Chike Ohanwe: ”Kulttuuri on niitä juttuja, joiden takia haluaa elää”

[Kevyttä musiikkia.]

Frans Horneman: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast ja minä olen Frans Horneman MIELI ry:stä. Tässä podcastissa kaksi ihmistä pysähtyy puhumaan mielenterveydestä. Tänään meillä on vieraana artisti, tanssija ja Jussi-palkittu näyttelijä Chike Ohanwe. Hänet tunnetaan muun muassa teatteri- ja elokuvarooleista sekä seksiä ja seksuaalisuutta käsittelevän Himocast-podcastin toisena tekijänä. Chiken kanssa puhutaan hänen tarinastaan sekä erityisesti kulttuurin vaikutuksista mielenterveyteen. Lämpimästi tervetuloa, Chike.

Chike Ohanwe: Hei, kiitos paljon.

Horneman: Mitä sinulle kuuluu?

Ohanwe: No juuri nyt vähän turha kiireistä, mutta onneksi tässä on vaan kaksi viikkoa, jotka ovat hyvin hektisiä. Heti maanantaina pääsen vähän rentoutumaan ja ottamaan chillimmin, mutta tässä hengitellen viikkoa läpi.

Horneman: Okei, onko sinulla tiedossa kesäloma, jolloin pääset enemmän palautumaan?

Ohanwe: No tavallaan, tavallaan. Tämä on, kun elää freelancer-elämää ja keikkatyöläisenä, niin se on vähän sellaista, että sinä määrität itse ne sinun omat kesälomasi ja se on monesti työttömyyden merkki, mikä ei siis ole huono juttu. Kaikkialla ei tarvitse ottaa duunia. Mutta kyllä tässä nyt kesäkuussa pääsen ottamaan chillisti-ish. Minä sanon näin ja sitten saman aikaan on niin, että minä itse valmistaudun omalla aikataulullani sitten Hevireissu kakkosen kuvauksiin, jotka on sitten siinä heinäkuun loppupuolella. Alkaa siitä ja menee sitten syyskuun puolelle. Niin lomaa, kyllä, jos osaan aikatauluttaa ne sillä tavalla fiksusti, niin sitten voin järkätä itselleni lomaa ja myös ne päivät, jolloin selkeästi keskityn tällaiseen itse aikataulutettuun työntekoon.

Horneman: Okei, kalenterointi, se on aina haastavaa.

Ohanwe: Joo. Tarpeellinen oppiläksy.

Horneman: Mutta mennään hei sinun tarinaasi ja puhutaan siitä. Sinä olet kasvanut Vantaan Jokiniemessä ja olet isoveli kahdelle sisarukselle. Kuvaile vähän, että minkälaisen kasvatuksen olet saanut?

Ohanwe: Jaa, en minä osaa oikein, en minä tiedä. Minkälaisen kasvatuksen sitä kukaan saa? Me kolme sisarusta olemme hyvin tiiviisti yhdessä. Ja se on sellainen hyvin tärkeä ja ihana puoli tällaisessa perhe-elämässä. Juuri äsken, kun tännekin alettiin nauhoittaa, niin minä soitin broidille ja kysyin sen aikataulua sen suhteen, että olisiko se mahdollisesti huudeilla, että se voisi hakea minun muksuni tarhasta. Asumme kuitenkin suhteellisen lähekkäin. Niin kyllä sanoisin, ainakin minulla on hyvin vahvasti iskostunut joku ajatus siitä, että perhe ja varsinkin sisarukset, että ihmisistä pidetään huolta. Ja minulla kesti hyvin pitkälle jotenkin sellaiseen nuoreen aikuisuuteen asti ymmärtää, että suomen kielessä on erikseen perhe ja suku, jotka tarkoittavat eri asioita. Koska minun lähtökohtanani on se, että jos me olemme samaa verta missään määrin, niin sinä olet automaattisesti minun perhettäni. Niin ainakin tällainen asia on jotenkin iskostunut siitä perhekasvatuksesta.

Horneman: Olen ymmärtänyt, että sinä olet myös ollut aika tämmöinen vastuunkantaja liittyen sinun sisaruksiisi. Kerro siitä.

Ohanwe: Joo, no siis se on isoveljen tehtävä, pitää huolta pienemmistään siinä hyvässä ja pahassa. Että se on tietenkin, joskus asiat voivat painaa, mutta se on myös jotenkin, se antaa tietynlaisen selkeän roolituksen sille dynamiikalle, mikä sisarusten välillä sitten on. Kyllä itse huomaan välillä sillä tavalla, että minä olen selkeästikin isoveli sen suhteen, että vähän jotenkin lammaskoirana katsoo, että missä kaikki nyt oikein liikkuu. Oli kysymys sitten itsestä tai sitten jotenkin vaikka kaveriporukasta. Ja sillä tavalla päässyt ja joutunut myös kantamaan sitten isoakin vastuuta asioista. Ja sitten sellaisia tapoja olen hankkinut itselleni, joista on sitten myöhemmin joutunut harjoittelemaan ulos, että hei, nämä asiat eivät ole enää tälle aikuisiällä minun vastuullani ja johonkin parisuhteisiin, jos lähtee jotenkin liikaa faijailemaan tai jotain sellaista vastaavaa sillä lailla, että wou, wou, wou. Ei, kun minä haluan parisuhteen, jossa on vahva yhtenäinen dynamiikka, eikä sitä, että vedän puoleeni tällaisia daddy issues -mimmejä, koska minä edustan jotain tietynlaista, niin kuin annan ulos tietynlaista energiaa sille, että tässä minä olen pitämässä sinusta huolta.

Horneman: No kuulostaa, että perheellä on sinulle tosi iso merkitys. Niin keitä sinä ajattelet, että sinun perheeseesi liittyy? Ja vähän avasitkin tuota sukuperhejakoa, mutta keitä sinä miellät sinun omaan perheeseesi?

Ohanwe: No kyllä se on tosi selkeästi, tietenkin mulla on tytär, minulla on7-vuotias tytär. Sitten nämä kaksi nuorempaa sisarusta ja sitten toki isä ja äiti ja tavallaan nämä lähiperheeseen kuuluvat. Mutta kyllä minun perheeseeni kuuluu myös ehdottomasti tämä lapsen äiti, jonka kanssa emme ole enää yhdessä. Ja sitten hänen jotenkin näiden uusien perhekuvioiden myötä, niin sitten on tullut myös lisää lapsia minun tyttäreni elämään. Niin kyllä sanon, että kaikki ne sisarukset sieltä ja sitten myös tämä isäpuoli. Niin minä ehdottomasti pidän heitä kaikkia jotenkin osana minun perhettäni. Ja lapsen kasvattamisen tarvitaan kylä. Niin minä kyllä todellakin panostan siihen ajatukseen sillä tavalla, että mitä paremmin me kaikki voimme ja sitten myös, että mitä läheisemmin me voimme, niin sitä paremmin me kommunikoimme toistemme kanssa ja voidaan auttaa toisiamme ihan vaan joko konkreettisissa asioissa, että vanhemmat voivat joustaa sen suhteen, että jos on duunikeikkoja, niin toinen voikin hakea toisen viikolla tarhasta ja näin päin pois. Mutta myös ehkä ihan henkisellä tasolla, niin se helpottaa, että jos on paljon ihmisiä ja aikuisia aikuisille, joihin luottaa ja joihin sitten jotenkin nojata, jos vaikka väsyttää ja sinulla on jotenkin tosi paska fiilis, niin se fiilis vaan siitä, että tietää, että on ihmisiä, joihin nojata, niin se itsessään jo antaa ihan suunnattoman paljon voimaa.

Horneman: Meillä on ehkä vähän Suomessa semmoinen tosi individualistinen ajattelumaailma ja että ollaan ehkä tosi yksin, kun taas sitten olisi hyvä muistaa se, että on ne perheet ja yhteisöt ja kaikki kehen kannattaa tukeutua omassa arjessa.

Ohanwe: Joo, kyllä. Se on mielenkiintoinen asia tässä maassa, että sinä voit olla hyvinkin yksin jopa ryhmässä. Tuntuu, että minä toivon ja minä uskon myös siihen, että varsinkin maahanmuuttajaperheet, että on tietyn näköinen, että eri kulttuurien lapset tuottaa myös tähän suomalaiseen kulttuuriin lisää sellaista ajatusta suuremmasta perheestä ja se, että mitä on olla osa yhteisöä ja antaa toiselle vaikka sitten aikaa tai lämpöä kohdata toista ihmistä.

Horneman: Kyllä ja juuri tuo tavallaan yksinäisyys, niin sehän on tosi iso ongelma meillä Suomessa, että jotenkin tätä ajattelua toivoisi, että olisi paljon enemmän, että hei, että yhteisössä ja perheissä on todellakin voimaa ja se on voimavara.

Ohanwe: Joo, mikä tahansa yhteisö, jos sellaisen löytää, niin se kyllä tosiaan on kultakimpale.

[Kevyttä musiikkia.]

Horneman: Ymmärsin, että sinun mummisi ehdotti, että sinä alkaisit harrastaa teatteria. Mikä näyttelemisessä on sinulle kaikista parasta?

Ohanwe: No varmaan joku ajatus siitä, että siinä pääsee jotenkin muovaamaan todellisuutta. Varsinkin silloin, kun on teatterilavalla ja siinä on katsojia ja se tapahtuu nimenomaan sinun tekemänäsi. Niin silloin me sovitaan yhdessä katsojien kanssa, että se todellisuus, minkä minä tänne määritän, kun nostan vaikka sukkanuken mun viekkuun ja sanon, että tässä on Robert. Robert on veljeni. Niin sitten me pelataan sillä säännöllä, että Robert on veljeni. Sinä voit luoda tarinoita ja seikkailla siellä sisällä niiden tiettyjen sääntöjen raameissa, mitä sinne on luotu. Niin se on tosi kaunista.

Horneman: Oliko näin, että olet opiskellut teatterikorkeakoulussa, mutta sitten sinä lähdit sieltä, koska koit ilmeisesti, että et saanut ihan sitä opetusta, mitä lähdit hakemaan. Niin olet kuitenkin ilmeisesti palannut sinne, niin mitä tapahtui? Avaa vähän sitä.

Ohanwe: Teakki on ehdottomasti yksi Suomen ja siis maailman parhaista teatterikouluista. Siitä ei ole sinänsä kysymys. Mutta minä olen tehnyt teatteria 11-vuotiaasta lähtien. Ja minun teatterikäsitykseeni liittyy joku sellainen, että kun tehdään teatteria, me olemme rohkeita, mennään tyyppailemaan asioita. Ja tavallaan se on tietyn näköinen seikkailu. Se on vähän sama kuin minä olisin satujen merirosvo, että nyt mennään ja seikkaillaan ja se on oikeasti tosi siistiä. Sitä se oli minulle harrastepiireissä. Ja sitten huomasin, että kun menin Teakkiin, niin siellä koin, että tämän tietyn näköisen anarkistiseikkailumielentilan sijaan, niin koin, että minulle opetetaan sitä, että minun pitäisi varoa ihan hirveästi asioita. Ja varoa niitä tunteita, mitä sieltä saattaa tulla vastaan. Toki siellä opetetaan näyttelijän työhön. Mutta myös siinä, missä harrasteteatterissa koin sitä, että okei 11-vuotias Chike, nyt on sinun aikasi mennä tosi syvälle tähän tunteeseen. Laitetaan siihen paljon aikaa, että olet mennyt hirveän syvälle tähän vaikka johonkin kuolemateemaan. Ja sitten me otamme myös paljon aikaa, että sinä pääset ulos sieltä, koska se on tosi tärkeää, että sinä osaat uida sieltä syvyyksistä takaisin. Ja sille minä perustin minun teatteriosaamiseni. Ja sitten Teakissa koin, että siellä hyssyteltiin aika paljon sitä, että voi voi voi, että jos sinusta tuntuu pahalta mennä sinne syvälle, älä vaan mennä syvälle. Ja minä että, ahaa, no miten helvetissä minä oikein opin sitten, että menen syviin paikkoihin, jos minun pitää jotenkin lähteä varomaan sitä epämukavuutta. Kyllä tässä epämukavuutta tulee lähtökohtaisesti, mutta stamina on myös se, mikä mahdollistaa se, että voit tehdä niitä hyvin raskaita asioita ja osaat tulla takaisin ja et väsy siitä ylenpalttisesti. Niin sitten kun tuollaisia asioita tuli vastaan tarpeeksi koulussa, minä olin, että ei tämä ole minua varten. Tämä on ihan hölmöä tällaista, että minusta koulutetaan jotain lasiesinettä. Niin sitten minä lähdin pois. Ja olin sillä lailla, että teatterikorkeakoulu on myös vain instrumentti näyttelijän työhön tai näyttelijäksi kehittymiselle. Se ei ole ainoa tie. Niin sitten minä menin tekemään muita juttuja. Menin tekemään Hair-musikaalia Åbo Svenska Teateriin. En puhu ruotsia, mutta osaan näytellä sitä.

Horneman: Siinä sinä ainakin olit epämukavuusalueella varmasti.

Ohanwe: Joo siinä oltiin kyllä epämukavuusalueella. Se oli aikamoinen seikkailu sekin. Sitten minä tulin kahden vuoden päästä takaisin, kun koin, että siellä oli… Olin saanut vähän aikaa itselleni ja tehtyä muita hommia. Sitten koin, että siellä oli vähän proffatkin vaihtunut. Niin olin, että okei hyvä, voin tulla takaisin ja uudella perspektiivillä hoitaa koulut loppuun.

Horneman: Sinä sivusit tuossa vähän sitä, että miten taiteeseen ja näyttelemiseen liittyy vahvasti tunteet ja myös tavallaan se epämukavuusalueelle meneminen ja myös tosi syviin vesiin meneminen. Ehkä tässä nyt aasinsiltana koitan vaan sanoa sitä, että tutkitusti taide ja kulttuuri tekee hyvää mielenterveydelle, koska siinä joutuu myös käsittelemään paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia. Jotenkin minä pohdin sitä, että osaatko avata, että minkä takia ylipäätään kulttuuri ja sen tekeminen on sinulle itsellesi tärkeää?

Ohanwe: Minulle itselleni tärkeintä on tämä, mitä olen tehnyt aina. Minä nautin tästä värittämisestä kaikilla liiduilla. Oli se tapa sitten olla lavalla tai kirjoittaa tai niin kuin luon maailmoja ja myös luon konsepteja, joilla tutkia ja nähdä maailmaa. Se on tavallaan se juttu. Teen filttereitä myös niiden tarinoiden myötä ja hahmojen kautta nimenomaan tekee filttereitä sillä tavalla, että miten tämä hahmo näkee maailmaa ja miten tämä tyyppi voi nähdä asioita eri tavalla kuin meikä. Lähtökohtaisesti minusta on kansakunta, joka täysin laiminlöisi kulttuuria eikä ymmärrä sitä ollenkaan, on myös kansakunta, joka ei ehkä oikein ymmärrä itseään. Se on ihminen ilman romantiikkaa. Ihminen, joka ei myöskään ymmärrä sen romantiikan merkitystä, koska nämä ovat nämä jutut kuitenkin, minkä takia haluaa elää. Tietyn näköiset tarinat, joita me itsestämme kerromme itsellemme ja myös ne jutut, mistä me inspiroidumme ulospäin. Jos me näemme jotain kaunista, meidän ei tarvitse edes tietää, miksi se meitä viihdyttää tai viehättää, mutta se on heti tehnyt meidän elämästämme huomattavasti paremman. Ja sitä kautta tehnyt sinusta paremman ihmisen, kun olet osannut nähdä sen kauneuden siinä. Ensimmäinen askel tai ensimmäinen polku on jo mahdollisuus siihen, että hei, tätä polkua kun menee vähän enemmän eteenpäin, niin minä voin löytää aivan erilaisen tavan, jolla tämä maailma ruokkii minua ja jolloin minä osaan nähdä maailmaa ja sitä kautta, jolloin minä osaan myös ruokkia maailmaa enemmän sellaiseksi niin kauniiksi, kuin minä itse sen näen. Siksi arkkitehtuurilla on merkitystä, siksi elokuvilla, siksi taidenäyttelyllä ja puistojen ja metsien olemassaololla on ihan suunnattoman suuri merkitys. Se on ehdottomasti kulttuuria ja jotain kaunista ja sellaista, mitä ei välttämättä voi mitata, mutta ei sitä tarvitsekaan, koska se on jotain sellaista tietyn näköistä väriä siihen, siihen sen ihmisen päälle, minkä voi mitata, niin ne on ne kauniit värit, joita sinun päälläsi on ja joilla sinä näet.

Horneman: Huh, tuo oli tosi kauniisti kuvattu. Jotenkin hirveen helppo olla samaa mieltä tuosta kaikesta. Ja minusta oli erityisesti mielenkiintoista, miten sanoit tuon, että juuri tämä, että eihän sitä välttämättä aina pystytä mittaamaan vaikka nyt rahallisesti, että mikä on se lisäarvo, mitä nyt se lähimetsä tuottaa tai se museokäynti, mutta sillä todella on merkitystä ja ehkä se on jotain sellaista, mikä nimenomaan ruokkii sinun luovuuttasi ja sieluasi. Ja myös tavallaan sinä annat siitä myös sitten takaisin muille.

Ohanwe: Näinpä.

Horneman: Sanoit, että sinä haluat värittää kaikilla liiduilla niin sanotusti ja yksi sinun liiduistasi on ollut tanssi, eikö vaan?

Ohanwe: Olen minä joskus tanssinut.

Horneman: Miten tanssiminen, onko se tukenut sinun mielenhyvinvointiasi? Tai osaatko jotenkin jäsentää sitä, että onko erityisesti jotain kulttuurissa, mikä erityisesti tukee sinun mielenhyvinvointiasi?

Ohanwe: No joo, en minä… Tanssijaksi minä halusin silloin nuoressa aikuisuudessa, niin joskus lukioikäisenä pohdin, että otanko tanssijan suuntaan vai näyttelijän suuntaan. Mutta lähtökohtaisesti minun yksi kasvamisen kannalta tärkeitä hetkiä ja ajanjaksoja on ollut se, että kun olen teini-iässä ollut samaan aikaan noissa tanssitreeneissä ja sitten näyttelijätreeneissä, teatteritreeneissä, niin se tietynlainen kehon hallinta, mutta myös tavallaan tunteen kehollistaminen, street ja hiphop-tanssin myötä, on ollut ihan hirveän puhdistava kokemus varsinkin teini-ikäiselle, jonka aivokemiat muuttuu suunnattomasti ja hirveästi tapahtuu teinien kehollisia muutoksia myös. Niin se on toiminut sellaisena puhdistavana tekona, että se ei ole ainoastaan salilla pumppaamista, mitä itse duunaa nyt, mutta että siihen on ehdottomasti yhdistynyt tavallaan se liikkeen aerobisuus ja myös joku tunteen käsittelyn muoto, joka on tullut nimenomaan siihen, että tässä taiteella pitää olla asennetta ja se on osa, mikä saa sen tanssimisen näyttämään hyvältä. Niin se on ollut se, että kyllä nyt nämä kenties jotenkin eteeriset ja vaikeasti käsiteltävätkin tunteet saa hyvin fyysisen muodon tässä minun tietyssä liikkeessäni. Niin se on ollut maadoittava kokemus, että minä olin hyvin terveellinen, hyvin terveellinen jotenkin, hyvin terveellisessä mielentilassa silloin teini-ikäisenä, vaikka oli kaiken näköistä, mitä teini-iässä nyt ihmisellä on.

Horneman: Ja hyvä esimerkki tuo juuri siitä, että miten tanssi liikuntamuotona, mutta siis myös tavallaan tässä tämä kulttuuriaspekti ja taide, että kuinka se voi todella olla semmoinen asia, mikä vaikuttaa siihen mielen hyvinvointiin ihan konkreettisella tasolla, niin kuin juuri niiden tunteiden käsittelemiseen, ehkä myös niiden jumien auki saamiseen ja ajatuksen kirkastamiseen.

Ohanwe: Joo. Ja sitten jos mietitään vaikka sitä kehollista liikettä vaikka teatterin kontekstissa, niin yksi juttu, mikä olisi ihan suunnattoman tärkeää on vaikka ottaa teatteritreeneihin, noihin peruskouluihin messiin ihan vaan siis sen takia, että ihmiset oppivat, lapset, nuoret oppivat, aikuisetkin saa jonkinnäköisiä työkaluja, millä käsitellä omia tunteita ja myös samaistumaan muihin ihmisiin. Tietyn näköistä empatiakoulutusta ja sitä, että on mahdollisuus vähän leikkiä, että miltä tämä nyt oikein tuntuisikaan olla vanhempi ihminen. Koska sinä saat tietyn näköisen fiiliksen ja perspektiivin, kun laitat sinun selkäsi kyyryyn ja alat köpöttelemään, niin sinä näet silloin, että okei, tämä hahmo tsekkailee selkeästi enemmän kenkiä, koska se katsoo enemmän alaspäin. Ajatuskin alkaa juoksemaan tietyllä tavalla, kun omaksut jonkun toisen ihmisen hahmon. Nämä ovat tällaisia tosi yksinkertaisia juttuja, mitä pikkulapsi leikkii keskenään. Ja sitten aikuiset jotenkin kokevat hirveän vaikeaksi välillä, että miten minä nyt samaistun tähän minun kumppaniini tai jotain vastaavaa. Niin siinä voi helpottaa joku sellainen ajatus, että okei, että mitä minä oikein ajattelisin, jos minä olisin minun kumppanini. Tällainen hahmoterapia toimii yllättävän kätevästi kaikilla. Sinun ei tarvitse osata lähteä, kun sinulla ei tarvitse olla minkäännäköistä kokemusta siitä asiasta. Mutta ihmisillä on hyvin vahvat nämä peilisolut ja se tietyn näköinen peilaaminen. Ja matkimisen kulttuuri, mikä on ihan sisäänrakennettu meihin. Niitä voi kyllä käyttää ihan jokainen siinä vaiheessa, kun haluaa laajentaa ja katsoa vähän boksin ulkopuolelta jonkinnäköisen asian ratkaisemista.

Horneman: Olisinkin seuraavaksi kysynyt sinulta, että minkä takia olet puhunut siitä, että lasten olisi tärkeää saada kulttuurikokemuksia, mutta minusta tuntuu, että sinä nimenomaan vastasit tuolla siihen, että kuinka se auttaa siinä, että asetut toisen asemaan ja se tarjoaa ehkä kykyä opetella empatiaa ja nimenomaan näitä muita näkökulmia ihan pienestä pitäen.

Ohanwe: Suomi on varsinkin sellainen maa, joka on tosi insinöörimäinen. Täällä systeemit toimii erittäin hyvin, jotkut jopa silleen maailman parhaiten. Se täällä osataan tosi hyvin ja hyvä niin. Sitten siihen lisäksi minä kannustan ehdottomasti sitä, että hankkii jotenkin sellaisia sielukokemuksia. Sellaista syytä, että minkä takia me haluamme ylipäätänsä olla tilassa, jossa asiat toimii. Se, että minä väitän, että taide, kulttuurikokemukset, oli ne sitten kesäteatterin tai piirtämisen tai musiikin saralla, on kaikki sellaisia vastauksia siihen, että miksi minä haluan olla tai tehdä jotain. Ne antavat syyn sille ja jonkunnäköisen laadun sille sinun elämällesi, että sinulla on merkityksellisempää olla yksinkertaisesti, kun sinun ympärilläsi on jotain kaunista ja sinä ymmärrät myös sen kauneuden arvon, joka tulee ihan jostakin muusta kuin jostakin rahallisesta mitattavasta arvosta. Se on nimenomaan se tunne, joka tekee sen. Jos minä tulen työpaikkaan, jossa on kauniita asioita ja kuvaa metsästä tai jotain vastaavaa, niin minulle tulee fiilis siitä, että minä olen myös tärkeä, kun olen tässä paikassa. Ne ovat tosi tärkeitä kokemuksia. On tarkoitus, että kyllä, täällä osataan elää hyvin, mutta nyt lähdetään kohentamaan myös sitä mielenterveyttä ja elämänlaatua. Oli sitten vauva tai vaari.

Horneman: Vitsi, tuo on mielenkiintoista, koska tuo sivuaa sitä, mitä minä juttelin tässä podissa Sixten Korkmanin kanssa, joka on tunnettu taloustieteilijä ja me puhuimme juuri humanismista ja kaikesta siitä, että mikä arvo on kulttuurilla ja tällaisilla asioilla ja varhaiskasvatuksella ja kuinka se ei välttämättä ole niin juuri sellainen mitattava asia, joka pystytään muuttamaan euroiksi, mutta että kuinka tavallaan kaikki lähtee arvoista ja sillä kaikilla on tosi iso merkitys näillä. Kaikki nämä asiat, jotka liittyvät oikeastaan siihen syvimpään ihmisyyteen ja ihmisenä olemiseen.

Ohanwe: Joo. Jos sitä ei osaa arvostaa, tai jos mä muotoilen sen vielä positiivisen kautta, että kulttuuri tai kansa, joka arvostaa ja ymmärtää kulttuurin päälle, ymmärtää myös omaa sisintään ja osaa arvostaa sitä. Jos se infrastruktuuri Suomessa on se meidän keho, niin kulttuuri on ehdottomasti se meidän sielu. Pidetään siitä huolta.

Horneman: Tosi hienosti sanottu. No miten sinä pidät huolta sinun mielenterveydestäsi?

Ohanwe: No, minä pidän siitä huolta sillä tavalla, että syötän hyviä asioita itseeni, käyn salilla, jorailen. Ja sitten olen huomannut myös sen, että minä olen oppinut tässä ihan lähiaikoina ihan eri tavalla rentoutumaan. Minulla on joskus ollut tapana se, että minä yritän joitakin asioita liikaa. Jos se on minulle tärkeä, niin minä koen, että yhdistän siihen, että minun pitää myös vähän pusertaa ja työntää sitä koko ajan vähän eteenpäin, koska minä en luota siihen… Tai minä luotan, että näin siitä tulee jotenkin paras. Mutta tätä kun on tarpeeksi tehnyt, niin olen huomannut sen, että nyt kun minä panostan asioihin, joista tykkään, niin minun ensimmäinen asia, mitä sen äärellä teen on, että minä rentoudun ja sallin sen tulla läpi. Jotenkin harjoittelen sitä, että minä voisin toimia ehkä instrumenttina. Ehkä vaan leikin sillä ajatuksella siitä, että minun ei tarvitse koko ajan olla työntämässä tai näiden asioiden hallinnassa. Se on ehkä enemmänkin, että minä vaan ohjaan sitä virtausta, joka kulkee minun lävitseni. Joku tällainen keissi. Ja se on rentouttanut ja tehnyt vaan työn laadusta parempaa, kun siitä on lähtenyt joku pusertaminen pois, joka sitten johtaa siihen, että minun ei tarvitse stressata niin helvetisti, kun en kannattele enää niin paljon asioita.

[Kevyttä musiikkia.]

Horneman: Minä haluan kysyä sinulta tästä Himocast-podcastista. Sinä teet Jenni Janakan kanssa sitä ja tuot erityisesti miehen näkökulmaa seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviin aiheisiin, niin miksi sinä haluat puhua näistä asioista?

Ohanwe: Rehellisesti ihan vaan sen takia, että jos minä kuulisin, että joku muu puhuu niistä ja minun mielestäni se olisi tyhmää, mitä se puhuu, niin minä osaan suututtaa sen. Koska minä olen itse pohtinut näitä asioita tavallaan seksuaalisuuteen, mieheyteen ja näiden asioiden tiimoilta. Ja tällä alueella, missä sinäkin liikut juuri nyt, niin ei täällä ole hirveästi miehiä.

Horneman: Mutta toi oli tosi hyvä, mitä sanoit, koska siksi minä juuri halusin kysyä tästä, että onko tämä vähän semmoinen aihe, mistä miehet ei hirveästi puhu? Seksi ja seksuaalisuus vai puhuuko? Mutta jotenkin ehkä mullakin on semmoinen kuva, että ei välttämättä miehet hirveästi puhu, ainakaan siis julkisesti lehdissä, podcasteissa, somessa ja missä ikinä tähän liittyvistä aiheista vai mitä sä ajattelet?

Ohanwe: Niin ei oikein, ei oikein. Toki silleen koko ajan enemmän, että toi Jäbät ja tunteet -podcast oli hyvä aloitus. Suosittelen heitä tällä saralla. Niin, no siis miehet myös käsittelevät asioita eri tavalla kuin naiset. Se ei sinänsä yllätä, mutta se ainoastaan se, että miehet käsittelevät asioita vähän eri tavalla kuin naiset, jotka tykkää sitten höpöttää näistä seksiasioista tosi paljonkin, niin ei tarkoita sitä, etteikö se olisi fiksua, että miehille olisi nimenomaan miesten näkökulmasta ja sieltä miesten kielellä puhuttu tällaisia asioita ja konsepteja, joihin on helppo tarttua. Niin vaikka jos olet funtsinut jotain asiaa ja löydät jonkun pätkän, jossa joku on osannut purkaa sen lauseiksi niin, että sinä olet, että ”ei kun just, tuota minä itse asiassa juuri ajattelinkin”, niin se selkeyttää sitä sille kuuntelijalle. Niin siksi se on tosi tärkeää pohtia niitä. Ja sitten myös hyvin itsekkäistä syistä ihan sekin, että silloin kun niistä asioista puhuu lauseiksi, niin ne jäsentyy itsellekin päähän ja kokee, että minä opin tästä myös hyvin paljon.

Horneman: Joo kyllä. Minä vielä kysyn tuosta, että jotenkin tämmöisestä puheesta miesten kesken tai sitten naisten kanssa, niin olet sanonut, että koet ehkä luontevammaksi keskustella tunteista naisten kanssa, niin mistä sinä luulet, että se johtuu ja pystyykö myös tavallaan tunteista puhumaan miespuolisten ystävien kanssa?

Ohanwe: Joo, kyllä jengin kanssa pystyy puhumaan tunteista. Ehdottomasti. Kyllä olen minun äijienkin kanssa puhunut tunteista. Mutta tietenkin täytyy ymmärtää, että minun taustani on ollut sellaista, että tulen tanssi- ja teatteripiireistä, jotka ovat 80 prosenttia mimmejä. Niin se on ollut tosi helppo. Me olemme puhuneet samaa kieltä. Sitä on ollut helppo puhua, kun on ollut kuitenkin itse siinä sisällä ja tunteiden käsitteleminen kuuluu myös siihen teatteriin itsessään. Niin sitä on halunnut tehdä. Niin joo, kyllä väitän, että se tietyn näköinen, että mimmien kanssa on ollut helppo tehdä sitä, sitä purkutyötä. Mutta kyllä väitän, että varsinkin ehkä tällä tavalla vanhemmalla iällä sitten miesten kanssa, ainakin minun kaveriporukassani, niin kyllä me puhumme diippejä juttuja. Ja sitten minulla on tosi paljon tietenkin taiteilijafrendejä myös, niin se jotenkin kuuluu siihen tietynlaiseen kulttuuriin. Mutta kyllä ymmärrän myös, ei meidän äijien tarvitse puhua samalla tavalla kuin naiset puhuu tunteista keskenään tai miten ne välillä pyytää aviomiehiään olemaan. Että kyllä siinä on myös se, että kyllä minä osaan lukea sitä, että jos minun frendini tulee sanomaan, että hänellä on vähän paska fiilis ja sitten se kertoo sen aiheen. Niin se, että minä olen siinä jotenkin läsnä, että me teemme jotain muuta tai minä tönäisen sitä vähän näin, niin se on itsessään kommunikaatio jo. Minä en sano nyt sitä, että tämä on tarpeeksi, että traumat poistuu sun muuta. Mutta tuntuu, että koska tämä ala on myös sitä, että naiset puhuvat hirveästi ja ne puhuvat myös vahvasti sillä tavalla, miten he itse puhuvat, niin tämä tavallaan äijien tietynlainen se varmuus, mikä tulee siitä, että mun äijät ovat vaan läsnä ja tietää vähän, että miltä minusta tuntuu, niin se on jo kommunikointia. Tai se, että me teemme jotain yhdessä ja kaikki kuitenkin on tietoisia siitä, että mikä fiilis toisella on, niin sekin on sitä oman asian käsittelemistä. Sitä ei saa vähätellä. Kyllä me osaamme kommunikoida. Ja se on hyvä, että miehet oppivat enemmän myös sanallistamaan asioita, mutta sen ei tarvitse olla samanlaista, kuin mitä se on naisilla. Minä en myöskään halua sitä sama… Tai että minä saan äijiltä ihan erilaista energiaa myös siihen, että jos minulla on joku tietynlainen tarve vahvistua tai jotain vastaavaa, niin kyllä minä voin mielelleni ottaa jonkun sellaisen töytäisyn minun äijältä tai jonkun ison halin siihen ja nojata tavallaan vaan siihen, että se fyysisesti on siinä läsnä ja kannattelee minua sille hyvin fyysisesti, joka muuttuu siihen henkisen puolen kannattelun oloon myös.

Horneman: Niinpä, että tavallaan ne tarpeet voivat olla samankaltaisia, mutta sitten ne keinot voivat olla myös tosi erilaisia, että miten toimii vaikka naisten kanssa tai miesten kanssa. No hei, Chike, viimeisenä kysymyksenä minä bongasin jostain, että olet sanonut Jos rakastat -musikaalielokuvan aikoihin, jotenkin suurin piirtein näin, että uskon, että kansanedustajat tekisivät parempia päätöksiä, jos he kaikki tanssisivat yhdessä vaikka kerran viikossa. Ajatteletko vielä näin ja minkä takia ja onko viesti edelleen sama?

Ohanwe: Se on viisas mies, kun se on tuon lausunut. Jos me kaikki liikumme saman biitin tahtiin, niin siinä ymmärretään aika nopeasti, että kyllä, viesti on edelleen samaa kuin aiemmin.

Horneman: Eli tämä on viesti, joka halutaan lähettää edelleen sinne päättäjille.

Ohanwe: Kyllä vaan.

Horneman: Hyvä. Hei lämmin kiitos haastattelusta, Chike.

Ohanwe: Kiitos.

Horneman: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast ja minä olen Frans Horneman. Kiitos, että kuuntelit. Jos tarvitset keskustelutukea, MIELI ry auttaa puhelimitse, kasvokkain ja verkossa eri kielillä. Voit myös lahjoittaa MIELI ry:n mielenterveystyöhön osoitteessa mieli.fi. Löydät meidät Instagramista sekä Facebookista nimellä mielenterveys. Moikka.

[Kevyttä musiikkia.]