Mielen puolikkaat -podcastin ensimmäisen jakson vieraana Mika Aaltola

[Kevyttä musiikkia.]

Samuel Salovuori: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast, ja mä oon Samuel Salovuori MIELI ry:stä. Tässä podcastissa kaksi ihmistä pysähtyy puhumaan mielenterveydestä ja siitä, mikä kannattelee ja tuo merkitystä elämään. Tänään meillä on vieraana Ulkopoliittisen instituutin johtaja, kirjailija ja dosentti Mika Aaltola, josta on tänä vuonna tullut myös isä. Me puhutaan Mikan kanssa tänään vanhemmuudesta ja vähän muustakin. Lämpimästi tervetuloa Mika.

[Musiikki loppuu.]

Mika Aaltola: Kiitoksia.

Salovuori: Mitä sulle kuuluu just nyt?

Aaltola: No nyt on tietysti tuon kirjan kanssa paljonkin tekemistä. Se kiinnostaa ihmisiä ja pyrin sitä sitten signeeraamaan ja puhumaan sen pohjalta asioista, mutta se toisaalta kattaa juuri sitä työtä mitä teen. Eli siinä on vuoden ajalta päiväkirjamerkintöjä omasta elämästä. Sitten on tietenkin poika Geo, on tuolla kotona tällä hetkellä. Ja varmasti kovalla vauhdilla sitten kirjamessuilta sinne sukkuloin. Vaimon vanhemmat ovat käymässä ja se tietenkin antaa tälle viikonlopulle oman sävynsä. Mutta tietenkin jos ajattelee, että miten kaiken tuon manageeraa, niin se on siis sitä, että parhaimmillaan lapsi on mukana ja liikutaan yhdessä: kolme koiraa, minä, Geo ja vaimo autossa, niin asiat sujuu. Hoito on lähellä ja suojaa on lähellä, ja sitten menee pitämään puheen tai sitten katselee kun vaimo valmentaa. Niin sitä se elämä on aika paljon ollut. Kyllä tässä tietysti aika on kortilla, mutta aikahan voi ottaa ja sitä voi myös varastaa.

Salovuori: Kuulostaa, että teillä on erittäin mietitty toi systeemi ja optimoitu. Jos puhutaan tästä vanhemmuudesta vähän enemmän, niin sähän olit ehtinyt tehdä ja nähdä elämässä aika paljon ennen kuin sä tulit vanhemmaksi.

Aaltola: Kyllä, siis 53-vuotiaana, että aika myöhäisellä iällä lapsi tuli. Eli voisi sanoa näin, että elämä menee nopeasti, ja tätä asiaa oli tietysti miettinyt silloin tällöin, mutta pääsääntöisesti olin keskittynyt työhöni, ja tietysti maailmallakin monta vuotta. Että se hulahti menemään, ja sitten Geo-poika syntyi 10. huhtikuuta.

Salovuori: No mitä sä ajattelet, nyt sä oot ollut isä noin puoli vuotta, että mitä isyys on tuonut sulle sellaista elämää mitä sulla ei aikaisemmin ollut?

Aaltola: No kyllä se varmaan se tyyneys siinä on se, ja tietysti myös se, että katsoo vähän pitempään, kun aikaisemmin rakensin skenaarioita vuodeksi pariksi eteenpäin elämässä ja työn puolesta asiantuntija-alalta, kansainvälisistä suhteista… Niin nykyään sitten pitää miettiä, että poikahan, jos katsoo keskimääräistä suomalaisen miehen ikää, niin hän tulee ehkä näkemään vuoden 2100. Ja kyllähän skenaariot pitää sitten kantaa pitemmälle, ettei voi miettiä päivän päälle tai vuodenkaan päälle, vaan luoda semmoista pohjaa, antaa sellaista neuvoa, joka on kestävää. Se on muuttanut asioita pitkällä tähtäimellä. Mutta omassa elämässä on tullut tyyneyttä eli rauhaa omaan sydämeen, että kiireen keskellä voi myös levätä. Lohetkin nukkuvat koskessa ja Geo-poikanen tuo semmoista tyyneyttä, että se on se on mahdollista. Muuten tämä 24/7, 365 -elämä olisi vähän tylsää ja näköalatonta, eli se Geo-pojan vinkeää hymy laittaa isän mielen rauhalliseksi.

Salovuori: No isyydessä ei ole niin kuin yhtä tapaa tai muottia, vaan on monta tapaa olla isä tai ylipäätään vanhempi. Mitä sä ajattelet? Minkälainen isä sä olet?

Aaltola: Toivottavasti siis pystyy olemaan läsnä niin paljon kuin on mahdollista, ja nyt se on ollut kiireistä huolimatta mahdollista, kun liikutaan yhdessä usein. Kesä meni maakunnissa puheita pitäen. Lapsi oli mukana ja saatiin nauttia suomalaisesta luonnosta ja uusista paikoista. Se oli ihan hauskaa, eli se läsnäolo on tärkeätä. Geo – lapsen nimihän tarkoittaa maata tai maailmaa, muinaiskreikkaa, ja poika saa itse päättää kumpaa se tarkoittaa. Se on tärkeätä, että saa lentää omat lentonsa, ettei minulla ole sellaista pakotettua muottia, mitä pojan pitäisi olla. Mutta tärkeintä on varmaan se tunneilmapiiri, mitä hän hengittää keuhkoihinsa. Että se olisi sellaista, joka tuo vakautta ja rauhaa. Se, mitä hän antaa, niin sitä pitää antaa lapselle myös takaisin. Poika tulee lentämään omat lentonsa ja varmaan oppimaan paljon lentämisestä. Elämähän on sitä, että saa siipien alle tukevaa ilmaa, ja lapsena usein sitä saa, joka tukee sitten myöhemmin. Ja jos ei sitä lapsena saa, niin ehkä sitä voi löytää sitten myöhemminkin.

Salovuori: Toi oli kauniisti kuvattu. Sä mainitsitkin tuossa aikaisemmin, että sä tulit vanhemmaksi reilu viisikymppisenä. Niin miten vuosien varrella sitten ennen tätä vanhemmuutta, minkälaisia tunteita sulla heräsi vaikka siitä, että jos sun jotkut tuttavat tai ystävät saattoi perheellistyä ennen sua?

Aaltola: Jokainen tekee omassa elämässään valinnat, ja ei ole mitään sellaista yhtä muottia siinäkään suhteessa. Enkä siis sitä asiaa ajatellut. En kokenut oloani syylliseksi, kun en ollut lasta tehnyt. Lapsi on lisäarvoa tuottava asia ja elämän rikkaus, ei se ole mikään pakkopaita. Geo nyt sattui putkahtamaan hyvästä parisuhteesta. Onnesta syntyy onnea, ja sieltä se Geokin tuli. Mutta jos ei olisi tullut niin kyllä sitä ihan onnellinen olisi. Ettei se niin kun ole sellainen asia. Elämässä on vaikea tienhaaroissa punnita täsmälleen mihin siellä kääntyy. Ja tätä kautta on omat valintansa tehnyt ja sillä sipuli.

Salovuori: No me kaikkihan liitytään tämmöiseen sukupolvien ketjuun aina, ja jokaisella vanhemmalla on sitten aikoinaan ollut ne omat vanhemmat. Mitä arvokasta sä koet, että olet saanut sun omilta vanhemmilta sun vanhemmuuteen?

Aaltola: Joo toi ketju on hyvä metafora, että se tietty särkymättömyys täytyy olla siinä ketjussa ja tietty eheys, tai se on ainakin hyvä olla. Itse olen siitä siunattu, että oma lapsuus omasta mielestäni ainakin oli kantava. Sain paljon hengenravintoa. Isä oli paljon töissä. Jyväskylän yliopisto tuli tavattoman tutuksi ihan pienestä pojasta, kun isä otti mut töihin mukaan, kun oli työkiireitä eikä lastenhoitajaa saanut tai ei ollut rahaakaan siihen. Eli kyllä Jyväskylän yliopiston tarvikevarastot, joissa oli harppeja – se oli kaikkein mielenkiintoisin esine lapsena – niin tuli tutuksi. Isä tykkäsi käydä taidemuseoissa, joka oli pienestä pojasta äärettömän tylsää, kun ei sillä lailla ehkä pystynyt mutustelemaan niitä taideteoksia, maalauksia, ja näkemään niissä sitä neroutta mitä isän silmät niihin hahmotti.

Mutta ainakin se mielenkiintoisuus, sen vanhemmiltani olen saanut, äidiltäni ja isältäni, että on kiinnostunut tietyistä asioista ja se oma mielenkiintoisuuden historia, mikä on, niin se vie kyllä varmasti vanhempiin ja sitäkin kauemmaksi. Kun Geo-pojan silmiä katsoo, kun ne katsoo blancona kohti tulevaisuutta hymyillen, niin näen niissä silmissä paljon niin kun sitä ketjua menneisyyteen. Aino-mummo, joka on isoäitini äiti, hoisi minua paljon, kun olin lapsi. Ja sen siellä esimerkiksi näen. Eli siellä on paljon rauhoittavia hahmoja siellä menneisyydessä, ja niitten mukaan tuominen tähän elämään on mielestäni aika tärkeätä. Ne ovat niitä, jotka ovat nähneet paljon vaivaa sen eteen, että se ketju pysyy katkeamattomana, särkymättömänä, ja siellä saisi hengittää hyviä tunnelmia ja tunteita. Näin itse olen sitä ajatellut. Ja tietenkin se mielenkiintoisuus. Tosiaan isältä ja äidiltä sitä olen saanut, että tykkään kirjoista ja tehdä tutkimusretkiä nojatuolissa. Erilaisiin historiallisiin tapahtumiin ja erilaisiin mahdollisuuksiin, mitä tulevaisuus tullessaan tuo, eli tykkää funtsia ja tehdä skenaarioita, ja luulen että isäni teki samaa. Nykyään hän on muistinsa menettänyt, mutta se isä minkä tunsin, niin hänen muistinsa aina auttoi löytämään uusia tiedonjyväsiä.

[Kevyttä musiikkia.]

Salovuori: Sä puhuit tuosta kiinnostuneisuudesta, ja tässä kun mä kuuntelin sua, niin sä aika luontevastikin puhut, niin kuin otat tunteita esiin tai tunneilmastoa. Sä oot opiskellut psykologiaa nuorena, mutta vaihdoit sittemmin ala. Niin mikä sai sut kiinnostumaan silloin psykologiasta?

Aaltola: Isä on siis filosofian filosofiasta väitellyt, ja mielestäni sitten psykologia oli kuitenkin käytännöllisempi. Siinä oli niin kun ammattiin valmistautuva reitti. Mutta samoja kysymyksiä kyllä pohdiskelin kuin isäkin, ja psykologia on laji, jota voi käyttää myös kansainvälisessä politiikassa. Eli ei se ihmisen mielenterveys ole niin kaukana maailman mielenterveydestä. Ne kaksi asiaa liittyvät toisiinsa, ja se isoin kamppailu, minkä ihminen voi käydä, on sen oman mielenterveytensä koossa pitämiseksi. Kun se tuntuu hajoavan se nuppi niin se on sellainen, joka ainakin minussa herättää paljon empatiaa. Se on sankarillisin taistelu, mitä ihminen käy, ja ne ihmiset, jotka sen on käynyt, niin se ei ole vähäpätöistä. Se liittyy paljon siihen maailman mielen eheyteen se ihmisen psyyken kestävyys, ja nää on niin kuin kolikon kääntöpuolia, etten niitä hirvittävästi erottele. Psykologiasta sain paljon evästystä maailman ymmärtämiseen ja kansainvälisen politiikan erilaisiin koukeroihin. Ihmissydän on paljon kaiken taustalla, oli sitten kysymys omasta mielestä tai sitten maailmasta.

Salovuori: No jos palataan sun omaan tarinaan, niin myös siinä on ollut tämmöisiä haastavia olosuhteita. Sä jonkun verran sairastelit nuorempana, ja sulta leikattiin sitten aivokasvain ennen kun sä täytit neljäkymmentä. Niin mitä sä ajattelet, miten se on vaikuttanut suhun ja siihen miten sä katsot nyt elämää?

Aaltola: No kyllä se antaa tietysti sihtiä, että siihen 25-vuotiaaksi oli niin kuin oikein kukonpoika. Reipas kuin mikä ja tein asioita. Muutin New Yorkiin ja suoritin ensimmäisen tutkinnon, että sen jälkeen sitten alkoi näitä erilaisia tulehduksia, joilla ei ollut siis mitään muuta kuin epämääräisiä syitä. Sitten selvisi, että siellä on vakavahko, mutta kuitenkin hoidettavissa oleva asia, ja se opetti paljon. Kun usein sanon sitä, että ihmistä lohduttaa lohdutonkin diagnoosi, kunhan se on totta, ja kunhan asiat sen jälkeen voidaan rakentaa varman päälle.

Niin kyllä kai se näin meni, että se elämä siinä kolmekymppisenä oli suhtkoht risaista. Töitä sain kuitenkin tehtyä ja niihin keskityinkin. Ja sitten sen jälkeen, niin kyllä se antoi siis sellaisen näkemyksen, että tapahtui mitä tapahtui, niin kuitenkin selvitään. Toisaalta siis vaikka nyt tapahtuisi kamalinkin asia, niin onhan sitä kuitenkin elänyt, ettei se, että semmoinen tietynlainen rauha siitä tuli. Ei mitään suurempia traumoja jäänyt, että ei se niin iso asia kuitenkaan sitten loppujen lopuksi ollut, mutta kyllähän se tietysti vaikutti ja vaikutti se ihmissuhteisiinkin. Koska ehkä semmoinen jääräpäisyys, jästipäisyys on niin kuin ollut luonteenomaista aikaisemmin, että ei mielellään omista heikkouksistaan kerro kenellekään. Ja aika yksin sitä sitten saa olla niitten asioidensa kanssa, ja se varmaan on yksi elämän opetus – en tiedä kuinka hyvä siinä nykyään olen, mutta yksi elämän opetus on ollut se, että kannattaa kuitenkin kertoa. Että muilta saa sitten tukea ja suojaa, ja usein he loukkaantuvat, kun salailee jotain isoja itseensä liittyviä asioita. Eli ei se ole reiluakaan. Eli kyllä se jakaminen on tärkeää. Mutta jotenkin ehkä sitten keskimmäisenä lapsena opin sen, että mä olin se diplomaattinen, joka ei koskaan aiheuttanut harmia kenellekään, ja opin pitämään koulussa kiusaamiseen ja muut omana tietonani, ettei se muille kuulu. Toisaalta on tärkeää kertoa oleellisia piirteitä itsestään muille. Se on rehellistä.

Salovuori: Joo. Sä kuvasit tuossa sitä, että vaikka joskus elämässä se pahin tapahtuisi, niin jotenkin sen äärellä on sitten niin kuin helpottavaa ajatella, että on aidosti elänyt, tai löytänyt niitä itselle tärkeitä asioita. Jos mä ymmärsin oikein. Niin onko sun ollut helppoa löytää, ikään kuin sitä sun polkua tai sun toiveita tai unelmia?

Aaltola: Kyllä se aika samaa on ollut, että mä oon tykännyt siis kirjoittaa. Tykännyt ohjata muiden työtä. Matkustaa, maailmalla olen ollut aika paljon. Että se on ollut semmoinen henkireikä, se oma salainen paikka johon menee, että asiat liikkuu edes jollakin lailla eteenpäin. Että sitten jos on vaikeuksia, niin ne on ollut niitä selviytymismekanismeja. Eli on sitten kirjoittanut entistä enemmän ja löytänyt jännittäviä lauseita ja keksinyt asioita. Se on ollut omalle itselle tällainen, että on hyvä olla semmoinen niin kuin onnenkalu. Jokin sellainen asia, johon voi aina mennä, vaikka asiat olisi tosi huonosti. Se voi olla paikka tai prosessi. Itselleni se on ollut niin kuin prosessi, eli se työhön keskittyminen on auttanut ja kantanut vaikeiden aikojen ylitse. Ja onneksi on sitten mennyt asiat niin, että on saanut keskittyä töihin. Tietysti kirjoittaminen on semmoinen asia, jota voi tehdä aika helpostikin. Ja maailmallakin olen saanut olla ihan tarpeeksi, tuommoisen 8–9 vuotta yhteensä.

Salovuori: No nykyäänhän sä oot tosi näkyvä keskustelija julkisuudessa, ja monilla ihmisillä on susta mielipide ja sä näyt paljon. Niin miten sä käsittelet julkisuuden aiheuttamia paineita ja odotuksia?

Aaltola: Joo siinä on omat puolensa. Totta kai se on myös hienoa, että saa ihmisiltä paljon rohkaisua. Välttämättähän näin ei aina jatkossa ole, että julkisuudella on myös se kääntöpuolensa. Eli on hyvä olla valmiina siihen, että oma elämä näyttää vähän erilaiselta muiden silmiin, ja on paljon henkilöitä, jotka haluaa katsella sitä negatiivisemmin tai positiivisemmin. Nyt siinä on ollut omaa nostettaan, joka liittyy siihen, että on ollut hämmentävä kansainvälispoliittinen jakso, sota lähialueella. Se ei ole pikkuasia, ja olen nähtävästi ihmisille pystynyt antamaan neuvoa, niin kuin tehtäviini kuuluu: skenaarioiden rakentaminen ja neuvon antaminen, julkisen keskustelun tuki. Eli kai sitä on työnsä hoitanut hyvin, mutta julkisuudessa tulee näitä muita puolia sitten tietenkin, että joku saattaa ottaa valokuvan missä tahansa. Ja ei siinäkään nyt mitään sen kummallisempaa ole, että elän aika normaalia, tavallista elämää, että ei siitä maailman likaisimpia piirteitä saa. Mutta esimerkiksi jos jättää jonkun puhekeikan väliin johtuen siitä, ettei yksinkertaisesti vain jaksa tai pääse, niin kun siitä tulee pahaa mieltä jollekin, niin eihän aikaisemmin tällaiseen törmännyt, että se on vähän niin kuin uutta sitten se ihmisten paheksunta ja halu nähdä myös negatiivisesti.

Nykyjulkisuus on siinä julmaa, että siihen liittyy tämmöinen kuppikuntaisuus. Ihmiset vetävät johtopäätöksiä hyvin vähällä tiedolla asioista. Se on yksi syy, minkä takia poliitikon ura esimerkiksi on lännessä nykyään vaikeata, koska siis joudut ottamaan hyvin jyrkän kannan, jotta sinut nähtäisiin, ja sitten kun otat sen jyrkän kannan, niin ainakin puolet suomalaisista tai puolet amerikkalaisista tai puolet ranskalaisista sitten päättää vihata sinua. Onneksi kun ei ole politiikassa mukana niin oma tapa navigoida asioita – olen aina yhtenäisyyttä korostanut keskeisenä arvona ja en periaatteessa pidä rajujen kantojen ottamisesta ihan sen takia, että ne ovat rajuja ja ne ovat näkyviä. Eli yleensä pyrin navigoimaan aika ihmisiä yhdistävästi, ja sitä kautta ehkä ei ole vielä tämä negatiivinen julkisuus osunut kohdalle, mutta varmasti tulee.

[Kevyttä musiikkia.]

Salovuori: Tuntumisesta ja tunteista. Semmoinen mitä haluan kysyä sulta, on että nykyään puhutaan paljon mielenterveydestä ja tunteista, ja sitten samaan aikaan kuitenkin meillä on edelleen aika paljon uskomuksia vaikka siitä, minkälainen miehen pitäisi olla, tai saako mies itkeä tai osoittaa haavoittuvuutta. Mitä sä ajattelet näistä teemoista?

Aaltola: Tuohan liittyy siis näihin erilaisiin muotteihin, mitä asetetaan toisille, että pitää olla tietynlainen, vakaa ja ajatella asiat harkitsevasti, niin sekin on omanlaisensa pakkopaita. Miehiin asetetaan tiettyjä odotusarvoja, mutta luulen että nykyään on vähän vapautunut se asia. Tunteitten osoittaminen, kyllä mä luulen, että sitä voi tehdä, ja tunteet kannattaa aina pitää mukana. Itsekin pidän koko ajan esimerkiksi mielikuvaharjoituksissa tunteita esillä. Kun sotaa selostaa, pitää ymmärtää miltä sota tuntuu, miltä arjen hajoaminen tuntuu jossain Ukrainassa, ei sitä voi viedä täysin abstraktille tasolle ja liihotella joissakin tosi hyvältä kuulostavissa mutta kuitenkin hirveän etäisissä mielen rakenteissa. Pitää pureutua siihen mitä sota on. Sehän on sitä kun ihmisiä revitään rikki ja perheitä rikotaan, että enää et tiedä tapaatko illallisella sen henkilön joka on rakas, jonka kanssa aamiaisen olet viettänyt. Se ennustamattomuus ja odottamattomuus tulee asioihin. Eikä silloin varmaan kysytä sitä, että minkälaiset tunteet on. Tai minkälaisia ajattelumalleja heillä on. On vain semmoinen kylmän viiltävä, hiljainen väkivalta, joka vallitsee. Eli tuossa suhteessa kyllä korostaisin sitä tunteitten osoittamisen kykyä ja mahdollisuuksia. Kunhan siinä on mieli mukana. Ja sitten muistetaan se, että kun joku puhuu abstrakteja, niin vaaditaan häneltä, että niissä on myös konkretiaa ja tunteita mukana.

Salovuori: Sä kuvasitkin tuossa aiemmin, että sä oot ehtinyt paljon tehdä elämässä ja oot asunut monessa paikkaa ympäri maailmaa. Mutta jos sä katsot tulevaisuuteen, niin mitä on semmoista, mitä sä haluaisit vielä kokea?

Aaltola: No siis varmasti tulee asioita, jotka on merkityksellisiä, että se kiinnostuneisuus on vieläkin olemassa, että kun pojan kanssa teen kärrymatkoja, lastenvaunujen kanssa tuolla kaupungin puistoissa, niin muistomerkit erityisesti on sellaisia, joita ollaan kierretty. Ja sitten ollaan pojan kanssa etsitty merkkejä tuosta Tähtitorninmäen päällä olleesta Suomenlinnan ensimmäisestä osasta, kun siellä oli aikoinaan linnake 1748 perustettu, niin ollaan katsottu jokainen kivi Tähtitorninmäellä, että mitä merkkejä sieltä löytyy. Ja nuo ovat niitä hetkiä mistä mä nautin, en mä välttämättä nauti siis siitä, että lähdetään Karibialle kahdeksi viikoksi. Ei se ole sellainen, jota odottaisin. Itse asiassa se voisi vähän jännittää, koska pelkään lentämistä, että se ei ole se asia. Vaan usein merkitykset löytyy hyvin läheltä. Ja tuolla on paljon asioita, mitä ihmiset on vuosisatojen varrella pystyttäneet, jotka ei ole ainoastaan muistomerkkejä tai rakennelmia, vaan ne on tarkoitettu muistutukseksi meidän ajallemme, että mekin osaisimme olla ankkuroituneita ja niitten parissa rauhoittuminen tuo kyllä omaan sydämeen sekä mielenkiintoa, että mitä todella on tapahtunut, mutta myös sitä, että ihmiset ovat aikoinaan jo jaksaneet rakentaa meille muistutuksia, joita sitten elämän varrella löydetään. Ja tämmöisiä on tulossa varmasti lisääkin. Eli siinä se on ne omat haaveet, että niitä tulisi lisää ja löytäisi asioita, sellaisia asioita, jotka ei heti silmään osu.

Salovuori: Sä mainitsitkin tuosta, että te tykkätte Geo-pojan kanssa käydä tämmöisillä tutkimusretkillä. Niin minkälaisen maailman sä haluaisit jättää lapsellesi?

Aaltola: No sellaisen maailman, jonka itsekin olen saanut, joka on täynnä mielenkiintoisia asioita löydettäväksi, ja voi liikkua niin kun rastilta rastille. Välttämättä ei tarvitse olla aina visiota päämäärästä, vaan se itse liike on mielenkiintoista ja tuo suuntaa elämään, aina vähän uutta. Eli kyllä se, että tällaista voisi tehdä, vaatii aika vakaita olosuhteita Suomeen. Ja Suomihan on maailman stabiilein valtio tutkimusten mukaan. Maailman tasa-arvoisin valtio. Vähiten korruptoitunut valtio, eli jos tämmöisessä maassa saa elää, niin kyllä se antaa sitten tukea erilaisille elämänkaarille, kantavat ne sitten miten pitkälle tahansa.

Salovuori: Eli kiinnostuneisuus ja uteliaisuus, ja myös joskus se semmoinen taaksepäin katsominen sinne menneisyyden teemoihin ja sieltä nousevat muistutukset ja viisaudet, niin ne on semmoisia asioita, mitkä…

Aaltola: …kyllä siis se uteliaisuus, se on tosi tärkeä mentaliteetti, että ihmisellä on kiinnostusta. Jopa tulenpalavaa intohimoa johonkin asiaan. Oli se sitten mikä tahansa, niin se on tosi eteenpäin vievä, semmoinen toivon säde, että sen varassa voi sitten liikkua, kun asiat kiinnostavat. Ja tätä haluaisin kyllä pojalleni antaa, että se kiinnostus liittyisi sitten semmoisiin asioihin, jotka on arvokkaita. Ne voivat olla monenlaisia, ne voivat olla urheilua. Ne voi olla – tuossa tätä kärryäarkeologiaa kuvasin. Se itseäni kiinnostaa, mutta ei sen Geo-pojasta tarvitse välttämättä olla kiinnostavaa. Mutta jotakin sellaista. Joskus saattaa sattumaakin näytellä isoa roolia, joku tapahtuma elämänkaaren varhaisessa vaiheessa saattaa herättää ihmisessä halun tietää tästä lisää, halun kokea tätä lisää. Halun tehdä sellaisia asioita, jotka on mielenkiintoisia. Sekin vaikuttaa, ja totta kai sitten voi ajatella myös niin, että kun ruokkii nuorta mieltä joillakin asioilla, niin se on juuri tämän kaltaista, että se ihminen voi löytää niistä oman merkityksensä. Mutta hyvin tärkeätä on myös se, että on niitä läheisiä siinä ympärillä, että on myös muita kuin isä ja äiti. Niitä sieppareita ruispellossa, niitä täytyy olla. Kun nuori putkahtaa lapsuudesta varhaisaikuisuuteen ja aikuisten maailmaan, niin se aikuisten maailmahan on tosi rankka. Ja siellä täytyy olla niitä, jotka ottaa koppia asioista. Niitä täytyy sitten olla ja löytää.

Salovuori: Joo. Sä käytit tämmöistä sanaparia kun toivon säde ja niitä varmaan tässä ajassa me jokainen tarvitaan. Lämmin kiitos haastattelusta Mika Aaltola.

Aaltola: Kiitoksia.

Salovuori: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast. Kiitos että kuuntelit. Jos sua kiinnostaa mieleen tai mielenterveyteen liittyvät asiat niin käy tutustuu mieli.fi sekä @mielenterveys Instassa ja Facebookissa. Ensi kertaan, moi moi.

[Kevyttä musiikkia.]