja näin, mutta sitten myös kun monet erottaa siitä joukosta, eli sulla on vaikka joku toinen kaveripiiri, niin sitten se on ihan eri taas. Paljon mä käyn hyvin keskusteluja sellaisten ihmisten kanssa, jotka edelleen pelaa ja näin, mut sitten kun ne menee takaisin sinne koppiin, niin se niiden ajatusmaailma on ihan eri. Mä ite koitan aina, jos… Kuten aiemmin sanoin, siellä saattaa olla paljon sellaista, että kohdistetaan johonkin yhteen pelaajaan jotakin sellaista… no vaikka vitsailua. Mutta jos nyt olen ystävien kanssa ja huomaan, että nyt täällä tulee vähän sitä mitä me ollaan aiemmin oltu, että me vähän niinkun mollataan jotain asioita, mitkä ei sovi siihen meidän muottiin, niin mä nykyään ymmärrän itse, että mä en lähde tuon messiin, vaan mä koitan vähän haastaa, että mikä tässä on nyt tää pointti. Sen huomaa edelleen, että välillä se tulee sieltä meidänkin kaveripiiristä vähän takaisin, nostaa päätään.

[Kevyttä musiikkia.]

Horneman: Sun puoliso on sua 37 vuotta vanhempi. Ootko sä kohdannut ennakkoluuloja tähän teidän väliseen ikäeroon liittyen?

Puhakka: Olen totta kai ja aika moni on kysynyt meiltä, että onko hän mun isä, ja sitten se on vaan silleen, että no ei toi ole välttämättä edes ennakkoluulo vaan se on jotenkin sellainen… Totta kai mä ymmärrän, että ihmiset saattaa ajatella näin, ja sit mä kerron heille, että ei, se on mun puoliso ja se on fine. Mutta sitten totta kai on myös tullut sellaisia selkeästi, että meistä oletetaan jotain sellaisia asioita, mitä me ei olla. On myös sellaisia, mutta enemmän se on sitä, että vaikka mennään hotelliin ja sitten voi olla sanottu, että me otetaan yksi iso sänky, niin sitten ne on silleen, että ettekö te haluakaan kahta erillistä, niin kuin isä ja poika. Vaikka se on tavallaan olettamus, mutta se on jollain tavalla musta inhimillistä.

Horneman: Miltä se tuntuu, että joutuu kohtaamaan arjessa ja yhteiskunnassa näitä ihmisten olettamuksia, mitkä ei sitten kuitenkaan päde omalla kohdalla, just vaikka tästä, että varaa hotellia ja ehdotetaan kahta sänkyä?

Puhakka: No se on enemmän sellainen, että pystyn ottamaan sen sieltä huumorin kannalta, mutta sitten jos joku jotenkin tietoisesti yrittää mua vaikka satuttaa niin, että arvostelee meidän suhdetta jollain tapaa, niin siitä mä en oikein pidä. Mutta silloin mä oon myös valmis taistelemaan, että mä kerron kyllä oman mielipiteeni asiasta. Mutta sitä on tosi vähän onneksi tullut. Enemmän se on sellaista luonnollista, inhimillistä erehdystä ja sitten me korjataan ja se on yleensä aika fine.

Horneman: Yksi mitä mä pohdin on se, että onko tämmöinen suuri ikäero normaalimpaa lainausmerkeissä tai hyväksyttävämpää heterosuhteissa kuin homoparilla?

Puhakka: Mä sanoisin, että toisipäin, mun mielestä, mutta voin mä olla väärässä. Ehkä mä oon naiivi, koska meidät on jotenkin hyväksytty, tai mä en oo ikinä kokenut sellaista, että se ei olis ollu ok, mutta mun mielestä homomaailmassa on aika paljon pareja, joilla on isot ikäerot. Ehkä mä oon tottunut siihen, en mä tiedä, mutta sitten jotenkin… Esimerkiksi tosi monesti on sellaisia tilanteita, että mä saatan olla mun frendien kanssa ja me puhutaan vaikka jostain Tinder-jutuista, ja jos on joku, jolla on ollut vaikka joku vanhempi ja sitä jotenkin vähän kyseenalaistetaan… Mutta sitten ne on tunteneet mut ja Rolfin tosi pitkään, ja se on niinkun aina ollut fine. En mä tiedä, mutta mä näen sen, että homomaailmassa on jopa ihmiset tosiaan tottuneet enemmän.

Horneman: Oliko tämä sun ja sun puolison välinen ikäero jotenkin iso asia sun lähipiirille silloin kun sä kerroit sitä?

Puhakka: No kyllä silloin ihan alussa oli, että siitä on turha valehdella. Kyllä ne kyseenalaistivat sitä aika paljon ja näin. Mutta sitten Rolf on myös ihmisenä sellainen, että se on aika hyvä tavallaan… Faija sanoi hyvin siinä kirjassa, että se osaa ottaa yleisön haltuunsa, niin monilla voi olla sellaisia, että okei se on paljon vanhempi, mutta sitten kun tapaat sen ihmisen, sä oot silleen, että okei, että Janne on aika hyvissä käsissä niin sanotusti, niin silleen se yleensä menee.

Horneman: Millainen voimavara parisuhde on sun mielenterveydelle?

Puhakka: Se on tosi iso. On sellainen ihminen, kelle voi tavallaan sanoa ihan mitä vaan. Mutta totta kai parisuhde on myös sellainen kuluttava asia, että totta kai välillä tulee riitoja ja erimielisyyksiä. Parisuhteeseenkin liittyy niin paljon, niin musta olisi väärin sana, että se on pelkkää ruusuilla tanssimista. Ei se sitä ole, että kyllä totta kai, mutta enemmän se on mun mielenterveydelle hyödyllinen juttu kuin haitallinen. Se on ehkä, mitä ei ennen ollut sitä, että olisi pystynyt puhumaan, niin nyt ainakin on sellainen, kelle pystyy käytännössä sanoa ihan mitä vaan. Se on makea fiilis.

Horneman: Mitä sä haluaisit sanoa nuoremmalle Jannelle, joka pohtii sitä omaa seksuaalisuuttaan esimerkiksi siellä kellarissa, miten sä kuvasit silloin kun sä olit ulkomailla?

Puhakka: No nyt mä sanoisin sille, että hei, mene puhumaan sille koutsille. Sano sille ne ajatukset, mitä sulla on, että tuskin siitä mitään harmia sulle on ja niinkun enemmän hyötyä ja ehkä noin. Ehkä muuten sitten vaikea kysymys. Kun en jotenkin osaa ajatella, että mä olisin tehnyt jotain väärin. Ei mulla oikein tule sellaista juttua mieleen, mutta ehkä sellainen, että luottaisi ihmisiin ja etsi itsellesi sellainen ihminen, jolle sä pystyt puhumaan. Sitä mä koitan aina nytkin sanoa, että jos joku sanoo, että niillä on vaikea olla, että ei pysty kellekään puhumaan, niin varmasti löytyy aina joku. Vähintään sitten jos ei lähipiiristä, niin löytyy jostain järjestöstä, että on sitten terapeutti tai kuka se on, mutta aina löytyy joku, jolle voit puhua ja pystyt jostain aloittamaan. Ehkä sanoisin, että älä jää yksin omien ajatustensa kanssa.

Horneman: Voiko juuri valmentaja olla semmoinen, jolla voi puhua henkilökohtaisista asioista, jos ne painaa mieltä?

Puhakka: On, on. Ja totta kai olen puhunut monien valmentajien kanssa, että se on se, mitä ne nykyään ehkä yrittää tehdäkin. Että se ei ole pelkästään jääkiekosta. Totta kai nekin tuntee pelaajan paremmin, jos ne pääsee vähän kuorta syvemmälle ja sitten se taas vahvistaa sitä luottamusta ja se taas heijastuu sinne kentälle. Se on mun mielestä tosi hyvä juttu, että siitä ollaan menty eteenpäin.

Horneman: Noi olivat hyviä vinkkejä, mitä sä annoit nuoremmalle itsellesi, mut onko jotain vielä mitä sä haluisit sanoa sellaiselle nuorelle tai aikuiselle tuolla, joka pohtii uskaltaako kertoa omasta identiteetistään läheisille tai maailmalle?

Puhakka: No ehkä samaan suuntaan mennään. Jos ei se ole lähipiirissä, niin jostain löytyy ihminen, jonka kanssa pystyy kyllä puhumaan, ja ettei ainakaan kannata jäädä yksin sen asian kanssa. Sitten ehkä mä tykkään olla optimistinen, vaikka paljon on vielä töitä tehtävänä, mutta me ollaan kumminkin jo paljon ehkä tietty ikäluokka pystytty edistämään näitä asioita ja musta tuntuu, että me ollaan menossa kuitenkin hyvään suuntaan. Vaikka okei, eilen juuri näin jonkun pahoinpitelykeissin. Työtä riittää vielä, mutta sitten jos jotenkin… Mä tykkään olla optimistinen ja ajatella näitä asioita. Ainakin niistä puhutaan ja enemmän on tapetilla kuin ollut aiemmin. Voidaan yhdessä koittaa tehdä tästä maailmasta paremman paikan.

Horneman: Niinpä. Lämmin kiitos haastattelusta, Janne ja kiitos erityisesti siitä, että sä näytät avoimesti sen, että miehenä kannattaa elää ylpeästi omanlaista ja omannäköistä elämää. Mä kyllä uskon, että sä oot esikuva monille pojille ja miehille, jotka jossain tuolla pohtii omaa identiteettiä.

Puhakka: Kiitos, oli kiva setti.

Horneman: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast ja mä olen Frans Horneman. Kiitos, että kuuntelit. Jos tarvitset keskustelutukea, MIELI ry auttaa puhelimitse, kasvokkain ja verkossa eri kielillä. Voit myös lahjoittaa MIELI ry:n mielenterveystyöhön osoitteessa mieli.fi. Löydät meidät Instagramista sekä Facebookista nimellä Mielenterveys. Tämä oli tämän kevään viimeinen jakso ja palaamme uusin vierain taas elokuussa. Jos haluat antaa palautetta podista, voit lähettää sähköpostia osoitteeseen viestinta@mieli.fi. Hyvää kesää ja kuullaan taas!

[Kevyttä musiikkia.]