Korona kuritti nuoria

Neljä tarinaa korona-arjesta

Etäkoulu tuntui tylsältä

Jos joku olisi kolme vuotta sitten kertonut minulle, millaisia seuraavat vuodet tulevat olemaan, en olisi uskonut häntä. Yhä edelleen minusta tuntuu, että tilanne, jossa elämme, on ennemmin elokuvaa kuin todellista elämää. Kun ennen lähdin kotoa, tarkistin, että mukanani ovat aina puhelin, lompakko ja avaimet. Nykyisin täytyy muistaa myös kasvomaski.

Kuultuani ensimmäisen kerran covid-19-viruksesta en voinut kuvitellakaan, että se yhä vaikuttaisi elämäämme. Korona ei ensin tuntunut olevan sen kummempi asia kuin tavallinen flunssa, mutta kun päivittäin kuulin uutisista, kuinka moni oli sairastunut, aloin ottaa sairauden tosissaan.

Suurin muutos elämässäni oli käyttää kasvomaskia kaikkialla. Nyt olen käyttänyt maskia puolet yläasteajastani. Tuntuu, etten enää tunnistaisi opettajia ilman maskia. En voinut myöskään liikkua vapaasti. Oli ikävää, etten voinut tavata isovanhempiani, ja minua suretti ajatella, että he ovat yksin.

Etäkoulu oli myös suuri muutos. Muistan tarkkaan, miten pääministeri ilmoitti televisiossa, että kaikki pitää sulkea. Katsoin tv:tä äitini kanssa, ja päätös etätyöskentelystä tuntui epätodelliselta.

”Päätös etätyöskentelystä tuntui epätodelliselta.”

Alussa pidin etäkoulusta, mutta parin viikon kuluttua se alkoi tuntua tosi tylsältä. Selvisin koulutehtävistäni hyvin, mutta tuntui lopulta raskaalta, etten voinut tavata kavereita tai kysellä asioita opettajilta samalla tavalla kuin ennen.

Viime vuoden maaliskuussa koko viisihenkinen perheemme sairastui koronaan. Siihen aikaan meitä ei ollut vielä rokotettu, joten olimme aika kipeitä. Pariin viikkoon en jaksanut kuin maata sängyssä.

Teini-iässä pitäisi voida kokea ja tehdä monenlaisia uusia asioita, mutta rajoitusten aikaan se on ollut mahdotonta.

Korona ei tuonut elämääni hyviä asioita, paitsi yhden: se toi aikaa. Ehdin esimerkiksi opetella pianonsoittoa, piirtää ja lukea.

En usko koronan koskaan katoavan. Luultavasti otamme joka vuosi koronarokotuksen samalla tavoin kuin influenssarokotteen. Toivon, että tilanne paranee ja voimme mahdollisimman nopeasti palata takaisin normaaliin. Haluan kulkea vapaasti ilman maskeja.

Teksti: Melanie Bäckström

Ammattiin opiskelu oli lähes mahdotonta

Kun kuulin ensimmäisen kerran korona­pandemiasta en olettanut, että siitä olisi tullut näin pitkäkestoinen ja maailmanlaajuinen. Olin iloinen, kun kuulin koulujen menevän etäopetukseen muutamaksi viikoksi ja ajattelin, että kyllä tilanne muuttuisi takaisin normaaliksi vähän ajan päästä. Korona on kestänyt nyt kaksi vuotta, ja edelleen on laitettu uusia rajoituksia ja tuntuu, etteivät päättäjät itsekään tiedä, mitä tässä kannattaisi enää tehdä. Toivoisin vain, että arki palaisi takaisin normaaliksi mahdollisimman nopeasti. 

Koronan myötä arkeni on ollut huomattavasti tylsempää, sillä kokoontumisrajoitusten myötä tapahtumia peruttiin, ja riskiryhmään kuuluvien läheisten näkeminen on jäänyt kokonaan pois.

 Tapahtumien loppuminen on ehkä ollut henkisesti raskainta koko pandemia-aikana, sillä olin ennen koronaa tottunut pyörimään ympäri Suomea milloin missäkin ystävieni kanssa. Kun tapahtumia ei järjestetty, kaikki pysyivät kotonaan ja ajoittain tuntui hieman yksinäiseltä. Hyvä puoli siinä toki oli se, että tapasi sellaisia ihmisiä, joita näkee myös tapahtumien ulkopuolella.

”Tapahtumien loppuminen on ollut henkisesti raskainta.”

Koen, että pandemia-aikana opintoni eivät ole edistyneet etäopetuksen takia, sillä yksin ammattiini opiskelu on lähes mahdotonta. Opetus tapahtuu suurimmaksi osaksi verkon välityksellä, eikä minulta löydy kotoa tarvittavaa kalustoa.  Myös koulun ja vapaa-ajan pitäminen erillään on ollut vaikeaa, kun opiskelu tapahtuu kotona.

Teksti: Sara Heinä

Opinnoissani on selkeä aukko

“Kiinassa jyllää tappava lepakkovirus!” Kun kuulin tämän ystävältäni huudahduksen 2020 alkupuolella en paljon sillä päätäni vaivannut. Viruksia on ennenkin ollut, kuten Afrikan ebolavirus, mutta se ei onneksi Suomeen kantautunut. Kiina tuntui jo valmiiksi niin kaukaiselta, etten kuvitellut viruksen yltävän Suomeen. Näin ainakin uskottelin itselleni ja jatkoin arkea miettimättä sitä sen enempää.

Ei kulunut kauan, kun Suomessa todettiin ensimmäiset tartunnat, jolloin ajatukset alkoivat ensimmäistä kertaa kunnolla juosta. Minkälainen tauti on?  Onko tämä nyt se maailmanloppu? Miten elämäni muuttuu? Ihmiset alkoivat käyttää maskia julkisilla paikoilla ja nettiin ilmestyi jatkuvasti videoita hysteeristen vessapaperihamstraajien ostosreissuista. Koko juttu tuntui todella dystopiselta. En kuitenkaan ollut peloissani vaan jännittynyt. Ei voinut muuta kuin seurata miten käy.

”Onko tämä nyt se maailmanloppu?”

Jonkin aikaa uudenvuoden jälkeen olin jo itsekin sairastanut koronan ja tartuntoja ilmeni jatkuvalla syötöllä. Korona oli läsnä. Suurin muutos jonka pandemia aiheutti minun ja monen muun lukiolaisen elämään oli etäkoulu. Etäkoulu ei ole kiva juttu. En ole kovin hyvä opiskelemaan itsenäisesti ja minusta opiskelulle kuuluisi olla oma paikkansa. Kotona tuli muutenkin vietettyä paljon aikaa, kun ravintolat ja urheilupaikat olivat kiinni. En päässyt esimerkiksi Kontulan skeittihalliin. Ja nyt täytyisi vielä opiskella kotona? Opinnoissani on selkeä aukko tältä aikakaudelta. Opiskelu meni usein siihen, että laitoin Google Meetin päälle ja aloin tehdä jotain aivan muuta. 

Haluan vapaa-ajallani tehdä asioita paljon muuallakin kuin kotona, mutta pandemia esti sen melkein täysin. Talvella Suomessa on jo tarpeeksi loukussa, koska ilmasto rajoittaa. Hallille ei päässyt skeittaamaan, keikkoja ei päässyt katsomaan ja uusien ihmisten tapaamisesta ei kannattanut haaveilla. Ystävätkin aristivat muiden kylään päästämistä. Aika tuntui karkaavan silmien edessä, eikä siihen voinut saada otetta.

Korona on aiheuttanut sen, että olen aloittanut musiikin harrastamisen kunnolla. Olen monia vuosia soitellut, mutta nyt aloin tehdä omaa musiikkia. Se on paras asia mikä pandemiasta on minulle seurannut. Omissa oloissa oleminen on saanut minut myös harjoittamaan itsetutkiskelua. Olen ymmärtänyt, etten saa muuttaa käytöstäni tai tekemisiäni muiden mielipiteiden mukaan. On turha miettiä mitä muut miettivät. Pandemia ei varmasti ole ainoa syy tälle, mutta en olisi ollut ajatuksissani yhtä paljon jos yhteiskunta olisi auki ja olisin ollut koko ajan menemässä.

Nyt odotan innolla kesää ja sitä että paikat aukeavat. Haluan päästä keikoille kuuntelemaan elävää musaa. Olisi muutenkin tärkeää, että taiteita pidetään yllä, ettei muusikoilta, näyttelijöiltä, ohjaajilta ja muilta esittävän taiteen ammattilaisilta menisi työt.

Teksti: Viimo Luukkainen

Nuoruutta pandemian keskellä

Turvavälit, maskit, rokotteet, käsidesit, karanteenit, rajoitukset… Nämä kaikki on ollut osa arkeamme yli kaksi vuotta ja loppua ei vieläkään näy. Kun kuulimme ensimmäisen kerran koronasta, vähättelimme asiaa ja ajattelimme sen olevan vain Suomelle harmiton virus. Emme uskoneet viruksen edes yltävän Aasiasta Eurooppaan, saati Suomeen. Olimme kuitenkin väärässä.

Seuraavaksi arkeen astui pelko ja ahdistus jylläävän viruksen takia, joka oli tässä vaiheessa levinnyt jo maailmanlaajuiseksi pandemiaksi. Olimme juuri jääneet abivuotena lukulomalle ja meidän piti elää nuoruutta täysin rinnoin. Oli hämmentävää opetella yhtäkkiä uusi arki ja jättää nuoruus taka-alalle. Sen lisäksi, että koronatestaus oli uusi konsepti meille ja maskit olivat tuttuja lähinnä televisiosta, jouduimme myös välttelemään läheisiä ja katsomaan vierestä pandemian aaltoilua. Miksi olimme yhtäkkiä tässä, kun ei ”flunssaa” olla ennenkään pelätty.

”Arkeen astui pelko ja ahdistus.”

Arki muuttui siis paljon. Korona näkyy edelleen katukuvassa ja meidän oli pakko miettiä tarkemmin missä liikuimme ja kenen kanssa. Jouduimme ottamaan riskiryhmät huomioon eri tavalla kuin ennen, sillä emme esimerkiksi voineet nähdä isovanhempiamme niin kuin aiemmin. Kaikkihan kyllä tietää millaiseksi arki muuttui, mutta kaikki eivät joutuneet kuitenkaan valmistumaan ylioppilaaksi kotisohvalla.

Elämästämme jäi pois matkustelu ja tapahtumat, mutta suurimpana pettymyksenä meille tuli lakituksen muuttuminen etäyhteyksin kotona katsottavaksi. Emme koskaan saaneet kuulla jännittävää kahinaa, kun kaikki laittavat lakit päähän samaan aikaan hiljaisessa salissa. Nuoruuden kuohunnassa syntyi paine siitä, voimmeko elää täysillä nuoren ihmisen elämää.

Tänä päivänä olemme korkeakouluopiskelijoita ja meillä on jo uskallusta taas liikkua. Meille tulee silti helposti alisuoriutunut olo, jos jäämme pois esimerkiksi jostakin opiskelijatapahtumasta. Kuitenkin pandemiasta koitunut ahdistus ja turhautuminen on helpottanut huomattavasti. Eihän jatkuvassa pelossa voi elää. Koronasta on tullut meille niin arkipäiväistä, ettei sitä tule enää mietittyä läheskään niin paljon. Pandemian myötä olemme oppineet paljon uutta ja erilaista maailmasta. Kuulumme ensimmäisiin koronasukupolven ylioppilaisiin, josta voimme kertoa tuleville sukupolville. Korona on myöskin saanut ajattelemaan aikaisemmin itsestään selviä asioita uudesta näkökulmasta. Kokoontumisesta on tullut asia, jota nykyään osaamme arvostaa enemmän ja nauttia ihmisten seurasta eri tasolla. Tämä on nyt meidän arkeamme ja siihen on täytynyt sopeutua. Kukaan ei kuitenkaan ole tämän kanssa yksin.

Teksti: Ronja-Maria Pakkanen ja Enni Pirkkanen

Sivua muokattu 27.11.2023