”Jokainen kohtaaminen urheilussa on myös psyykkistä valmennusta.”
Kuva: Mauri Heinonen
”Meidän perheessä elämä oli yhtä kuin jalkapallo. Lapsena pallon kanssa pelattiin ensin pihapelejä: purkkista ja keinupeffistä. Se oli sellaista hyvin vapaata lasten omaa toimintaa.
Aloitin joukkueessa pelaamisen kuusivuotiaana, mutten oikeastaan muista omasta ensimmäisestä valmentajastani mitään. Joukkue oli poikien, koska vuonna 1981 ei vielä juurikaan ollut tyttöjen joukkueita. Se oli minulle ihan luonnollista, sillä olin tottunut notkumaan kentän laidalla, kun isä valmensi. Elin siinä mukana ja yritin matkia, mitä pojat tekivät.”
”En oikeastaan muista ensimmäisestä valmentajastani mitään.”
”Ajattelen, että ensimmäinen esikuvani jalkapallon opettajana oli isä, vaikkei hän koskaan olekaan yhtään joukkueharjoitusta minulle vetänyt. Keskenämme kävimme kyllä potkimassa.
Kun olin yhdeksänvuotias, me muutimme Rekolasta Tikkurilaan ja sinne perustettiin tyttöjen joukkue. Naisvalmentajilla, jotka silloin vetivät harjoituksia, oli pelaamistaustaa, ja he halusivat antaa aikaansa lasten harrastukselle.
Olin välillä niin sanottu hankala pelaaja, mutta se ei ollut ilkeyttä. Halusin jo silloin futikselta todella paljon. Olin jo 11-vuotiaana päättänyt, että haluan ammattilaispelaajaksi. En nähnyt mitään muita vaihtoehtoja. Muistan yhden kerran, kun kiipesin harjoituksissa Tikkurilan hiekkakentällä pikkumaalin päälle. Istuin siellä ja huusin, että tulen alas vasta sitten, kun nämä treenit ovat paremmat.”
Sytytä urheilun roihu ja kaada bensaa liekkeihin
”Tällä hetkellä ajattelen, että ensimmäisten valmentajien tärkein tehtävä on luoda alusta, jolle urheilun roihu voi syttyä. Silloin ei vielä ole niin tärkeää, onko peliasento täydellinen.
Kun lapsi alkaa palaa urheilulle ja kokee treenit sellaisiksi, että tulee sinne innolla, on valmentajan tehtävä innostaa lisää ja pitää huolta siitä, että jokainen kokee oppivansa uutta ja voi kehittyä omalla tasollaan. Minulla se roihu jalkapallolle oli syttynyt jo varhain ja koin turhauttavana, kun en voinut edistyä niin paljon kuin halusin. Sitten siirryinkin HJK:n joukkueeseen.”
”Turvallinen olla, hiki, hymy huulilla ja poskia punottaa tapahtumissa. Ne ovat tärkeimpia asioita lasten harrastamisessa. Sitten tulee taitojen opettaminen siinä mukana.”
”Nykyään on paljon valmentajia, joilla on opettajataustaa tai muuten hyvät pedagogiset taidot. He osaavat ohjata ryhmää ja heillä on myös taitoa huomioida erilaisuutta ryhmissä ja ryhmien sisällä sekä eriyttää tasoja. Varmaankin yhtä paljon valmentajissa on myös isä- tai äitivalmentajia, joilla ei ole lajillista tai pedagogista taustaa, mutta he ovat vähintään yhtä tärkeitä jalkapallolle.
Tämä on niin iso laji, että tuskin koskaan tulee sellaista tilannetta, jossa kaikilla olisi ammattivalmentaja.
Tänä päivänä valmennus on paljon aikaisempaa kokonaisvaltaisempaa, ja valmentamista lähestytään nuoren kasvun ja ihmisyyden kautta. Se nähdään myös välineenä siihen, miten nuori oppii elämäntaitoja.
Urheiluharrastushan on ihan fantastinen paikka oppia, miten toimitaan yhdessä tiiminä, miten huomioidaan toisia ihmisiä ja miten opitaan ottamaan vastuuta itsestään. Urheilussa oppii myös sietämään pettymyksiä ja saa kokea onnistumisen kokemuksia sekä ymmärtää, että pitää syödä ja nukkua hyvin, jotta jaksaa treenata.”
Ihminen ja valmentaja samaan aikaan
”Muutin itse valmennustyyliäni vuoden 2009 jälkeen. Siihen asti olin valmentanut, kuten minua oli valmennettu: kaikkia pelaajia samalla tavalla kohdellen, autoritaarisesti peliä johtaen ja keskittymällä pääosin virheiden korjaamiseen. Se oli opittu tapa.
Olin silloin Ruotsissa valmentamassa ja minut painostettiin irtisanoutumaan silloisesta työstäni. Tunsin mokanneeni ja halusin ymmärtää syitä ja kysyin, johtuuko se minun jalkapallo-osaamisestani vai mistä? Minulle vastattiin, että ei, mutta johtamistyylisi on kuin meillä 70-luvulla. Ymmärsin, että jos haluan olla edistyksellinen ja toimia myös ulkomailla, täytyy oikeasti tutkia omia toimintatapoja.”
”Kysyin itseltäni, valmennanko niin, millainen olen ihmisenä vai vedänkö vain valmentajan roolia?”
”Kun valmentajana ja ihmisenä oleminen minussa kohtasivat toisensa, niin työ loksahti kohdilleen. Olen halunnut kertoa tästä muutoksesta julkisesti, koska se ilmentää myös samalla meidän pelaajakehityksen tiimiarvoja: Jos mokaa, niin rehellisesti ja avoimesti käsi pystyyn virheen merkiksi ja myönnetään, että tässä asiassa voin olla parempi ja kehittyä.
Olen saanut paljon kannustavaa palautetta siitä, että olen rohkeasti myöntänyt virheeni. Haluan näin antaa esimerkkiä myös muille valmentajille, että aina voi oppia ja kehittyä.
Ennen valmensin peliä ja nyt viimeiset kymmenen vuotta olen auttanut pelaajia valmentautumaan, jotta he voisivat pelata mahdollisimman hyvin.”
”Vanhassa valmennustyylissä pelaajat olivat kuin pöytäjalkapallon nappuloita, joita valmentajia liikutti.”
Vahvuudet esiin ja voimabiisit soimaan
”Ihan aluksi, kun nyt kohtaan ihmisen, haluan heti viestittää, mitä hyvää hänestä tiedän. Aloitan pelaajien kanssa siitä, että he saavat kertoa omat vahvuutensa.
Silloin Ruotsissa pelaajat ihmettelivät, kun kiinnitin niin paljon huomiota virheisiin. Olin oppinut sen siitä, miten minua oli valmennettu ja sen aikaisessa suomalaisessa valmentajakoulutuksessa. He eivät olleet tottuneet siihen, että jokaiseen asiaan tartutaan ja treeniä katkotaan koko ajan.
Kun koko ajan vaan tartutaan siihen, mikä ei toimi, se ei vahvista ihmisten itseluottamusta, mutta se lisää negatiivista fiilistä. Joku saattaa alkaa pelätä suorituksiakin. Pelaamisen omistajuus ei siirry pelaajalle, jos valmentaja koko ajan puuttuu. Se turhauttaa. Se on raskasta myös itselle. Pitää antaa tilaa pelaajien omille oivalluksille ja kun pääsee siihen tilanteeseen, että pelaajat antavat itselleen tai toisilleen myös palautetta ollaan jo pitkällä.”
”Valmentajana tulee paljon parempi fiilis, kun saa kehua pelaajia ja nähdä, kuinka ne alkaa luottaa itseensä.”
”Kun valmensin maajoukkuetta pidin kirjaa siitä, olenko jutellut kaikkien kanssa. Treeneissä ei välttämättä ehtinyt ja pelissä on aina pelaajia, jotka eivät pääse pelaamaan. Halusin kaikkien kuitenkin ymmärtävän, että he ovat tärkeä osa joukkuetta ja ihmisenä tärkeitä. Siksi etsiydyin heidän seuraansa ennen tai jälkeen harjoituksia, ruokajonossa tai lentokentällä. Kyselin kuulumisia ylioppilaskirjoituksista, ajokorteista tai milloin mistäkin. Kakkosvalmentaja kutsui näitä hauskasti Marke-hetkiksi.
Nostatin joukkueen fiilistä myös tekemällä tarinallisia videokoosteita ja valitsemalla tsemppibiisejä. Kyselin myös pelaajilta heidän omia voimakappaleitaan, soitin niitä ja arvuuttelin muilta, mikä on kenenkin.”
Sinut itsensä ja tunteittensa kanssa
”Tunnistan itsessäni nykyään niitä piirteitä, jotka saattavat haittata valmennustani. Olen heittäytyjätyyppi ja elän suurella tunteella eikä se ole aina hyväksi.
Esimerkiksi kerran harjoitusmaaottelun aikana minun piti kiivetä korkealle parvekkeelle peliä seuraamaan, jotten olisi koko ajan huutanut ohjeita. Kun otin etäisyyttä, näin kuinka pelaajat alkoivat ottaa enemmän itse vastuuta pelistä ja kykenin myös itse analysoimaan peliä paremmin, kun en käynyt niin kierroksilla. Näin sen piti mennäkin. Valmentajan tehtävä on auttaa pelaajia kasvamaan siihen, että he osaavat tehdä itse ratkaisunsa.”
”Pettymyksissä valmentajan on osattava hallita tunteensa.”
”EM-karsinnan loppuottelussa 19-vuotiaiden kanssa teimme johtomaalin kolme minuuttia ennen varsinaisen peliajan päättymistä. Satoi vettä ja tuuletimme mudassa, kunnes jatkoajalla vastustaja tasoitti pelin. Jäimme maalierolla ulos EM-kisoista. Koko joukkue itki ja kiskoin märkiä itkeviä ”lapsia” ylös mudasta.
Maalivahti koki mokanneensa pahasti ensimmäisen maalin ja itki katkerasti. Sanoin hänelle, että ”pelit hävitään ja voitetaan yhdessä.” Matsin jälkeen myönsin, ettei minulta löydy nyt sanoja ja itkimme yhdessä. Sen jälkeen menin vielä taustojen koppiin itkemään ja kotimatkalla bussissa soitin kotiin ja sain purettua pettymyksen vielä sitäkin kautta.
Pettymystilanteissa valmentajaakin tietysti harmittaa, mutta silloin on hyvä muistaa tekevänsä työtä pelaajia varten. On hyvä olla ihmisiä, joiden kanssa käydä läpi omia tunteitaan.
Futis on älyttömän kivaa, mutta kun siitä on tullut minulle työ, on pitänyt etsiä myös muuta kivaa tekemistä. Haen hyviä fiiliksiä viettämällä aikaa perheen ja ystävien kanssa” ilman valmentajarotsia”, tykkään liikkua ja ulkoilla.
Olen myös musiikki-ihminen. Siinä ei tarvitse puhua, mutta voi ilmaista itseään toisin.”
Sivua muokattu 17.5.2024
