Sixten Korkman: ”Vaikka Suomi on velkaantumassa, meillä täytyy olla varaa panostaa etenkin lapsiin ja nuoriin”

[Kevyttä musiikkia.]

Frans Horneman: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast ja minä olen Frans Horneman MIELI ry:stä. Tässä podcastissa kaksi ihmistä pysähtyy puhumaan mielenterveydestä. Tänään meillä on vieraana Sixten Korkman, joka on valtiotieteiden tohtori, arvostettu talouden asiantuntija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hänet tunnetaan myös kannanotoista julkisessa keskustelussa. Tänään puhun Sixtenin kanssa mielenterveydestä talouden näkökulmasta, sillä mielenterveyden häiriöt maksavat Suomelle jopa 11 miljardia euroa joka vuosi. Tällä hetkellä talouden näkymät kiinnostavat ja varmasti myös huolestuttavat kansalaisia hintojen rajun nousun vuoksi. Lämpimästi tervetuloa, Sixten.

Sixten Korkman: Kiitos.

Horneman: Sixten, mitä sinulle kuuluu juuri nyt?

Korkman: Ihan hyvä, kun kevät lähestyy ja nyt on enemmän valoa. Ja sitten toiseksihan minulla ei ole selässä kipuja, niin silloin voin ihan hyvin.

Horneman: Kuulostaa hyvältä. Sinulta on ilmestynyt viime vuonna uusi kirja, Talous ja humanismi. Minä jotenkin heti tartun tähän, että mitä taloustieteilijänä sinä tarkoitat humanismilla?

Korkman: Kyllä minä tarkoitan ihan samaa kuin mitä humanistit itsekin tarkoittavat. Eli ensinnäkin sillä on kolme erilaista merkitystä. Humanismilla voidaan viitata humanististen tieteiden kokonaisuuteen. Historia, filosofia, sellaiset, jotka tarkastelevat ihmistä kulttuurisena oliona. Toisaalta humanismi on myöskin sivistysihanne, mikä tarkoittaa, että ihmisellä pitäisi olla laaja sivistys mukaan lukien humanistiset tieteet ja taiteet. Ja kolmanneksi voisi sanoa, että humanismilla viitataan määrätyn kaltaiseen elämänkatsomukseen, joka korostaa ihmisen arvokkuutta, joka asettaa ihmisen keskiöön. Kaikki nämä ovat kyllä minunkin mielestäni osa sitä humanismia, jota käsittelen.

Horneman: No, minkä takia on tärkeää ymmärtää sitä humanismia, jotta voisi ymmärtää taloutta paremmin?

Korkman: Kyllä taloutta varmaan voi ymmärtää muutenkin, mutta sanoisin, että se antaa kuitenkin laajemman perspektiivin, joka auttaa luomaan sellaista isoa kuvaa taloudesta. Taloushan on loppujen lopuksi välineellistä. Me tarvitsemme kohtuullisen hyvin toimivan talouden, jotta me voisimme saavuttaa niitä perimmäisiä tavoitteita. Mutta ne eivät ole taloudellisia, vaan ne ovat kulttuurisia. Ne liittyvät kulttuuriin ja elämässä on muitakin arvoja kuin maallinen mammona. Ajattelisin, että elämä on myöskin rikkaampaa ja merkityksellisempää, jos me pohdimme hieman sitä, mikä on kaiken tarkoitus ja mikä on meille tärkeää ja vähemmän tärkeää. Ja minä sanoisin, että ekonomistikunta ehkä voisi käyttää enemmän aikaa siihen, että pohtisimme, mitkä ovat tärkeitä arvoja. Koska jokainen talouspoliittinen suosituskin, niin kuitenkin sen taustalla on jonkinlaiset arvot, jotka vaikuttavat siihen, mitä pidämme hyvänä ja huonona. Ja näitä asioita voisi pohtia ehkä vähän enemmän, eikä puhua pelkästään tehokkuudesta.

Horneman: Tuo on tosi mielenkiintoista ja puhutaan tuosta taloudesta tänään lisää. Mutta tähän väliin haluan kysyä sinulta tällaisesta asiasta, että silloin kun otettiin yhteyttä ja pohdittiin tätä haastattelua, niin kerroit, että ehkä vähän ihmettelet sitä, kuinka paljon mielenterveys on saanut huomiota esimerkiksi mediassa ja meidän ajassamme. Ja minä epäilen, että aika moni muukin saattaa pohtia tätä samaa asiaa. Jotenkin haluan kysyä, että mitä ajatuksia tämä herättää.

Korkman: No minä luulen, että reaktioni oli osittain sitä, että minulla ei ole asiantuntemusta ylipäätään oikeastaan keskustella näistä asioista. Olen aika lailla maallikko, ei ekonomistin tausta tässä… Siitä ei ole paljon apua. Mutta on totta, että kun itse olin nuori, niin eihän näistä asioista puhuttu. Korkeintaan hyssyteltiin, ja kuitenkin totta kai silloinkin esiintyi mielenterveysongelmia. Minulla oli lähipiirissäkin sellaisia. Ja muun muassa yksi vakava tapaus, joka päätyi sitten kyseisen henkilön itsemurhaan. Olihan näitä, mutta niistä ei puhuttu. Nyt tuntuu ikään kuin tämä olisi jollain tavalla paljon yleisempi ilmiö, koska siitä puhutaan paljon. Mutta sehän on sinänsä hyvä asia, että siitä puhutaan, että siihen ei liity sellaista stigmaa ja hyssyttelyä kuin joskus silloin vuosikymmeniä sitten. Joten kyllä maailma tässäkin suhteessa minusta on mennyt eteenpäin.

Horneman: No mennään hei seuraavaksi takaisin tiukemmin sinne talouden pariin. OECD:n vuonna 2018 tekemän arvion mukaan mielenterveyden häiriöt maksavat Suomelle vähintään 11 miljardia euroa joka vuosi. Tämä kuulostaa ihan todella isolta summalta ja sitä on jotenkin ehkä hankala hahmottaa. Mihin tämmöistä summaa voisi verrata?

Korkman: No sitä voi verrata monella tapaa. Ensinnäkin voi todeta, että summahan on todella iso. Tätä voidaan laskea kyllä varmaan eri tavoin, mutta tämä 11 miljardia nyt on yksi arvio siitä esitettynä. Koko valtion budjetti on 65 miljardia, joten tämä on aika iso osa itse asiassa, tai iso luku suhteessa valtion tuloihin ja menoihin. Ja voi todeta, että vaikkapa jos otetaan opetus- ja kulttuuriministeriö, sisäministeriö, ulkoministeriö ja oikeusministeriö, niin päästään suurin piirtein samaan summaan. Eli se on valtavan iso raha. Jos se jaetaan Suomen väkiluvulla, niin voidaan todeta, että se maksaa jokaiselle suomalaiselle noin 2 000 euroa vuotta kohti. Eli neljän hengen perhe, niin kustannus on 8 000 euroa, joka syntyy tämänkaltaisista ongelmista. Isoja lukujahan nämä tietenkin ovat, miten tahansa niitä tarkastellaan.

Horneman: Mitä sinä ajattelet tuosta luvusta? Onko yllättävää, että se on noinkin suuri?

Korkman: Noh… Kyllä me tiedämme, että suuria kustannuksia liittyy vaikkapa työkyvyttömyyteen. Niitähän syntyy, näitä kustannuksia, ja niitä voidaan laskea eri tavoin. Ensinnäkin syntyy hoitokustannuksia, hoivakustannuksia, huomattavia. Mutta toisaalta sitten myöskin se tuotanto, joka jää tuottamatta, bruttokansantuotteen ikään kuin supistuminen verrattuna siihen, mikä olisi mahdollista, jos kaikki olisivat terveitä ja voisivat olla töissä. Ei se minua varsinaisesti yllätä. Kyllä tähän on törmätty monta kertaa, kun on puhuttu vaikkapa eläkejärjestelmästä ja muusta. Työkyvyttömyys on yhteiskunnalle kallista, niin kuin monet muutkin sosiaaliset ongelmat. Ja tämä on tietysti sillä tavalla relevanttia, että nämä ovat erityisen kalliita, jos niitä ei hoideta. Jos sen sijaan panostetaan ennaltaehkäisevään toimintaan, niin voi olla, että ne kustannukset jäävät pienemmäksi. Kyllä tämä on pitkään ymmärretty, mutta kuitenkin voisi väittää, että aika usein on panostettu liian vähän sellaiseen ennaltaehkäisevään toimintaan, joka olisi ehkä ollut järkevää pidemmän päälle.

Horneman: Minkälaista ennaltaehkäisevää toimintaa?

Korkman: No sehän alkaa ihan… Perheitä pitäisi tukea, pitää olla sellaista perhepolitiikkaa. Se alkaa suurin piirtein siitä, kun lapsi syntyy, että tarvittaisi annettavaa tukea. Varhaiskasvatus on äärimmäisen tärkeää. Meidän pitäisi saada minun mielestäni kaikki lapset osallistumaan varhaiskasvatukseen, koska se kehittää ihmisen kognitiivisia kykyjä ja se antaa sosiaalisia taitoja. Se opettaa meitä, millä tavalla muiden ihmisten kanssa voidaan elää ikään kuin järkevällä tavalla, rakentavasti. Ja sitten on koko tämä koulutusjärjestelmä, se on yksi tärkeä osa tätä. Jos nyt voisi sitten sanoa, että varmaan siinä nykyään tarvitaan enemmän myöskin tukipalveluja, oli sitten kysymys kuraattoreista, psykologeista ja muuta. Ja voisi toivoa, että paljon puhuttu terapiatakuu, että se toimisi käytännössä. Niin kyllä siinä on paljon sellaista, jota voi tehdä.

Horneman: No nyt listasit paljon semmoisia asioita, mihin on törmätty paljon julkisessa keskustelussa ja uutisissa, kun vaalit ovat lähestymässä. Oletko seurannut vaalikeskusteluja?

Korkman: En hirveän tarkkaan, ja silloin lähinnä ehkä sitä keskustelua, joka on koskenut talouspolitiikkaa.

Horneman: No miltä se talouspolitiikan keskustelu näin ennen vaaleja, niin miltä se sinun korvaasi kuulostaa?

Korkman: No, sehän on… Siinä on aika iso juopa niiden välillä, jotka vaativat erittäin merkittäviä leikkauksia heti seuraavalla vaalikaudella, ja sen jälkeisellä. Ja toisaalta sitten verrattuna niihin puolueisiin, jotka eivät paljoa asiasta keskustele. Tämä on sillä tavalla kyllä huolenaihe, että kyllä se olisi hyödyksi, jos meillä olisi kohtuullisen yhtenäinen näkemys siitä, millä tavalla Suomen julkisen talouden velkaantuminen pysäytetään, koska kiistaton tosiasia kuitenkin on, että meillä on velkaantumisongelma. Se ei tarkoita sitä, että me olisimme jotenkin jäniksen selässä, niin sanoakseni, että me olisimme ajautumassa akuuttiin kriisiin. Minusta tätä asiaa ei tarvitse dramatisoida. Ei tarvitse kauhistella. Mutta ei myöskään vähätellä. Ilman muuta on niin, että jollain aikajänteellä, joka voi olla aika pitkä, meidän täytyy saada velkaantuneisuus eli velan suhde bruttokansantuotteeseen pysähtymään jollekin siedettävälle tasolle. Mutta kysymys siitä tosiaan, millä aikataululla tämä tehdään ja miten, niin se on tärkeä, koska ei pitäisi olla keskustelua pelkästään menoleikkauksista ja veronkiristyksistä. Vaan myöskin siitä, että me voimme parantaa tilannetta myöskin valtion velkaantumisen kannalta sellaisilla panostuksilla ja toimilla, jotka vahvistavat talouden toisaalta kasvua ja veropohjaa, ja myöskin lisää ihmisten kykyä osallistua työelämään. Ja silloin se koskee muun muassa juuri tällaisia, mielenterveysongelmaa ja monia muita.

[Kevyttä musiikkia.]

Horneman: No, samaan aikaan kun Suomen valtion velka on kasvanut nyt vauhdilla, niin väestö ikääntyy ja lapsia syntyy koko ajan paljon vähemmän Suomeen. Ja tietenkin se tarkoittaa sitä, että taloustilanteemme on tulevaisuudessa entistä tiukempi, ja tähän liittyvät juuri nämä kaikki asiat, mistä kerroitkin, mistä poliitikot puhuvat. Niin jos näitä mielenterveyteen liittyviä kustannuksia, joita oli se 11 miljardia vuosittain, niin jos niitä ei saada pienennettyä, minkälaisia vaikutuksia tämmöisellä kehityskululla voi olla?

Korkman: No se tietysti tarkoittaa sitä, että on entistä hankalampi ristiriita näiden eri tavoitteiden välillä. Tosiaankin, kun meidän väestömme ikärakenteen muutos on näin jyrkkä, niin toisaalta käytettävissä oleva työvoima supistuu. Ja supistuu sitä vähemmän mitä enemmän me pystymme ikään kuin ennaltaehkäisevästi torjumaan niitä ongelmia, jotka nyt johtavat työkyvyttömyyteen tai siihen, että ollaan työvoiman ulkopuolella. Mutta samanaikaisesti kun tämä työvoiman saatavuus on ongelma, on myöskin se, että ikäsidonnaiset julkiset menot kasvavat erittäin merkittävästi. Senkin takia pitäisi olla laajempi veropohja. Tarkoittaa sitä, että pitäisi löytää niitä ihmisiä, jotka ovat työelämässä. Toisaalta, että meillä kotimaassa niin nuoret, ikääntyneet kuin kaikki siltä väliltä mahdollisuuksien mukaan voisivat osallistua työelämään veronmaksajina. Ja toisaalta tarvitsemme epäilemättä työperäistä maahanmuuttoa.

Horneman: Mikä sinun mielestäsi on kustannusvaikuttavin tapa edistää sitä ihmisten jaksamista siellä työelämässä?

Korkman: No osittain tämä voi olla kulttuurikysymys. Sehän voi olla, että meillä edelleen on yrityksissä ja työpaikoilla sellainen vähän turhan kova kulttuuri. Se on mahdollista ja voi vain toivoa, että se muuttuu hiljaa. Osin luulen, että kyllä tämä tilanne saattaa muuttua sen työvoimapulan takia, joka nyt on muodostunut. Kyllä työnantajakin joutuu nyt toteamaan, että työvoimasta on syytä pitää kiinni. Ja minä tiedän, että on paljon sellaisia yrityksiä, jotka esimerkiksi ovat huomanneet, että ikääntyneestä työvoimasta ei kannata luopua, koska heillä on sellaista osaamista, jota ei nyt helpolla voi korvata markkinoilta. Ja näin ollen he järjestävät kuntoutusta, vähän tällaista jumppaa ja muuta, että nämä pysyisivät paremmassa kunnossa. Ja lyhennettyjä työviikkoja. Mutta pyrkii siihen… Ja meillähän on viime vuosina ikääntyneiden työllisyysaste noussut varsin nopeasti. Kyllä minä tältä osin ehkä olisin toiveikas. Sitten on tämä nuorten osalta, joka minua aina jaksaa kyllä vähän ihmetyttää, tämä pelko työelämää kohtaan. Ja että se on uuvuttavaa, niin tuntuu aika liialliselta. Että kyllä sielläkin kuitenkin työnantajalla on intressi, että nämä kotoutuvat kunnolla työelämään. Ja jotenkin pitäisi siinä vähentää tätä pelkoa, ja siinä varmasti on, että jos koulussa jo tutustutetaan vähän työelämään, niin voidaan ehkä pehmentää vähän tätä kynnystä, joka muuten syntyy. Ja sitten ovat nämä panostukset, joista puhuttiin aikaisemmin. Mielenterveyspalveluihin myöskin eikä vain selkäkipuihin, niin voisimme toivon mukaan vähentää työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä tai lisätä osatyökykyisyyttä ja huolehtia siitä, että heillekin löytyy työpaikka. Tämä on se yksi puoli. Mutta sitten on kyllä se toinen, että kyllä loppujen lopuksi riittävän hyvä koulutus on ehdottomasti edellytys, jotta pärjäisi työelämässä tänä päivänä, koska kun minä olin nuori, niin heikosti koulutettu, ainakin mies, niin saattoi mennä raksalle töihin tai satamaan töihin, mutta ei tänään ole mitään työpaikkoja, jos ei sinulla ole jonkunlainen, kohtuullisen hyvä koulutus. Kyllä meidän täytyy panostaa senkin takia koko tähän koulutusketjuun.

Horneman: Jos vähän vedän yhteen noita sinun ajatuksiasi, niin onko näin, että sinä ajattelet, että nimenomaan kansantalouden kannalta on tärkeää, että meillä olisi panostuksia nimenomaan koulutukseen ja siihen, että olisi niitä edellytyksiä siihen ennaltaehkäisyyn ennen kuin näitä pulmia syntyy? Mutta samalla sitten myös niitä palveluita, sitten kun niitä on jo esimerkiksi niitä mielenterveysongelmia, että niihin pystytään puuttumaan.

Korkman: Mutta minun täytyy sanoa, että näin on minusta, että ilman muuta kansantalouden kannalta me tiedämme, että määrätyt tällaiset panostukset, sanotaan laadukkaaseen varhaiskasvatukseen, niin niiden tuotto… Niitä voidaan pitää investointeina, joiden tuotto on hyvin hyvin korkea. Ja tämä koskee monia näistä asioista, joista on puhuttu. Tosin aina meillä ei ole sellaista tutkimustietoa, että me voisimme varmuudella arvioida niitä. Mutta pois se minusta, että kysymys nyt olisi vain siitä, että saataisiin bruttokansantuote taas kasvamaan vähän enemmän. Onhan se nyt suppea näkökulma, vaan kyllähän tässä on kysymys siitä, että erilaiset ongelmat, mielenterveysongelmat erityisesti, niin ne ovat inhimillinen katastrofi ja emme me sellaisia halua ihan riippumatta siitä, millä tavalla ne nyt vaikuttavat bruttokansantuotteeseen. Kyllä sitä nyt täytyy korostaa, että siinä luodaan inhimillisiä tragedioita, joita me emme sitten mittaa rahassa, vaan mittaamme muunkaltaisissa kärsimyksissä. Ja sitäkin me haluamme vähentää, koska me humanistisesta näkökulmasta haluamme, että kaikille ihmisille tarjotaan mahdollisuus kehittyä, saavuttaa tavoitteita, kukoistaa jos mahdollista. Ikään kuin elää rikasta inhimillistä elämää. Se täytynee olla se tavoite, jota me pidämme tärkeänä kaikkia ihmisiä ajatellen. Ja silloin me emme enää puhu pelkästään taloudesta, vaikka sekin on siellä taustalla tärkeänä.

Horneman: Millaisia vaikutuksia sillä sitten voi olla, että jos ihmiset kokevat, että hyvinvointiyhteiskunta horjuu? Että he eivät saa verorahoilleen vastinetta, esimerkiksi vaikka riittävää toimeentuloa ja sosiaali- ja terveyspalveluja. Miten tämä vaikuttaa tähän yhtälöön?

Korkman: No sehän voi tietysti horjuttaa tätä sitoutumista ja kannatusta sille sosioekonomiselle järjestelmälle, joka on meidän niin sanottu pohjoismainen mallimme. Jonka yksi keskeinen elementti on se, että meillä on laajan vastuun omaksuva hyvinvointivaltio. En kuitenkaan ehkä näkisi, että siihen olisi vakavasti syntymässä tällaista luottamuksen pulaa. Kyllä kaikkien kyselyjen mukaan ymmärtääkseni tilanne on se, että Suomessa hyvinvointivaltion kannatus kansalaisten keskuudessa on laajaa. Toisin kuin silloin, kun itse olin nuori, jolloin se oli poliittisten kiistojen keskiössä. Mutta tänään, oli sitten oikeisto tai vasemmisto, niin kyllä se aika laajaa se kannatus on. Sitten sanoisin vielä sen, että vaikka me pitäisimme tyytyväisenä tämän laajan keskiluokan, joka maksaa paljon hyvinvointivaltiosta, mutta myöskin hyötyy paljon hyvinvointivaltiosta, niin ei se tarkoita sitä, etteikö voisi olla väestöryhmiä, jotka kärsivät näissä oloissa. Voi hyvin olla sellaisia. Minusta mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset voivat olla sellaiset, jotka helposti jäävät katveeseen, vaikka kansan enemmistö olisi tyytyväinen. Muistan hyvin, kun -90-luvulla olin valtiovarainministeriön palveluksessa ja silloinen valtiosihteeri Teemu Hiltunen teki tällaisen hyvin suuren valtionosuusuudistuksen, joka tarkoitti, että kunnille kyllä valtio maksaa näitä valtionosuuksia. Aikaisemmin valtio päätti aika yksityiskohtaisesti, miten kunnat sitten käyttivät näitä varoja. Mutta Teemu Hiltusen valtionosuusuudistus tarkoitti, että kunnat saivat paljon suuremman vapauden käyttää rahoja siten kuin itse pitivät järkevänä. Ajatus tässä oli se, että kunnat tietävät itse, missä ne suurimmat ongelmat ja rahareiät ovat. Mutta se johti minun ymmärtääkseni siihen, että kunnat aika lailla laiminlöivät esimerkiksi mielenterveyspotilaiden tarpeita. Mieluummin käytettiin rahaa jääkiekkohallien rakentamiseen, koska siitä sai paljon enemmän ääniä vaaleissa. Kyllä meillä on sellaisia ongelmia, jotka koskevat väestöryhmiä, joiden ehkä tällainen… Jotka eivät sillä tavalla kiinnosta poliitikkoja kuin mitä ehkä inhimillisesti katsoen pitäisi. Joten sanon vain, että se, että kansa on keskimäärin tyytyväisiä hyvinvointivaltioon, ei takaa vielä, että kaikkien edut tulisivat oikealla painolla huomioon otetuiksi.

Horneman: Eli tuo ehkä kuulostaa vähän siltä, että onko näin, että mielenterveys ei ole ollut sillä tavalla semmoinen suosittu aihe, joka olisi kiinnostanut poliitikkoja.

Korkman: En usko, että se on ollut prioriteetti todellisuudessa. Meillähän on nyt resurssipulaa ja suuria heikkouksia tässä kentässä sikäli kun ymmärrän oikein, vaikka en ole asiantuntija. Ja luulen, että näin ei olisi, jos tämä olisi priorisoitu alue. Mutta on paljon muita asioita, joista poliitikot puhuvat mieluummin, koska siellä on enemmän ääniä saatavissa.

[Kevyttä musiikkia.]

Horneman: No nyt tuntuu kuitenkin, että jonkinlainen momentum ehkä on tähän mielenterveyteen liittyen julkisessa keskustelussa ja myös poliitikoilla. Ehkä liittyy myös osittain siihen, että meille tulee aika paljon tutkimustietoa siitä, miten ihmiset voivat. Ja me tiedämme, että mielenterveyden haasteet on iso työelämästä syrjäyttävä tekijä, itse asiassa suurin. Ja nuorten työuupumus on todella iso ongelma. Tuoreen tutkimustiedon mukaan jopa joka neljäs alle 36-vuotias on uupunut töistä. Millaisia ajatuksia tämä herättää?

Korkman: No sekin on sellainen asia, joka on hämmentävää. Jos minä ajattelen omaa nuoruuttani, niin silloin ne, jotka siirtyivät aika varhain työelämään, niin en minä muista, että olisi puhuttu mistään uupumisesta. Silloin kai se asenne oli se, että töihin mennään tekemään töitä ja sitä sitten kestetään. Ja ei se ole mikään iloinen asia. Mutta tänä päivänä minä luulen, että me asetamme suurempia vaatimuksia työelämälle kyllä. Ja toisaalta voi tietysti olla, että se tempo on nyt kovempaa, ja että sen takia syntyy uupumista. Meillä on tietysti… Sanoisin, että minustahan kysymys ei ole vain työelämästä, vaan me elämme sellaisessa maailmassa, jossa kaikki kilpailevat koko ajan kaikista asioista. On tällainen suorituspakko. Ja sitten sitä pitää demonstroida vielä somessa pitkin päivää, kuinka pystyy elämään ja ikään kuin jollain tavalla saavuttamaan kaiken sen, joka olen. Luulen, että tämä on stressaava tämä, etenkin somekulttuuri, mutta myöskin se ikään kuin markkinatalouden tai kapitalismin ruokkima tämän kaltainen rottakilpailu, joka leviää vähän kaikenlaiseen. Joten en minä nyt pelkästään syyttäisi sitä työelämää, mutta epäilemättä voi olla niin, että työelämässä vaatimukset ovat joskus liian kovia. Sittenhän tätä voi ihmetellä tätä maailmaa tälläkin tavalla, että meille on kerrottu, että Suomi on nyt kuudennetta kertaa todettu tuolla YK:n World Happiness Reportissa, että tässä maassa asuu maailman onnellisin kanta. Se on vaikea sovittaa yhteen kaiken sen kanssa, mitä me luemme ja kuulemme, kun kuulostaa siltä, että kaikki kärsivät niin tavattomasti erilaisista ongelmista. Tätä on vaikea saada tätä kokonaiskuvaa ikään kuin umpeen. Mutta näin se tietysti on, että voi olla, että enemmistö suomalaisista on tyytyväisiä elämäänsä. Sitähän nämä mittaustulokset kertovat, jota raportoidaan siinä onnellisuustutkimuksessa. Mutta ei se estä sitä, etteikö meillä olisi paljon onnettomuutta. Meillä on paljon ihmisiä, jotka syrjäytyvät. Meillä on, Suomen suurin ongelma on luultavasti yksinäisyys, ainakin jos saa uskoa sosiaalipoliitikko Juho Saaren tutkimusta. Ja meillä on mielenterveysongelmia ja meillä on uupumusta. Kyllä tietysti maailmaan mahtuu ja Suomeenkin mahtuu hyvin monenlaisia kohtaloita. Ja itse ajattelen, että tämä meidän sosioekonominen järjestelmämme kuitenkin on aika hyvä, koska joka vuosi, aina, kaikki Pohjoismaat ovat kymmenen parhaan joukossa, kun näitä tutkimuksia tehdään. Jossa kysytään ihmisiltä siis, että oletko yleisesti ottaen tyytyväinen elämääsi. Ja suomalaiset ilmoittavat, että ovat. Joten en usko, että kysymys on siitä, että tämä hyvinvointivaltio olisi ikään kuin hakoteillä, vaan kysymys on kyllä monista muista asioista ja joiltakin osin sellaisista, jota en pysty mitenkään tunnistamaan ja hahmottamaan. Tämä on tärkeä ja vaikea ongelmakenttä. Mutta itse olisin siis sitä mieltä, että lapsiperheille enemmän tukea. Ja myöskin nuorille silloin, kun kärsivät mielenterveysongelmista, niin täytyisi olla matalan kynnyksen palveluita saatavilla kohtuullisen ajan puitteissa.

Horneman: Tuosta on helppo olla samaa mieltä. Meillä on esimerkiksi MIELI ry:ssä nuorten hyvinvointiohjelma, jonka toivoisimme löytyvän seuraavasta hallitusohjelmasta. Mutta tietysti tekee heti mieli kysyä, että miksi. Miksi priorisoisit juuri lapset ja nuoret?

Korkman: No, siitä se alkaa. Yhteiskunnan tulevaisuus, se on lapsissamme. Minusta se on… En minä nyt tarkoita, että pitäisi jättää ikääntyneet heitteille. Ei se ole minun ideani, mutta sanoisin että aivan erityisen huolissani olisin lapsista. Ja siinä suhteessa olisin avokätisempi kuin mitä me ehkä olemme. Ja sanoisin, että esimerkiksi tämä ajatus siitä, että ensinnäkin vahvistaisin varhaiskasvatusta. Lisäisin resurssointia peruskouluun, lukioon ja ihan yliopistoihin asti, koska minusta meidän täytyy satsata inhimilliseen pääomaan, mikä tarkoittaa sitä, että me autamme lapsia ja nuoria kehittymään ja oppimaan ja saamaan osaamista. Mutta esimerkiksi jos ajatellaan pikkulapsia, niin minusta tällainen ajatus, joka on… En muista nyt, millä nimellä se esiintyy, mutta sehän ei ole mikään uusi ajatus, että jokaisella lapsella pitäisi olla joku hänelle mieluisa harrastus. Niin minusta se on kyllä erittäin hyvä idea. Ja mehän tiedämme, että harrastukset käyvät joskus vähän kalliiksi, ja ehkä me emme voi jokaiselle lapselle turvata, että hän voi harrastaa vaikka hevosurheilua tai muuta. Mutta varmaan löytyy kuitenkin sellaisia ratkaisuja, joiden kautta syntyisi liikuntaa, koska niin kuin lääkärit sanovat, liike on lääke. Se on tärkeää, ja sieltä myöskin voisi syntyä sellaisia sosiaalisia yhteisöjä, jotka auttavat lapsia ja nuoria kehittymään. Että tämän kaltaisia panostuksia kyllä mielelläni näkisin, ja niihin minusta Suomella pitää olla varaa.

[Kevyttä musiikkia.]

Korkman: Olin lapsena Vaasassa syntynyt aika vaatimattomiin oloihin, ja äitini kuoli, kun olin kuusivuotias. Isä oli hyvin paljon matkoilla, koska hän toimi silloisen Rikkihappo Oy:n mainosmiehenä ja matkusteli ympäri maata, maatalousnäyttelyissä puhumaan Rikkihappo Oy:n lannoitteista ja kasvimyrkyistä ja mitä ne nyt olivat. Me olimme kolme veljestä kotona hyvin paljon yksin, ja minulle muodostui kyllä tämä lastentarha, Kotirannan lastentarha siellä lähettyvillä tärkeäksi. Olin siellä parisen vuotta, vaikka normaalisti lapset saivat olla vain vuoden, mutta minä sain olla kaksi vuotta, koska oli tämä perheongelma. Ja siellä minä viihdyin niin hyvin, että olen joskus jälkeenpäin sanonut, että se oli elämäni parasta aikaa. Sen jälkeen on mennyt vain alaspäin. No se on tietysti vähän nyt kärjistettyä, mutta minä arvostin suuresti sitä tant Sveaa, joka siellä oli ikään kuin hallitsija. Ja näitä nuorempia naisia, jotka pitivät meistä hyvin huolta ja jossa minusta tosiaan sai kehittyä ja sai paljon sosiaalisia taitoja itselleen siinä kanssakäymisessä. Se varmaan loi sellaisen perusmyönteisen asenteen hyvinvointivaltion palveluihin minussa jo hyvin varhain. Mutta kyllä se sitten varsinaisesti nuorena, muun muassa kun luin näitä ruotsalaisia niin sanottuja työläiskirjailijoita, proletärförfattare, niin kyllä se sitten myöskin vakiinnutti sellainen arvomaailman, jossa ajatus on se, että pitäisi olla solidaarisuutta ja yhteisvastuuta. Että kannetaan ihmisistä huolta, eikä jätetä niitä oman onnensa nojaan pelkästään, koska se voi jossakin tapauksessa olla liian kolkkoa.

Horneman: Puhuit keskustelun alussa nimenomaan niistä arvoista. Liittyvätkö nämä arvot nimenomaan myös tähän, minkä takia ajattelet, että pitää laittaa niitä yhteiskunnan paukkuja nimenomaan lapsiin ja nuoriin?

Korkman: Kyllä. Sanoisin, että tällainen humanistinen arvomaailma, niin se lähtee kyllä siitä, että meidän pitää… Voisi sanoa näin, että kaikki haluavat korostaa ihmiset vapautta. Se on ikään kuin tärkeä. Mutta meillä on nyt sitten tällainen markkinaliberaalinen näkemys, uusliberaalit, jotka korostavat vapautta sellaisessa suppeassa mielessä, että ne sanovat, että pitää olla yksilö vapaa muiden asettamista rajoituksista ja ennen kaikkea valtion asettamista rajoituksista. Ja se on tärkeää, tällainen vapaus, mutta tämä on aika suppea käsitys. Joka, kuten Friedrich von Hayek, joka oli näitä uusliberalismin apologeetteja tai profeettoja, hän kirjoitti kerran, että tämä vapaus, jota hän siis piti tärkeänä, niin se voi kieltämättä tarkoittaa vapautta nähdä nälkää tai vapautta asunnottomuuteen. Koska ei se tarjoa mitään positiivista. Se tarkoittaa vain, että valtio ei saa puuttua sinun elämääsi, ja nämä ihmiset kannattavat minimaalista valtiota. Kun taas meillä Pohjoismaissa, sanoisin tällaisen sosiaalisen liberalismin puitteissa, niin meillä on sellainen ajatus, että vapaus tarkoittaa, että meidän pitää pyrkiä tarjoamaan jokaiselle yksilölle mahdollisuuksien tasa-arvoa tai mahdollisuutta kehittyä ja saavuttaa jotain itselleen tärkeitä tavoitteita. Ja silloin yhteiskunta ei ole enää sellainen vihollinen, joka ei saa puuttua sinun elämääsi, vaan silloin yhteiskunta ja valtio voi olla sellainen, joka auttaa sitä yksilöä siihen, että hän esimerkiksi saa peruskoulutuksen. Että on terveydenhuoltoa kaikille ja muita tällaisia asioita, jotka tekevät elämästä arvokkaamman sille yksilölle. Tämä on niin sanottua positiivista vapautta, ja tämä liittyy humanismiin mitä suurimmassa määrin. Humanismi lähtee siitä, että ihmisen arvokkuus on se perusarvo, jonka takia me haluamme ihmisoikeuksia. Sitä, että kaikki ihmiset voisivat elää säällisissä oloissa, ja että heillä olisi mahdollisuuksia tehdä joitakin valintoja. Ja tässä ollaan, että jos tämänkaltainen näkemys omaksutaan, niin silloin me haluamme päivähoitojärjestelmää, koulutusta, terveydenhuoltoa ja tällaisia asioita, jota meillä Pohjoismaissa on. Ja sen takia minusta Pohjoismaat ovatkin tavallaan… Pohjoismaissa asuu maailman onnellisimmat kansat, näin uskon, että se on ihan totta siksi, että tämä meidän sosioekonominen järjestelmämme on vähemmän tyly kuin vaikkapa angloamerikkalainen rottakilpailu, jossa ikään kuin lähdetään vapauden suppeasta käsitteestä ja siitä, että markkinatalous on aina oikeassa. Että kaikki ongelmat ratkeavat kilpailun ja voitontavoittelun kautta. Se on minusta aivan liian kapea näkemys. Jos puhutaan vaikkapa kestävästä kehityksestä, ilmastokriisistä, niin ei markkinatalous sitä ratkaise koskaan, vaan kyllä me tarvitsemme politiikkaa.

Horneman: Sinä kerroit nimenomaan siitä varhaiskasvatuksen roolista, koulutuksen roolista, niin tuleeko sinulle mieleen, mitä muuta yhteiskunta voisi tehdä? Mitä yhteiskunnan kannattaisi tehdä investointina, jotta ihmisten hyvinvointia voitaisiin tukea. Voiko esimerkiksi panostukset mielenterveyteen nähdä tämmöisenä investointina?

Korkman: Kyllä. Mutta se ongelma on varmaan siinä, että on jotain rajoja sille, mitä julkisen sektorin henkilöstö pystyy tekemään. Me voimme yrittää luoda puitteita. Niin kuin sanoin, että esimerkiksi tällaiset harrastustoiminnat ja muut. Se, että meillä on kirjastolaitos. Tällaiset antavat ihmisille mahdollisuuksia. Se on hyvä, että me pyrimme myöskin edistämään urheiluseurojen toimintaa ja muuta, koska niin kuin äsken siteerasin tätä lääkäreiden suosimaa slogania, että liike on lääke. Että se on hirveän tärkeää. Mutta olisi hirveän tärkeää myöskin… Siis todella minä uskon, että se auttaa hyvin paljon masennusta ja kaikkea tällaista vastaan, jos liikkuu paljon. Ja voin todeta itsekin, että kävelen joka päivä ja toisaalta käyn joka viikko ukkojumpassa ja se on hirveän tärkeää sekä fyysisen kunnon kannalta. Että se, että me jälkeenpäin käymme kahvilla, niin silloin se on myöskin sosiaalinen verkosto, jolla on suuri me… Mutta kuinka edistät tällaisia asioita? Voit tarjota puitteet sille, mutta et sinä voi pakottaa ihmisiä tällaisiin, jos he ovat vastahakoisia. Voi vain yrittää kehottaa heitä siihen, että liikkukaa. Ja lukekaa. Siis myöskin se, että jos ihmiset lukisivat jonkin verran ainakin enemmän. Jos ihmiset hyödyntäisivät niitä kulttuuripalveluita, joita meillä kuitenkin on. Kirjastoja, on teatterilaitoksia ja muuta, niin kaikki tämä olisi hyvä. Ja jälleen kerran nimenomaan nuorten kohdalla, ehkä koulun yhteydessä voidaan tällaista edistää. Koska kulttuuripalveluista nauttiminen esimerkiksi, niin se ei tule itsestään, vaan se on se oppimisprosessi. Ja joskus se oppimisprosessi on aika pitkä, jos puhutaan vaikkapa klassisesta musiikista, niin ei se nyt tuosta vain avaudu, vaan se on semmoinen… Siksi sanoisin, että minusta yhteiskuntana me voisimme yrittää tarjota tällaisia palveluita. Ja emme me nyt voi pakottaa, mutta kuitenkin voidaan opastaa. Kai se on vähän niin, että se riippuu meistä jokaisesta ihmisestä. Nämä eivät voi, viranomaistoiminta ei voi kaikkea kantaa, vaan loppujen lopuksihan se on niin, että yksilön täytyy itse kantaa jossain määrin vastuuta itsestään ja lähimmäisistään. Ja että me voisimme kaikki… Sanotaan vaikkapa jos joka aamu, kun heräät, ajattelet, että tänään minä sanon jotain positiivista toiselle ihmiselle. Niin mehän tiedämme kaikki, että jos joku kehuu minua, niin sehän voi pelastaa minun päiväni. Se voi todella merkitä yllättävän paljon. Ja itse minä en koskaan kehu ketään. Mutta ei se olisi kyllä huono idea, koska olen huomannut itsestäni, että se on aika arvokasta. Kyllähän me… Mutta tämä on sellaista, jota ei voi vierittää viranomaisen vastuulle.

Horneman: No hei, Sixten, ihan viimeisenä kysymyksenä. Kerroitkin jo, että käyt kahvilla ystävien kanssa ja oliko se ukkojumppa, vai miksikä sinä sitä kutsuit, niin harrastat. Mutta millä tavalla sinä pidät huolta omasta mielenterveydestäsi?

Korkman: No kyllä se osittain on juuri sitä, että minä tosiaan kävelen joka päivä kohtuullisen määrän, varmaan sen 10 000 askelta, josta nyt puhutaan. Että normaalisti vielä yli sen. Ja tosiaan tämä viikoittainen ukkojumppa on kyllä tärkeä, ei vain sen jumpan takia, vaan myöskin sitten sen päälle tulevan kahvitauon tai tämän… Käydään sitten kahvipöydän ympärillä keskusteluja ja ratkotaan maailman ongelmia, ja se on tärkeää. Mutta kyllä minä sanoisin myöskin, että minä luen hyvin paljon kylläkin. Ja osittain sitä, että minä luen aika paljon erilaisia, niin kotimaisia kuin ulkomaisia sanomalehtiä ja kirjallisuutta. Kieltämättä aika paljon tällaista tietokirjallisuutta, vähemmän romaaneja. Mutta luulen, että se, että nyt yrittää seurata aikaansa, ylläpitää kyllä jonkinlaista vireyttä ja sekä… Siis fyysinen liikunta että myöskin tällainen lukeminen ja kulttuuripalveluiden hyödyntäminen, niin kyllä se muodostaa kokonaisuuden, jota soisi, että kaikille ihmisille olisi mahdollisuutta ja voimia siihen. Ymmärrän, että joku voi masentua sillä tavalla, että ei liiku mistään mihinkään. Ja se on kyllä, se on sellainen itsetuhoisa kierre, joka voi olla erittäin raskas varmasti. Mutta toivoisin, että mahdollisimman monet pystyisivät sekä tähän fyysiseen liikuntaan, että määrättyyn tällaiseen henkistä vireyttä tukevaan lukemiseen ja kulttuuriseen toimintaan. Uskon, että maailma olisi, ja yhteiskunta, meille kaikille paljon parempi, jos meillä olisi siihen voimia ja innostusta tehdä.

Horneman: Lämmin kiitos haastattelusta, Sixten. Ja erityisesti näistä ajatuksistasi liittyen siitä, että miten ihmisten mielenterveys liittyy talouteen. Ja toivotaan, että erityisesti näin vaalien alla mahdollisimman moni ehdokas kuulisi sinun ajatuksistasi lisää.

Korkman: Kiitos.

Horneman: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast ja minä olen Frans Horneman. Kiitos, että kuuntelit. Jos tarvitset keskustelutukea, MIELI ry auttaa puhelimitse, kasvokkain ja verkossa eri kielillä. Voit myös lahjoittaa MIELI ry:n mielenterveystyöhön osoitteessa mieli.fi. Löydät meidät Instagramista ja Facebookista nimellä mielenterveys. Moikka.

[Kevyttä musiikkia.]