Miksi ADHD-diagnoosit ovat kasvussa, Juho Honkasilta?

Juho Honkasilta: Tämä lisää niin sanottua terapeuttista valtaa. Ajatus siis siitä, että sosiaaliset rakenteelliset ongelmat tärähtävät yksilöön.

Julia Sangervo: Hei, ja tervetuloa kuuntelemaan Mielen puolikkaat -podcastia. Minä olen MIELI ry:n asiantuntijapsykologi Julia Sangervo. Tässä podcastissa tarkastelemme mielenterveyteen liittyviä ilmiöitä yksilöiden kokemusten lisäksi myös yhteiskunnallisista ja rakenteellista näkökulmista käsin.

Podcastia juonsi aiemmin psykologi Frans Horneman, joka on nyt siirtynyt toisiin tehtäviin. Lämpimät kiitokset Fransille hienosta työstä podcastin parissa. Tällä uudella kaudella säilytämme paljon tuttua, mutta avaamme myös uusia keskusteluja ja näkökulmia.

Tänään keskustelemme ADHD-diagnooseista sekä yksilöllisestä että yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Vieraana on dosentti Juho Honkasilta, joka toimii kasvatustieteen lehtorina Helsingin yliopistossa. Juho tarkastelee ADHD:tä kriittisen yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta ja on tutkinut aihetta monipuolisesti niin koulun, diagnostiikan kuin yhteiskunnan muutosten valossa. Lämpimästi tervetuloa Juho!

Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö ADHD on kehityksellinen häiriö, jonka ydinoireita ovat tarkkaavuuden vaikeudet, ylivilkkaus ja impulsiivisuus. ADHD-diagnoosi voi monelle olla suuri helpotus ja jopa identiteetin rakentumisen kannalta merkittävä kokemus.

Samaan aikaan olemme nähneet viime vuosina poikkeuksellisen nopeaa kasvua diagnoosien ja ADHD-lääkitysten määrissä. Suomessa kasvu on ollut nopeampaa kuin muissa pohjoismaissa. Kelan mukaan joka kymmenes alakouluikäinen poika käyttää ADHD-lääkkeitä.

ADHD-lääkkeiden käyttö on kuitenkin voimakkaasti sidoksissa alueellisiin ja syntymäkuukauden mukaisiin eroihin. Se voi viitata siihen, että koulujärjestelmä ei huomioi riittävästi kehityksellisiä eroja. Samalla myös aikuisten diagnoosit ovat voimakkaassa kasvussa.

Juho, miten sinä kiinnostuit ADHD:n tutkimisesta ja erityisesti sen yhteiskunnallisista ulottuvuuksista?

Juho Honkasilta: ADHD-tutkimisesta kiinnostuminen tuli vähän vahingossa. Minulla on vuosien kokemus perhetyöstä sopeutusvalmennustyön kautta. Olen tehnyt ADHD-liitolle ja diagnosoitujen lasten ja heidän perheidensä kanssa työtä.

Perheiden, etenkin vanhempien, kertomukset alkoivat vuodessa toiseen, kerrasta toiseen olla aika samanlaisia. Se alkoi itseäni kiinnostaa. Nimenomaan heidän koulukokemuksensa ja negatiiviset sellaiset.

Kun aloin tekemään väitöskirjaa aiheesta, aluksi minulla oli asianajopositio. Perinteinen erityispedagoginen asianajopositio ajatuksella, että ”eikö kouluissa osata ottaa ADHD huomioon”.

Aika pian, kun aloin tekemään omaa tutkimusta, aloin lukea yhteiskuntatieteellistä, sosiologista, kriittistä kirjallisuutta liittyen mielenterveysdiagnostiikkaan ja psykiatrian diagnostiikkaan. Kun aloin analysoimaan nuorten ja huoltajien kokemuksia, niin aika nopeasti alkoi mielenkiinto muuttumaan. Nämä kokemukset ja haasteet ovat todellisia ja heidän negatiiviset koulukokemuksensa ovat todellisia. Se, mikä minua alkoi kiinnostaa, on että mikä meidän kulttuurissamme ja yhteiskunnassa edellyttää diagnooseilla selittämistä, diagnooseilla sosiaalista muutosta aikaansaamista. Se alkoi itseäni kiinnostaa.

Julia Sangervo: Tuli vähän niin kuin perspektiivin muutos.

Juho Honkasilta: Joo, kyllä.

Julia Sangervo: Minkälaisia ne huonot kokemukset olivat, mistä ihmiset ovat puhuneet?

Juho Honkasilta: Mitä analysoin omassa väitöskirjatutkimuksessani, oli se, mitä merkityksiä huoltajat antavat diagnoosille. Sitä kautta lähdin analysoimaan heidän koulukokemuksiaan, kun huoltajat kuitenkin kanssa käyvät sitä koulua lastensa kanssa. Mitä enemmän koetaan haasteita koulunkäynnissä, sitä enemmän huoltajat myös käyvät sitä koulua.

Se, mistä lähdettiin diagnoosilla taistelemaan – huoltajat käyttivät paljon tällaista terminologiaa, että taistellaan koulun kanssa – niin siitä, että he saisivat lapselle parempaa pedagogista tukea, saisivat lapselleen empaattisempaa ymmärrystä, kohtaamista, saisivat itselleen huoltajina empaattisempaa ymmärrystä, kohtaamista. Eli siinä tulee paljon sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyviä tekijöitä. Semmoinen syyllistämisen ja syyllistymisen kulttuurin kanssa neuvottelu. Koulullakin on oma roolinsa siinä.

Mutta sitten tämä pedagoginen muutos, mikä on mielenkiintoista, koska suomalaisessa koulujärjestelmässä pedagoginen tuki ei ole millään tapaa diagnoosiperusteista. Niin kuitenkin ajatus siitä, että kyllä perheet – nämä ketkä osallistuivat minun haastattelututkimukseeni, toki siinä on lähtökohtainen vinouma, että kyllähän perheet, joilla on negatiivisia kokemuksia, haluavat tulla kuulluksi. Niin tämä oli se, mistä he lähtivät taistelemaan: toisenlaista kohtaamista lapsellensa, toisenlaista tukea, toisenlaista kohtaamista itselleen huoltajina ja sitä huoltajien asiantuntijuuden huomioonottamista.

Julia Sangervo: Tuo on tosi kuvaavaa, että huoltajat kokevat, että he joutuvat taistelemaan saadakseen tukea. Ja tuo on mielenkiintoista, että he joutuvat taistelemaan tavallaan saadakseen sekä tukea sille lapselle, että toisaalta myös itselleen. Ja tuo vastaa kyllä myös minun omia kokemuksiani koulupsykologina. Tuntui, että monet vanhemmat olivat tosi uupuneita siihen tilanteeseen ja jotenkin tuntui, että he jäivät monesti aika yksin niiden haasteiden kanssa.

Mistä ajattelet sen kertovan, että ihmisillä on tällainen kokemus, että he joutuvat taistelemaan saadakseen tukea? Eihän sen niin pitäisi mennä.

Juho Honkasilta: Siinä on varmasti monenlaisia seikkoja. Minun tutkimuksestani puuttuu aika lailla kuitenkin opettajien näkökulma ja se, miten he asian näkevät.

Yksi voi olla se, että lapsen toimintakyky ja käyttäytyminen on toisenlaista kotona kuin koulussa. Kyllä huoltajat toivat sitäkin esille, että lapsi kyllä pystyy tsemppaamaan siellä koulussa ja sen jälkeen purkautuu kotona. Sen koko koulupäivä on siellä tsemppannut, niin sitten ei enää jaksa. Sitten on turvallinenkin tila, missä pystyy räjähtämään ja niin poispäin.

Kyllä siinä ehkä on sellainen koulun ja kodin maailmojen ero. Mitä odotetaan? Millaista toimintakykyä ja toimintaa tietyllä luokalla, tietyllä ikätasolla odotetaan?

Julia Sangervo: Joo, tuo on tosi hyvä huomio, että se opettajan ja vanhemman tai huoltajan perspektiivi lapsen tilanteesta voi olla tosi erilainen. Se on myös asia, mihin itse kiinnitin huomiota koulumaailmassa. Esimerkiksi jos tehtiin ADHD-selvityksiä, niin huoltajan ja opettajan arvio lapsen tilanteesta saattoi olla hyvin erilainen.

Se on hyvä, että mainitsit tuon opettajan näkökulman myös siinä mielessä, että toisaalta kun puhuttiin äsken siitä, miten vanhemmat voivat olla aika loppu omaan tilanteeseen, niin myös opettajathan ovat aika loppu. Heillä näkyy myös uupumista ja yksin jäämistä.

Juho Honkasilta: Kyllä, ja tämän pitäisi viedä keskustelun näkökulman nimenomaan rakenteellisiin tekijöihin. Miten koulusysteemissä, kuntakohtaisesti ja koulukohtaisesti tuetaan sekä oppilaiden, lasten koulunkäyntiä, mutta myös opettajien työtä, opetushenkilökunnan työtä. Huonoimmillaanhan puretaan pienluokkia ja siirretään lapsia isompiin ryhmiin ilman, että minkäänlainen tuki seuraisi.

Tämä on huonointa mahdollista tapaa toteuttaa pedagogiikkaa ja koulunkäyntiä. Kyllä siinä opettajakin on ihan roolinsa puolesta niin ison paikan edessä, että mitä kaikkia odotuksia heille on, tai heille asetetaan.

Julia Sangervo: Joo, ja tuntuu, että välillä se lapsi nousee tavallaan myös symboliksi opettajien ja vanhempien uupumukselle. Kun tuntuu, että ei jaksa, niin on helppo lähteä hakemaan selitystä lapsesta. Lapsessa on yksilöpsykologisesti jokin poikkeama, mistä kuormittaminen johtuu.

Moni ehkä ajatteleekin, että diagnoosien kasvu johtuisi ennen kaikkea siitä, että nykyään ADHD tunnistetaan paremmin. Samalla se herättää kysymyksen, että ovatko nämä yhteiskunnan ja koulun odotukset lapsia kohtaan muuttuneet. Voisikin kysyä, että kun yhä useampi lapsi tarvitsee diagnoosin ja keskushermostoon vaikuttavan lääkkeen selviytyäkseen koulupäivästä, niin pitäisikö se katse kohdistaa myös kouluympäristön ja oppimisen rakenteisiin?

Mitä sinä itse ajattelet, mistä tämä diagnoosien ja lääkityksen kasvu kertoo? Onko kyse siitä, että me vain tunnistamme ADHD:n paremmin, vai ovatko meidän vaatimuksemme lapsia kohtaan muuttuneet?

Juho Honkasilta: Se, miten minä näen asian, on että emme todellakaan tunnista paremmin. Tunnistamisen tekniikkahan ei ole muuttunut mihinkään 80-luvulta. Silloin kun tämä nykymuotoinen ADHD määritelmällisesti kehitettiin DSM-3:n myötä, eihän siitä se tunnistamisen tapa ole siitä muuttunut millään tapaa.

Edelleen diagnosoidaan arvioimalla toimintakykyä ja käyttäytymistä eri konteksteissa: koti, koulu, vapaa-aika. On lähtökohtaisesti itsestään selvää, että käyttäytymistä ja toimintakykyä havainnoimalla ja arvioimalla ei päästä käsiksi kehityksellisiin neurobiologisiin eroihin. Sen tulisi olla loogisesti itsestään selvää.

ADHD:tahan ei pystytä diagnosoimaan aivokuvantamisen keinoin eikä vaikkapa verikokein, mikä antaisi jonkinlaista osviittaa hypoteesille kehityksellisestä neurobiologisesta häiriöstä. Eli ei se tunnistamisen tekniikka ole muuttunut yhtään mihinkään.

Se mikä on muuttunut, on yhteiskunta, missä eletään, sosiaalinen media… Selitetään neurologisilla tekijöillä arjen haasteita, arjen kokemuksia, tuotetaan niille merkityksiä. Sehän tässä meidän ajankuvassamme on kasvamassa koko ajan. Tällä voi olla tekemistä sen kanssa, että ihmiset lähtevät miettimään omaa arkeansa sen kautta, onko minulla jokin neurobiologinen, kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö tai sen oireita. Tämä on muuttunut. En sano, että tieto on levinnyt, vaan enemmänkin narratiivi on levinnyt.

Se, onko lapsille odotukset muuttuneet… Sellaiset normatiiviset tai sosiaaliset odotukset, mitä tietyn ikäiseltä lapselta odotetaan, ne eivät ole ehkä muuttuneet mihinkään. Jos mietitään vaikka koulumaailmaa tai varhaiskasvatuksen maailmaa, ajatus on se, että lapset ovat lapsia, lapset saavat leikkiä, leikin kautta opitaan. Ne odotukset eivät ole muuttuneet mihinkään.

Se mikä on muuttunut, liittyy edelliseen, että lapset ja nuoret elävät erilaisissa maailmoissaan ja he tuovat erilaisia kokemusmaailmoja sinne kouluun. Koulu voi olla edelleen instituutiona hyvin jähmeä. Tietynlaiset käytännöt, odotukset oppimisen ja siinä edistymisen kannalta. Lapset tuovat omia kokemusmaailmojaan, liittyi se sitten sosiaalisen median käyttöön, siellä ilmeneviin ilmiöihin, kiusaamiseen ja väkivaltaan, tai perheiden sosioekonomiseen asemaan. He tuovat sitä kouluun. Suomi ei ole mikään homogeeninen yhteiskunta. Tämä on ehkä muuttunut tässä ajankuvassa.

Tunnistamisen tekniikat eivät ole muuttuneet yhtään mihinkään. Se, että me nimeämme käyttäytymisen muotoa ja toimintakykyä häiriöksi tai oireeksi – ei ole neurobiologista pohjaa sille nimeämiselle. Psykiatrian diagnostiikka perustuu jossain määrin poliittiseen konsensukseen siitä, että on hyödyllistä nimittää tietynlaisia käyttäytymisen muotoja oireiksi. Luokitella niitä jollain tapaa yhteen, ja kun tietty määrä niin sanottuja oireita esiintyy, kutsua niitä kehityksellisiksi häiriöiksi.

Julia Sangervo: Tuntuu, että tämä psykiatrian diagnostiikka ylipäätään on aika haastavaa, koska aika harvassa ihmisen mielenilmiössä on olemassa selkeitä erillisiä luokkia. Esimerkiksi ihminen, jolla on masennus ja ihminen, jolla ei ole masennusta. Kaikessahan on osin kyse myös jatkumoista ja ehkä monesti unohtuu tässä keskustelussa se, että se on aina meidän ihmisten ja myös ammattilaisten määrittelemä raja, että missä jonkun diagnoosin kliininen raja ylittyy, että milloin asetetaan joku diagnoosi. Ei ole selkeää jaotella, että onko vai ei.

Juho Honkasilta: Jos otetaan kriittisen psykologian näkökulma, niin ei pystytä määrittelemään, missä menee normaalin aivokemian rajat. Toisin sanoen ei pystytä määrittelemään neurotyypillisyyttä niin sanotusti, jolloin ei myöskään pystytä määrittelemään, mikä on neuromonimuotoisuutta, mikä on neuroerilaisuutta. Se on diskursiivisesti tapahtuva luokittelun teko. Luokitellaan ihmisiä vaikka dikotomisesti neurotyypilliseksi, neuromonimuotoiseksi tai neuroerilaiseksi. Kriittisen psykologian kirjallisuus sanoisi, että ei ole olemassa mitään neuromonimuotoisuutta, on vain olemassa monimuotoisuutta, koska aivo on plastinen elin. Meidän kokemusmaailmamme ja eri kokemukset muovaavat koko ajan kemiallista aivotoimintaa.

Nämä ovat sosiokulttuurisia tekoja. Ajatellaan, mikä on hyödyllistä. Me elämme ajassa, missä kaikki, mikä pystytään selittämään aivojen kautta, niin silloin selitysmallilla on voimaa.

Jos mietitään vaikka neuromonimuotoisuutta ja neuromonimuotoisuusliikettä… Ajatuksena, että aletaan ajamaan sosiaalista, rakenteellista muutosta henkilöille, jotka identifioivat itsensä neuroerilaisiksi tai neuromonimuotoisiksi ja kokevat tietynlaisia sorron muotoja arjessaan. Niin aletaan ajamaan poliittista, rakenteellista, sosiaalista muutosta: suhtautumiseen, odotuksiin, tuen mahdollistamiseen ja niin poispäin.

Jos tämä neuromonimuotoisuusliike nimettäisiinkin vain monimuotoisuusliikkeeksi, ei se saisi mitään aikaiseksi. Me elämme tällaisessa ajassa, missä kun laitat neuroetuliitteen, niin sillä alkaa olemaan jonkinlaista selitysvoimaa, oletetaan, että sillä on jonkinlaista selitysvoimaa ja jonkinlaista vipuvartta lähteä ajamaan muutosta.

Julia Sangervo: Tuo on totta. Tuntuu, että monille aivoperäisyys tuo objektiivisuutta ja luonnontieteellisyyttä, mikä tekisi omasta argumentista vakuuttavamman. Tämä ei koske ainoastaan neuromoninaisuutta, vaan monenlaisia mielenilmiöitä. Me haluamme yhä enemmän kielellistää niitä aivojen kautta.

Minua kiinnostaa, mitä sanoit. Meidän pitäisi huomioida meidän yksilöllisyyttämme laajemminkin vaan luokittelemalla meidät neurotyypillisiin ja neuroepätyypillisiin. Mitä ajattelet, miten tämä dikotomia, kaksiluokkaisuus vaikuttaa? Onko se mielestäsi mielekäs tapa hahmottaa tällä hetkellä?

Juho Honkasilta: Minun mielestäni ei. Siitä tutkimusparadigmasta, mistä minä tulen, näen, että se on vallankäytön muoto.

Ajattelen tätä sellaisena vallankäytön muotona… jos puhutaan, että on kaksi eri asiaa, erilaisuuden hyväksyminen ja erilaisuuden arvostaminen. Erilaisuuden hyväksyminen on vallankäytön muoto, missä niin sanotut ”me”, niin sanotut lainausmerkissä normaalit, vaikkapa neurotyypilliset (lainausmerkeissä edelleen), niin me määrittelemme ensinnäkin sen, mitä on normaalius. Sen jälkeen me määrittelemme, mikä on poikkeamaa, mikä on erilaisuutta.

Sitten me alamme määrittelemään ja miettimään, mitkä ovat ne keinot, miten me hyväksymme sitä erilaisuutta. Yksi hyväksymisen keino on diagnosointi, diagnostiset selitysmallit. Kun henkilö diagnosoidaan, niin tulee se neurokehityksellinen, neurobiologinen oletus hänen toiminnalleen, jolloin ajatellaan, että sillä on vahva tieteellinen pohja, jolloin me lähdemme hyväksymään hänen toimintaansa, hyväksymään hänen erilaisuuttansa, tai kenties jopa sopeuttamaan häntä osaksi meitä.

Tämä on erilaisuuden hyväksymisen prosessi. Erilaisuuden arvostamisen prosessi taas on se, missä jokaisella on yhtäläistä valtaa neuvotella siitä, miten tulee tunnustetuksi omana itsenään tai minkälaisena omana itsenään haluaa tulla tunnustetuksi. Tämä on sellaista vuorovaikutusvaltaa, missä jokainen kykenee itse neuvottelemaan siitä, kuka minä olen, minkälainen minä olen, miten minä haluan tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi.

Me elämme erilaisuuden hyväksymisen ajassa, jossa nimenomaan luokitellaan ihmisiä erilaisiksi, jotta voidaan alkaa kohdistaa heihin jonkinlaisia toimia. On se sitten ymmärrystä, tukea, sopeuttamista ja niin poispäin. Kysymys on se, että niin kauan, kun meillä on yhteiskunnallinen tuki ja tuen rakenteet diagnoosiperustaisia, niin niin kauanhan tämä on mielekästä.

Samaan aikaan olisi hyvä huomioida myös se, että tutkimusnäyttö ei ole sen puolella, että diagnoosiperustainen tuki olisi hyödyllistä. Vaikkapa ADHD-diagnoosi: jos tämän diagnoosin kautta pystyy neuvottelemaan itselleen jonkinlaista terapeuttista tukea, niin tutkimusnäyttö näyttäisi kertovan enemmänkin siitä, että diagnoosilla ei ole terapiasuhteessa mitään tekoa. Se mikä vaikuttaa siihen, onko terapiasuhde onnistunut vai ei, on nimenomaan terapeutin ja asiakkaan välinen suhde sekä terapiasuhteen ulkopuoliset suhteet. Nämä vaikuttaisivat olevan se… sillä diagnoosilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä on terapiassa toimivaa.

Julia Sangervo: Tämä onkin tosi kiinnostava kysymys, että mikä merkitys sillä diagnoosilla on ja tarvitsemmeko me niitä diagnooseja. Onko se välttämätöntä, että ihminen, joka tunnistaa itsessään vaikkapa jotain neuroepätyypillisyyden oireita tai ominaisuuksia, että hän saisi sille aina sen diagnoosin. Monelle ADHD-diagnoosi onkin voinut tuntua selitykseltä omille kokemuksille ja mahdollistanut uudenlaisen, ehkä armollisemman suhtautumisen itseen.

Siinä taustalla voi olla kokemus siitä, että on jäänyt aiemmin ilman tukea ja tullut esimerkiksi vähätellyksi. Minulle on tuttu tällainen lausahdus, että en ollutkaan tyhmä ja laiska, minulla onkin ADHD.

Miten näet ihmisen identiteetin kannalta tämän diagnoosin merkityksen, sekä hyötyjen että mahdollisten haittojen kannalta?

Juho Honkasilta: Juuri niin kuin sanoit. Tämä on yksi funktio, mikä näillä diagnooseilla on meidän yhteiskunnassamme. Nimenomaan yksilölle se diagnoosi voi olla hyvin voimauttava.

Se voi olla voimauttavaa sillä tavalla, että se tuo nimenomaan näitä selitysmalleja. Jos olisin aikaisemmin ymmärtänyt, aikaisemmin tiennyt… nyt aletaan jälkeenpäin ajattelemaan, tekemään kokemuksia ymmärrettäväksi, tapahtumia ymmärrettäväksi, itseään ymmärrettäväksi toisella tavalla. Se on hyvin voimauttavaa. Voi jopa rakentaa identiteettiä hyvin uudella tapaa. Hyvä niin. En missään nimessä kyseenalaista sitä, etteikö näillä selitysmalleilla ole tällainen funktio.

Tämä on vähän kuin kolikon kääntöpuoli. Stigma on myös hyvin vahva. ADHD-diagnoosiin liittyvää stigmaa on tutkittu paljon.

Se miten minä ajattelen on, että emme me opi arvostamaan erilaisuutta nimeämällä erilaisia ihmisiä diagnoosikategorioiden kautta. Huonoimmillaan se, että kolikon yksi puoli on tämä itseä voimauttava puoli, moom samaan aikaan sinä auttamatta teet itseäsi ymmärrettäväksi suhteessa näkymättömään normaaliin ja täysin määrittelemättömään normaaliin.

Me määrittelemme aina poikkeavaa erilaisuutta, mutta ei ikinä sitä, mitä on olla normaali. Auttamattahan sitä aletaan rakentaa identiteettiä myös suhteessa siihen.

Julia Sangervo: Itsekin ajattelen, että se on positiivista, jos ihmiset pystyvät diagnoosien avulla löytämään esimerkiksi sitä armollisempaa tulokulmaa itseen. Samaan aikaan minua on huolestuttanut tämä narratiivi siitä, että en ollutkaan tyhmä ja laiska, vaan minulla on ADHD, koska minulle se herättää psykologina sen kysymykseen, että ketkä ne tyhmät ja laiskat ihmiset sitten ovat? En usko tuohon konseptiin ollenkaan.

Minua vähän huolestuttaa se, että jos me voimme löytää sitä armollisuutta itseämme kohtaan ennen kaikkea diagnoosien kautta. Mitä sinä ajattelet tästä?

Juho Honkasilta: Juuri noin, mitä sanoit. Jos me löydämme sitä armollisuutta yksilölähtöisesti, niin silloin jätetään huomioimatta rakenteelliset tekijät, sosiaaliset tekijät. Ei kenenkään kokemus vaikkapa tyhmyydestä synny tyhjiössä, vaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Suhteessa tietynlaisiin odotuksiin, vaikkapa miten koulunkäynti rakentuu, miten tuki sinne rakentuu tai on rakentumatta. Nämä ovat rakenteellisia tekijöitä, sosiaalisia tekijöitä, kulttuurisia tekijöitä.

Se, että me enenevissä määrin löydämme itsestämme niitä selitysmalleja, niin tämä lisää niin sanottua terapeuttista valtaa. Ajatus siis siitä, että sosiaaliset ja rakenteelliset ongelmat tärähtävät yksilöön. Yksilöllä on vastuu selittää itselleen, miksi hän poikkeaa normatiivisista odotuksista. Yksilöllä on myös vastuu muokata itseään tai löytää jotain tuen tekniikoita, sopeutumisen tekniikoita siihen ympäröivään yhteiskuntaan sen sijaan, että katse menisi ympäröivään yhteiskuntaan. Mitä kaikkea täällä tulisi muuttaa, jotta me arvostamme toisiamme ja itseämme ilman erilaisuuden stigmaa ja leimaa?

Julia Sangervo: Tuo on minusta kiinnostava ajatus siitä, että kun ihminen kokee poikkeavansa normista, niin hänen täytyy etsiä niitä selitysmalleja itsestään. Minun mielestäni voi herättää kysymyksen, että nyt kun näin moni ihminen kokee poikkeavansa normista, niin onko se enää normista poikkeamista vai onko normista poikkeaminen se normi? Kertooko se siitä, että ylipäätään meidän yhteiskunnassamme vaatimustaso on alkanut kasvaa niin kovaksi, että ihmiset eivät koe kykenevänsä vastaamaan siihen?

Psykologina olen monesti miettinyt sitä, että minulla on ollut paljon asiakkaita, joiden minä koen kärsivän sellaisesta sisäistetystä kapitalismista suhteessa siihen, että heillä on valtavan kovat suorituspaineet ja he mittaavat omaa arvoaan niiden suoritusten kautta. Ehkä erityisesti tällaisessa tilanteessa, jos kokee, että ei pysty suorittamaan sellaisella tasolla kuin pitäisi, niin ADHD-diagnoosi voi olla valtava helpotus, että ei minun tarvitsekaan.

Juho Honkasilta: Parhaassa tapauksessa tämän diagnoosin kautta jotain muuttuu, muutakin kuin oma suhtautuminen itseen. Parhaassa tapauksessahan toisten suhtautuminen muuttuu.

Tai sitten osaa pyytää tai toiset osaavat tehdä asioita, jotka helpottavat arkea. Parhaassa tapauksessa näin. Tietenkin kysymys kuuluu, että miksei näin tapahtunut ennen sitä diagnoosia.

Julia Sangervo: Juuri näin, että voisimmeko me tavallaan kuvata jotain ihmistä, että hänellä on keskittymisen vaikeuksia, huomioidaan se, että miksei me voida suhtautua siihen myötätunnolla, että miksi siihen tarvitaan se, että hänellä on ADHD, suhtaudutaan siihen myötätunnolla ymmärtäen.

Yksi asia, mikä minua kiinnostaa, on sosiaalisen median ja median näkökulman ylipäätään näihin narratiiveihin. Sosiaalinen mediahan on tuonut nämä ADHD:seen liittyvät kertomukset näkyväksi ihan eri tavalla kuin ennen.

Monet ovat sosiaalisessa mediassa kertoneet, miten diagnoosi ja lääkitys on mullistanut oman elämän. Näillä tarinoilla on toisaalta voimaa tuoda esiin näitä aiemmin piiloon jääneitä kokemuksia. Samalla se herättää kysymyksen, että miten tällaiset yksilönarratiivit vaikuttavat ADHD:n yhteiskunnalliseen ymmärrykseen? Luovatko ne myös sellaisia odotuksia, jotka ohjaavat diagnostiikkaa ja lääkkeiden käyttöä?

Miten nämä media- ja somenarratiivit vaikuttavat tutkijan näkökulmasta siihen, miten me yhteiskunnassa suhtaudumme ADHD:seen ja ymmärrämme sitä?

Juho Honkasilta: Kutakuinkin näkisin, että noin. Ihmiset alkavat enemmän ja enemmän löytää itsestään erilaisia ”oireita”, löytämään psykiatrian tulkintakehyksestä jonkinlaisia selityksiä itselleen. Kyllähän tämä sitä viljelee. Se, mitä minä näen, että keskustelusta jää täysin uupumaan on, että mitä tämä kertoo meidän yhteiskunnastamme ja kulttuurista.

Mitä ne narratiivit jättävät kertomatta? Jos vaikka ajatellaan ADHD-lääkitystä, sehän siis ei ole hoitomuoto siinä mielessä, että se lääke hoitaisi jotain epäpoikkeavaa aivokemiaa, vaan siinä muokataan yksilön omaa normaalia aivokemiaa, jotta hänen käyttäytymisensä ja toimintakykynsä muuttuisi tietynlaiseksi tietyissä konteksteissa.

En siis sano sitä, että nämä eivät olisi hyödyllisiä. Se, että yksilö kokee, että nyt hän pystyy toimimaan, kuten itsekin ehkä eri konteksteissa haluaa, niin totta kai se on hyödyllistä. Mutta tämä vahvistaa vain koko ajan yksilölähtöistä näkökulmaa, jättää pois kriittisen keskustelun siitä, että mitä me lääkitsemme oikeastaan. Mehän lääkitsemme käyttäytymistä ja toimintakykyä, ei poikkeavaa aivokemiaa.

Mitä me diagnosoimme? Me diagnosoimme käyttäytymistä ja toimintakykyä, joka poikkeaa tietynlaisista normatiivisista odotuksista. Juontaja Erja Hyytiäinen.

Julia Sangervo: Tuo on tosi kiinnostavasti kuvattu, että ADHD-lääkitys ei ole varsinainen sairauden hoito niin sanotusti, vaan se muokkaa yksilön normaalia aivotoimintaa. Minusta se on tosi kiinnostava ajatus. Lääkityskeskustelussa on jäänyt uupumaan myös se näkökulma, mikä on mielestäni aika kiinnostava, että kansainvälisen tutkimuksen mukaan aikuiset sietävät ADHD-lääkitystä huonommin kuin lapset.

Sen takia aika moni ihminen, joka on aikuisiällä saanut ADHD-diagnoosiin ja aloittanut lääkityksen, joutuu lopettamaan sen, koska se ei sovikaan itselle. Välillä ehkä käy sellaisella tavalla, että ADHD-diagnoosi ei välttämättä olekaan johtanut mihinkään hoitotoimenpiteeseen, lääkitykseen tai kuntoutukseen, vaan se mekanismi ennen kaikkea on se, että se voi antaa ihmiselle itselleen sitä armollisuutta ja itseymmärrystä, mutta ei välttämättä mitään konkreettisia toimenpiteitä.

Juho Honkasilta: Näinpä. Ja sitten taas, jos miettii vielä tuota lääkitystutkimusta, on joitain pitkittäistutkimuksia, pitkittäisseurantatutkimuksia, ja kyllä näiden tutkimusten tulos vaikuttaa siltä, että tietyssä pisteessä… jos siinä on verrattu verrokkiryhmäasetelmalla lääkitys vastaan psykososiaalinen tai kognitiivis-behavioraalinen tuki… alussa piikki osoittaa sitä, että lääkitys on tehokkaampi, ja tehokkaampi nimenomaan siinä mielessä, että se koettu, havaittu toimintakykykäyttäytyminen muuttuu siihen suuntaan, mihin on toivottu.

Mutta sitten jossain kohtaa tämä psykososiaalinen kognitiivis-behavioraalinen, muu tuki tulee samalle tasolle ja tulee ohi. Ja sitten taas näissä pitkittäisissä tutkimuksissa tuodaan esille muita haittavaikutuksia, mitä tuossa vähän toitkin esille, lievistä vakaviin.

Selkeästi lyhyellä aikavälillä, vaikka vuoden aikavälillä, siitä on hyötyä yksilölle. Mutta sitten se tulisi kontrolloida. Ja tutkimusten mukaan tämä kontrolli on hyvin vaihtelevaa eri maissa. Jälleen kerran tämä on medikalisaation yksi muoto. Medikalisoidaan, selitetään lääketieteellisesti käyttäytymistä ja toimintakykyä.

Julia Sangervo: Oli kiinnostavia nuo sinun nostosi liittyen lääkitykseen. Ja tuntuu, että sekin näkökulma jää uupumaan näissä keskusteluissa. Koska se on varmasti totta, että lääkitys voi monelle ihmiselle olla tarpeen ja hyödyksi. Mutta aika harvoin se on mikään semmoinen absoluuttinen ihmeratkaisu. Ja ehkä silloin, jos me markkinoidaan sitä semmoisena, niin se voi olla monelle ihmiselle myös tosi iso pettymys, että ei tämä muuttanutkaan kokonaan elämääni.

Ja ehkä jotenkin vielä siihen someen liittyen. Yksi asia, mikä minua on huolestuttanut, on, että luin äskettäin yhdestä tutkimuksesta, jonka mukaan jopa enemmistö siitä informaatiosta, mitä somessa on ADHD:sta, on itse asiassa virheellistä tai disinformaatiota. Ja tuntuu, että monesti, jos sitä yrittää tuoda esiin, jotkut ihmiset saattavat kokea sen vähättelevänä. Koska se on samaan aikaan ihan totta, että somessa on myös tosi tärkeää tietoa ADHD:sta, tietoisuuden levittämistä ja ymmärrystä, mikä auttaa ihmisiä.

Mutta sitten myös toisaalta ehkä unohtuu se, että monella on somessa myös kaupallinen intressi pyrkiä kannustamaan ihmisiä, vaikka tarkkailemaan itseään siinä mielessä, että olisiko minullakin ADHD-oireita. Ja minulla on muuten tällainen ratkaisu, tämä minun valmennukseni, osta tämä minun valmennukseni, mikä on tietysti aika vaarallista.

Juho Honkasilta: Noin minäkin asian näen. Tuotteistetaan erilaisuutta hyvin tehokkaasti. Ja tämä minun näkökulmastani täysin käsittämätön influensserikulttuuri… Jokainen pystyy määrittelemään itsensä jonkinlaiseksi kokemusasiantuntijaksi ja ehkäpä kokemuspohjaiseksi asiantuntijaksi. Sitten vääristyy, kuten sanoit, se tieto. Ja vielä kun algoritmit määrittävät, minkälaista informaatiota kukin saa, niin kyllä se vääristyy aika vauhdilla ja vinoutuu kovasti.

Julia Sangervo: Joo, ja tässä keskustelussa helposti syntyykin vastakkainasettelu. Vähän niin kuin, että joko olet kokonaan ADHD-diagnosoinnin puolella tai sitten täysin sitä vastaan. Miten sinä tutkijana itse näet mahdollisuuden käydä läpi kriittistä keskustelua ADHD:n yhteiskunnallisista ulottuvuuksista ilman, että se tuntuu ihmisistä vähättelevältä tai hyökkäävältä? Voiko näistä huolenaiheista diagnostiikan suhteen puhua ilman, että nämä ihmisten aidosti tärkeät kokemukset mitätöityy?

Juho Honkasilta: Kiitos, kun kysyt. Tämä on sellainen kysymys, mitä jos en nyt päivittäin, niin melkein viikoittain mietin, kun näiden asioiden kanssa tutkimuksellisesti peuhaan.

Se mitä haluan painottaa, on se, että mitä vaikka minä tutkin on tällä hetkellä ADHD-diagnoosikategoriana ja selitysmallina. Ja nimenomaan kriittisesti suhteessa meidän yhteiskunnallisiin rakenteisiimme, normatiivisiin odotuksiin ja niin poispäin. Tämä kriittisyys ei tarkoita sitä, etteivätkö yksilöiden kokemukset olisi todellisia, etteivätkö heidän kokemansa haasteet olisi todellisia. Ja etteikö näihin haasteisiin tulisi jonkinlaisen tuen keinoin reagoida sekä sosiaalisissa suhteissa että yhteiskunnallisesti.

Meillä on niin vahva yksilölähtöinen lähestymistapa tällaisissa ilmiöissä: arjen haasteiden selittämisessä, koettujen haasteiden selittämisessä. Se on vähän kuin tulella leikkimistä, kun lähtee tuomaan kriittisiä näkökulmia.

Koska ihan ymmärrettävästi se saatetaan kokea… Jos vaikka henkilö on kokenut sen diagnoosin myötä itselleen voimauttavia merkityksenantoja joko identiteetilleen tai ymmärtää [diagnoosin avulla] lastaan, niin se on täysin ymmärrettävä kokea, että nyt tätä kokemusmaailmaa jotenkin kyseenalaistetaan. Mutta siitähän tässä ei ole kyse.

Kyse on enemmänkin siitä, mitä se kertoo meidän yhteiskunnastamme. Meillä on niin vahvasti tällainen yksilökeskeinen lähestymistapa näihin haasteisiin, mitkä selkeästikään eivät ole yksilöllisiä.

Julia Sangervo: Mielestäni tuo on tosi hienosti kuvattu, että se kriittinen näkökulma ei kohdistu näihin yksilöihin, vaan nimenomaan meidän yhteiskuntaamme. Itse haaveilen siitä, että tämä kriittisempi näkökulma meidän yhteiskuntaamme voisi auttaa tuomaan meille kaikille helpotusta ja armollisuutta. Se voisi tulla muidenkin kuin yksilökeskeisten selitysmallien kautta.

Puhuttaessa ylipäätään tästä ADHD:sta ja diagnostiikan laajenemisesta, niin yksi kiinnostava ilmiö on myös tämän nepsy-terminologian yleistyminen. Siinä ihmisten erilaisuutta selitetään arkikielessä useammin esimerkiksi autismin tai ADHD:n käsitteiden avulla. Tämä liittyy nimenomaan tähän samaan kokonaisuuteen eli siihen, miten erilaisuudesta puhutaan, ja minkälaisia selitysmalleja me annamme yksilön käyttäytymiselle.

Mitä sinä itse ajattelet? Onko erilaisuus tärkeää luokitella? Voiko tämä kieli tuoda lisää tilaa erilaisuudelle vai onko siinä se riski, että neuropsykiatriset selitysmallit alkavat kattaa liiankin laajasti myös ihan vain ihmisyyteen kuuluvia ilmiöitä?

Juho Honkasilta: Ajattelen, että ne eivät ala kattaa, vaan ne ovat jo alkaneet kattamaan jo ehkä vuosikymmeniä sitten. Nyt tulee uusia termiä ja ihmiskategorioita, jotka vahvistavat sitä, vaikka tämä nepsy. Se on kategoriatermi, joka on levinnyt joka puolelle meidän yhteiskunnassamme.

Meillä on nepsy-etualkuisia tuen muotoja. Me nimeämme itsemme ja toisemme nepsyiksi eli neuropsykiatrisiksi. Se on minulle täysin käsittämätöntä, että puhutaan omasta lapsesta neuropsykiatrisena lapsena. Ei siinä ole mitään järkeä. Me olemme jo pitkään eläneet sellaista aikaa, jossa ihmisten välinen moninaisuus kapenee. Ymmärrys niin sanotusta normaaliudesta kapenee.

Sitten koko ajan tuotetaan lisää tällaista terminologiaa, vaikkapa nepsy. Tämä terminologia väljenee, jotta me pystymme jollain tapaa jälleen kerran kategorisoimaan niitä, jotka eivät mene, mahdu tai kuulu tähän normaaliuden muottiin. Kyllä me sitä aikaa jo vahvasti eletään.

Niin kuin aikaisemmin sanoin, en näe sitä hyödyllisenä tutkijan näkökulmasta. Yksilön näkökulmasta se on taatusti yksilöllistä, mutta kyllähän näille selitysmalleille on kysyntää. Tälle on kysyntää sekä bisneksen kautta, vaikka tämä nepsy tuotteena, jota myydään. Myydään valmennuksia, kirjallisuutta ja niin poispäin.

Mutta sitten myös yksilöille, ketkä ammentaa siitä kirjallisuudesta, tarvitsee näitä tuen keinoja. Sitten myös kokee hyödylliseksi selitysmalleja itselleen ja osaksi sosiaalisia suhteita. Tämä on ylhäältä alaspäin ja alhaalta ylöspäin toimiva prosessi.

Julia Sangervo: Minun mielestäni tuo tuotteistamisen näkökulma on tosi tärkeä ja on jäänyt vielä toistaiseksi tässä keskustelussa sivuun. Mietin sitä, että vaikka näillä kategorioilla on kysyntää sekä kaupallisesti että yksilöiden itsensä näkökulmasta, niin se ei välttämättä aina ole yksilölle itsellekään etu.

Nimenomaan mielestäni se itsearmollisuus ja ymmärrys on tosi tärkeää ja voi olla hyödyllistä. Mutta joskus näen sitäkin, että se diagnoosi voi ehkä liikaakin alkaa määrittää ihmisen identiteettiä. Erityisesti silloin, kun ihminen linkittää sen hyvin vahvasti aivoperustaiseksi. Siitä voi tulla pahimmillaan deterministinen ennuste. En voi tehdä asiaa X, koska minulla on ADHD tai koska minulla on masennus.

Psykologiassa puhuttiin aikaisemmin masentuneen ihmisen identiteetistä, missä ajatellaan, että ei voi tehdä jotain asiaa, koska on masennus. Se myös ylläpitää sitä oirekuvaa. Olen huolissani, että voiko osin tapahtua myös tällaista, mikä voi rajoittaa ihmisen kuntoutumista tai itsen näköistä elämää. Selitysmalli voi muodostua myös rajoitteeksi, jos se määrittää liikaa identiteettiä. Eihän kukaan ihminen ole koskaan vain diagnoosinsa tai mikään oireyhtymä, vaan ihmisyyteen kuuluu niin paljon kaikkea muutakin.

Juho Honkasilta: Jos omaksut osaksi itseäsi ajatuksen, että minulla on kehityksellinen neurobiologinen häiriö… tämä on essentialistinen ymmärrys arjen haasteista, koetuista sellaisista. Tämä liittyy minuun, minun neurologiaani ja hermostoni toimintaan, enkä minä silloin voi sille mitään.

Onko muuta kuin kaksi väylää silloin lähteä rakentamaan omaa identiteettiä? Joko ottaa se selitysmalli itselle, että minulla on ADHD, minulla on kehityksellinen neurobiologinen häiriö. Se voi olla voimauttava, tai se tuottaa itseään toteuttavaa ennustetta, mitä tuossa kuvasit. Enhän minä voi. Tulee jonkinlainen synninpäästö, että en voi tehdä asioita.

Toinen vaihtoehto on se, että vastustaa itselleen määriteltyä häiriökategoriaa.

Mutta mietin, onko vastustamisen kanssa tällä hetkellä mitään muuta? Sitten sinun täytyy omaksua itsellesi neuromonimuotoisuuden identiteetti. Jälleen kerran se neuro… Se ei muutu mihinkään, tällainen essentialistinen ymmärrys siitä, että kyllä se paikantuu sinun aivoihisi. Neuromonimuotoisuus sentään paikallistaa, että häiriö ei olekaan aivoissa, vaan häiriö on yhteiskunnassa. Se on kriittisempi ja yhteiskunnallisempi kannanotto. Jotain täytyy yhteiskunnassa tapahtua. Mutta identiteetin ja yksilön kannalta se neuroselitys ei muutu mihinkään.

Olen joitakin seurantatutkimuksia, jotka on tehty väestödatalla, eli [on otettu] joku tietty syntymäkohortti. Sitten on lähdetty seuraamaan siitä datasta, muistaakseni Irlannissa – nyt en muista, onko Uusi-Seelanti vai Australia – on seurattu niin sanottua oirekuvaa. On seurattu sitä, että nämä ketkä ovat diagnosoituja ja ketkä eivät… Niitä on kaksi tai kolme. En ole tämän enempää näitä tutkimuksia löytänyt ja lukenut.

Nämä tutkimukset argumentoivat, että diagnosoitu ryhmä monella eri tavalla tarkasteltuna pärjää huonommin kuin diagnosoimaton ryhmä, jolla kuitenkin se niin sanottu oirekuva on. Eli ne arjessa koetut haasteet, toimintatavat ja käyttäytymismallit ovat samanlaisia.

Yksi, mistä siinä voi olla kyse, on diagnoosin tuottama stigma ja itseään toteuttava ennuste. Vaikea tietenkään sanoa. Ihmisen elämät saavat erilaisia muotoja siitä, mitä kaikkea tapahtuu elämänpolun aikana. Tämä on se, mitä nämä tutkimukset tuovat esille. Se herättää kysymään juuri tuota, mitä kuvasit. Diagnoosi, sen tuottama identiteetti ja sen tuottama stigmatisoiva, negatiivisella tavalla leimaava ja itseään toteuttava ennuste.

Julia Sangervo: Onpa tosi tärkeä nosto ja tuntuu, että tuokin on sellainen näkökulma, mitä aika harvoin kuulee. Ehkä sekin herättää entisestään kysymystä, onko diagnostiikka aina edes sen yksilönkään etu.

Mutta ehkä yhteenvetona minun mielestäni tämä koko keskustelu neuromonimuotoisuudesta kaipaisi enemmän harmaan sävyjä. Ettei nähtäisi, että se yksilön ja yhteiskunnallinen tai kriittinen näkökulma olisivat vastakkaisia. Vaan voitaisiin armollisesti ja ymmärtäen tarkastella monenlaisia näkökulmia.

Tähän loppuun voisin vielä kysyä sinulta, miten me voisimme rakentaa sellaista yhteiskuntaa, jossa lasten tarpeet huomioitaisiin ajoissa ja riittävästi, mutta diagnoosi ei olisi ainoa portti tukeen. Eli millaista toivoa sinä näet siinä, että lasten tarpeet huomioitaisiin herkemmin, ja samalla kouluympäristöjä ja rakenteita muokattaisiin sellaisiksi, että diagnoosi ei olisi ainoa väylä siihen tukeen?

Juho Honkasilta: Kyllä minä toivoa näen. Otan tähän vastaukseen varhaiskasvatuksen ja peruskoulusysteemin kontekstin. Suomalainen systeemi jo mahdollistaa sen, että tuki ei ole millään tapaa diagnoosiperustaista. Tämä tarkoittaa sitä, että ei tarvitse diagnosoida lapsia saadakseen pedagogista tukea – lähtökohtaisesti. Tämä on koulutuspoliittinen ajatus, että miten tuki järjestyy Suomessa, mikä on aika ainutlaatuista, jos verrataan kansainvälisesti. Se on jo hyvä pohja.

Kuten mainitsin aikaisemmin, Suomessa esiintyy suhteellisen iän vaikutusta ADHD:n diagnosointiin ja lääkitsemiseen. Loppuvuodesta syntyneillä lapsilla on suurempi todennäköisyys tulla diagnosoiduksi ja lääkityksi kuin alkuvuodesta syntyneillä. Koulu on tässä keskeinen instituutio. Silloin täytyy siirtää kriittinen katse kouluinstituutioon Suomessakin. Mitkä ovat ikäluokkia koskevat odotukset sille, miten toimit koulussa odotusten mukaisesti. Se on yksi kysymys.

Toinen kysymys on, miksi suhteelliseen kypsymättömyyteen reagoidaan aikuisten toimesta siten, että lähdetään diagnosoimaan lapsia. Lähdetään selittämään lapsen oletetulla neurologialla koulunkäynnissä koettuja haasteita, liittyvät ne sitten tarkkaavuuteen, impulsiivisuuteen ja motoriseen aktiivisuuteen.

Nämäkin itsessään – tarkkaavuus, impulsiivisuus, motorinen aktiivisuus – saavat merkityksiä suhteessa sosiaalisiin odotuksiin. Jos katsotaan vaikkapa ADHD-diagnoosikriteerejä, niin laskekaapa, kuinka monessa siellä on määreenä ”usein”. Tekee usein tätä ja usein tätä. Se on hyvin epämääräinen määre sille, että miten käyttäytymisestä, vaikkapa motorisesta aktiivisuudesta, tuleekin yhtäkkiä ylivilkkautta, kun sitä tapahtuu usein. Motorisen aktiivisuuden nimeäminen ylivilkkaudeksi on kulttuurinen teko. Että nyt mennään jonkin rajan yli.  Kyllä meillä on suomalaisessa koulusysteemissä tähän liittyvää haastetta.

Väitän, että meidän kasvatuskontekstissamme me puhumme tarpeista, mutta emme me oikeasti puhu lapsen yksilöllisistä tarpeista.

Olen luennoilla ja koulutuksilla käyttänyt tällaista esimerkkiä, jossa olen pyytänyt osallistujia kirjaamaan ylös, mitä tarpeet ovat lapselle, jolla on diagnosoitu ADHD. Minuutti aikaa kirjata vastauksia.

Sen jälkeen kysyn, mitä tarpeita on vauvalla. Minuutti aikaa vastata.

Vastaukset ovat hyvin erilaisia. Vauvan kohdalla mainitaan rakkaus, lämpö, hoiva, ruoka, ravinto ja niin poispäin.

Sitten kun tulee lapsi ja ADHD-diagnoosi, siellä on struktuuri, saattaa olla lääkityskin tarpeena, erilaiset hyvän pedagogiikan käytännöt (pois lukien lääkitys, sillä ei ole mitään tekemistä hyvän pedagogiikan kanssa). Mutta nämä ei ole siis tarpeita.

Vauvakysymyksessä vastaukset ovat aika lailla tarpeita. Rakkaus, lämpö, empatia ja niin poispäin. Meidän tarvekeskustelummekin ohjaa jo siihen, että ikään kuin lapsen tarve olisi struktuuri. Struktuurista on meille kaikille hyötyä, osalle enemmän ja osalle vähemmän. Mutta ei struktuuri ole tarve, vaan se on pedagoginen keino. Yksi olennainen pedagoginen keino, jolla ei ole mitään tekemistä ADHD-diagnoosin kanssa. Vaan ylipäätään tietynlaisten odotusten mukaisesti toimimisen kanssa. Siinä struktuuri auttaa.

Struktuuri on tapa antaa ohjeistuksia, pilkkoa ohjeistuksia ja niin edelleen. Nämä ovat hyvää pedagogiikkaa, joka auttaa koulunkäyntiä. Sillä ei ole mitään tekemistä diagnoosin kanssa.

Tämä on pitkä vastaus kysymykseen, onko toivoa. Ja kuulostaa siltä, että ei ole. [Naurua.] Mutta kyllä minä ajattelen, että on. Ehkä tämäkin jo, että pyysitte minut tähän keskusteluun mukaan, haluatte käydä tällaista yhteiskunnallista keskustelua liittyen mielenterveyteen ja sen alle kuuluvaan diagnostiikkaan. Tämäkin osoittaa minulle toivoa, että alamme keskustella asioista jollain muulla tapaa kuin sillä, että mikäs siinä yksilössä on. Toivoa on.

Julia Sangervo: Onpa kauniisti kuvattu, että tuonkin voi nähdä merkkinä toivoista. Ajattelen samalla tavalla. Ehkä yhteenvetona voisi summata, että molemmat toivomme sitä, että lasten yksilöllisyyttä ja meidän kaikkien yksilöllisyyttä ylipäätään huomioitaisiin paremmin riippumatta diagnooseista.

Mutta lämpimät kiitokset vielä Juho Honkasilta tästä tärkeästä ja ajatuksia herättävästä keskustelusta.

Tämä oli Mielen puolikkaat -podcastin uuden tuotantokauden ensimmäinen jakso. Kiitos, että kuuntelit. Jatketaan yhdessä keskustelua mielenterveydestä ja siitä, miten yhteiskunta voi tukea meitä kaikkea paremmin. Palataan seuraavassa jaksossa.