Läheisen näkymätön suru
Kun läheinen kuolee, muut ihmiset ovat aluksi tukena. Surevalla soitetaan, tuodaan kukkia, ihmiset ovat läsnä. Mutta vähitellen yhteydenotot vähenevät. Surusta tulee yksityinen, kuin salaisuus, joka pitää piilottaa, kun arki jatkuu. Kun surua ei saa jakaa, ei jaetuksi tule myöskään lohtu ja ymmärrys. Jäljelle jää hiljaisuus, joka lopulta muuttuu yksinäisyydeksi.
Kun kuolema tulee itsemurhan kautta, surun sävy on usein erilainen. Siihen sekoittuu kysymyksiä, syyllisyyttä, hämmennystä, joskus häpeääkin. Moni sureva jää yksin, koska ympärillä olevat eivät oikein tiedä, mitä sanoa. Saako itsemurhasta kysyä? Voiko menetyksestä puhua? Entä jos sanon jotakin ”väärää”. Myös sureva voi vaieta, koska pelkää kuormittavansa muita. Epävarmuus johtaa hiljaisuuteen ja lopulta vaikenevat kaikki. Niin alkaa näkymättömyyden aika, jolloin sanat juuttuvat kurkkuun ja kipu jää sisään.
Moni sureva jää yksin, koska ympärillä olevat eivät tiedä, mitä sanoa.
Puhumattomuus tekee surusta painavamman. Kun läheistä ei voi muistella eikä tarinaa jakaa, suru alkaa kasvaa mielessä kuin varjo, joka peittää alleen myös lämpimät ja rakkaat muistot.
Silloin, kun itsemurha oli vielä vahvemmin tabu, siitä vaiettiin usein myös perheen sisällä. Moni läheisensä menettänyt kertoo, ettei perheessä koskaan puhuttu itsemurhasta. Se muutti tavan, jolla perhe puhui – tai vaikeni – kaikista ongelmista. Tämän puhumattomuuden seurauksena itsemurha ei koskettanut vain yhtä sukupolvea, vaan myös seuraavia. Puhumattomuus, siihen liittyvä kipu ja häpeä ovat muokanneet koko suomalaista yhteiskuntaa ja sitä, miten meillä on käsitelty ongelmia ja jaettu murheita. Näin hiljaisuus kulkee meissä eteenpäin, näkymättömänä, raskaana perintönä.
Mutta hiljaisuus ei ole ikuinen. Se voidaan katkaista, joskus hitaasti, joskus yhden lauseen voimalla. Kun joku uskaltaa sanoa ääneen: “Hän kuoli itsemurhan kautta”, alkaakin jotakin uutta. Suru ei poistu, mutta se muuttuu ja tulee näkyväksi. Ja kun surun näkee ja kuulee, sen kanssa voi elää ilman uuvuttavaa taakkaa.
Suru ei katoa, mutta sen kanssa voi elää.
Toivo syntyy siinä hetkessä, kun joku pysähtyy toisen viereen ja kysyy: “Mitä sinulle kuuluu? Miten sinä oikeasti jaksat?”, ja jää kuuntelemaan vastausta. Ei selitä, ei korjaa, ei pyri pyyhkimään surua pois. Vain on. Rauhallinen, turvallinen läsnäolo on pieni teko, mutta sillä voi olla elämää muuttava merkitys.
Suru ei katoa, mutta sen kanssa voi elää. Hiljaisuuden sijaan voimme valita äänen. Sanoja, jotka kannattelevat ja kuulemisen, joka on läsnä.
Kun puhumme itsemurhasta, puhumme samalla elämästä. Ja sitä surun kanssa elävä usein kaipaa – muistamista, tarinaa, jonka avulla tulee liitetyksi muihin ihmisiin. Vaikka surun ja muistamisen kautta.
16.11. itsemurhan tehneiden muistopäivänä sytytämme kynttilän heille, jotka ovat poissa mutta myös niille, jotka jäivät. Ettei kukaan jäisi yksin hiljaisuuteen.
Ota yhteyttä
Marena Kukkonen
Päällikkö, Kriisitoiminnot, Itsemurhien ehkäisykeskus
+358 40 669 3070
etunimi.sukunimi@mieli.fi
