HUSin johtava psykiatri: ”Suomessa palvelujärjestelmä on liian lääkärikeskeinen”

[Kevyttä musiikkia]

Frans Horneman: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast ja minä olen Frans Horneman MIELI ry:stä. Tässä podcastissa kaksi ihmistä pysähtyy puhumaan mielenterveydestä. Tänään meillä on vieraana psykiatri ja HUS-yhtymän psykiatrian toimialajohtaja Jesper Ekelund. Jesperin kanssa puhutaan psykiatrin työstä, mielenterveyskriisistä ja siitä, miten mielenterveyspalveluja voitaisiin parantaa. Lämpimästi tervetuloa Jesper.

Jesper Ekelund: Kiitos.

Frans: Mitä sinulle kuuluu?

Jesper: Kiitos, oikein hyvää. Tässä oli tietenkin tämä liikelakko tänään, niin piti vähän ajoissa lähteä. Sitten on tämmöisiä inhimillisiä asioita, meillä on pieni lapsi kotona, joka sairastaa kuumetta ja olen täällä hieman ehkä väsynein silmin, mutta kiinnostava aihe.

Frans: No kiitos, kun pääsit paikalle lakosta ja inhimillisistä esteistä huolimatta. Tiesitkö sinä Jesper nuorena, että sinä haluat nimenomaan psykiatriksi?

Jesper: No itse asiassa tiesin. Tämä on ehkä sillä tavalla vähän epätavallinen vastaus, mutta minä olin itse asiassa ainakin lukioaikana olin jo hyvin kiinnostunut aiheesta ja päätin sitten hakeutua tähän suuntaan, että ihan hakeuduin lääkikseen ihan sitä ajatellen, että minusta tulee psykiatri.

Frans: Mikä psykiatrin työssä on kaikista parasta tai mielekkäintä?

Jesper: Kyllä me ollaan semmoisen, inhimillisyyden äärellä, että jotenkin autetaan tietenkin ihmisiä, joilla on kovin suuri hätä, ja sitten se itse aihe, kokonaisuus myöskin, on minun mielestäni erittäin kiinnostavaa. Eli miten mieli nyt ylipäätään toimii, miten se toiminnot häiriintyvät, mikä on tämän biologian, aivojen toiminnan ja käytöksen, sekä inhimillisten vuorovaikutuksen välinen suhde?

Frans: Sinä toimit tällä hetkellä johtotehtävissä HUS:issa. Teetkö sinä edelleen potilastyötä?

Jesper: No minä teen ihan vähän, itseasiassa teen harvajaksoisesti päivitysvuoroja. Ihan sen takia, että säilyy vähän ymmärrys siitä kentästä tai siitä palvelujärjestelmästä, mitä yritän johtaa.

Frans: Yksi lääkärin keskeisimpiä työtehtäviä on tietysti diagnosointi. Mielenterveyden häiriöihin liittyvistä diagnooseista puhutaan nykyään aika paljon. Ihmiset pohtivat, mikä oma diagnoosi voisi olla ja tarkastelee aika paljon omia tilanteita niiden kautta. Kiinnostaisi kuulla psykiatrin näkökulmasta. Kerro kuulijoille, mikä diagnoosin tarkoitus on.

Jesper: Tämä on erittäin tärkeä ja aika isokin kysymys. Psykiatrinen tai psyykkinen oireilu ylipäätään on vaikeasti määriteltävissä. Emmekä oikeastaan minkään oireen osalta tiedetä tarkasti, mistä se johtuu, eikä pystytä sitä ennustamaan mitenkään kovin tarkasti. Väestötasolla jonkun verran, mutta yksilötasolla hyvin vähän. Tiedämme, mitä on riskitekijöitä, mutta se ei silti muuta sitä asiaa. Se, miten ihminen käyttäytyy ja mitä hän kertoo omista oireistaan, on se, mitä meillä on. Erilaiset oirekokonaisuudet on yritetty ymmärtää ja ryhmittää jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi, jota kutsutaan sairaudeksi tai diagnooseiksi. Sehän on vain työväline. Tämä on tosi tärkeää ymmärtää. Tämä on vain työväline, minkä avulla voimme esimerkiksi tehdä tutkimusta. Pitää tietenkin määritellä kriteerit, jotta voimme tutkia, mikä auttaa vaikkapa masennukseen, niin se pitää tietenkin ensin määritellä, että miten se sitten ymmärretään. Sitten tietenkin tarvitaan ikään kuin virallisissa yhteyksissä. Tarvitaan etuuksien myöntämisessä ja erilaisten hoidon porrastuksen ja sen tyyppisten asioiden kehittämisessä. Eli ne ovat hyvin tärkeitä kyllä koko järjestelmän kannalta, mutta ne ovat kyllä vähän, voin sanoa melkein, että on saanut vähän liian ehkä ison roolin sillä tavalla arkipuheessa, että sehän ei muuta mitään. Se, että me otetaan tiettyjä oireita ja annetaan niille joku leima tai nimi, niin sehän ei muuta sitä oiretta miksikään, eikä sen juurisyyttä miksikään.

Voisin ehkä käyttää esimerkkiä. Minä puhuin erään sukulaisen kanssa, joka ensin kertoi minulle jostain naapuripojasta, joka käyttäytyi hyvin haastavalla tavalla. Oli hyvin vilkas ja sellainen vaikeasti keskittyä. Hän jotenkin kertoi minulle siitä ja vähän kysyi, että mikä se nyt voi olla. Jotenkin hieman ehkä negatiivisen sävyyn, sillä tavalla, että olipas hankala lapsi. Sitten hän pari viikkoa myöhemmin otti uudestaan yhteyttä ja kertoi, että hei, voi ei, että nyt sain kuulla, että hänellä onkin ADHD, että minua hävettää, että hänhän on sairas, että minähän nyt ikään kuin puhun ikävästi jotenkin tästä hänen käytöksestään. Minä ihmettelen silloin, että mikään ei ole tässä muuttunut. Se on vaan leima tavallaan. Se on vaan kattotermi juuri niille samoille oireille, mistä hän pari viikkoa aikaisemmin kertoi.

Tarkoitan tällä, että joskus ihmisellä on taipumus, että kun he saavat sen leiman tai sen nimen sille, niin he jotenkin ajattelevat, että se kertoo jotain siitä syntymekanismista tai siitä, että se on nyt joku eri asia kuin ne oireet. Mutta itse asiassa meidän psykiatriset diagnoosithan ovat vain sopimuspohjaisia kuvauksia jostain käytöksen tason oireista. Eli vähän pitkä vastaus. Minun pointtini on, että ehkä ne vähän turhaan arkikielessä käytetään niitä diagnostisia leimoja, ikään kuin ne selittäisivät jotain tai antaisivat validiteetin tai jotenkin hyväksynnän jollekin asialle, itselle tai muille. Sehän ei ole niiden tarkoitus, eivätkä ne toimi siinä mielessä. Diagnoosit ovat hyvin tärkeitä työvälineitä, mutta ei niille tarvitse sillä tavalla vuorovaikutuksessa antaa juurikaan painoarvoa.

Frans: Siirrytään diagnooseista puhumaan mielenterveydestä ja erityisesti mielenterveyden tilasta Suomessa. Meillä on aika useita signaaleja siitä, että suomalaisten mielenterveys on ehkä heikentynyt tai ainakin tämmöinen oireilu on lisääntynyt, sekä kuormitus on lisääntynyt. Tiedetään esimerkiksi kouluterveyskyselystä ja Terve Suomi -kyselystä. Julkisessa keskustelussa puhutaan ihan mielenterveyskriisistä. Mitä sinä ajattelet Jesper, olemmeko me kriisissä?

Jesper: Joo, nämä signaalit ovat tosi vakavia ja huolestuttavia tietenkin. Minun mielestäni tässä on tärkeää miettiä, mitä me kysymme, että mitä se vastaus kertoo, kun nämä raportit lisääntyvät. Sitten on tavallaan osittain eri asia tämä varsinainen, ikään kuin sanotaanko vakavien mielenterveyden esiintyvyys ja diagnosoitujen häiriöiden esiintyvyys, joka on hieman tietenkin vaikeampi asia kuin pelkästään kysyä ihmisiltä. Ja siitähän asiantuntijat, epidemiologiset asiantuntijat on pitkään ollut ehkä sitä mieltä, että siinä ei tapahtunut mitenkään siinä tavallaan vakavammassa päässä suurta muutosta pahempaan, samanaikaisesti, kun tämä itse raportoitu kuormitus ja oireilu lisääntyy. Nyt on tullut ihan viime vuosina ehkä enemmän semmoisia viitteitä, että ehkä siinäkin tietyissä ryhmissä, ainakin korona-aikana esimerkiksi nuorten naisten syömishäiriö, ihan diagnoositkin näyttivät lisääntyneen ja tällaisia aika kapeita signaaleja kuin tiettyjä diagnooseja. Se on sitten vielä ehkä huolestuttavampaa, että jos meillä oikeasti alkaa syntyä ihan diagnosoituja häiriöitä ja myöskin niitä vakavia häiriöitä, joilla on ihan toimintakyvyn ja kuolleisuuden näkökulmasta myös merkitystä. Mutta siitä huolimatta pelkästään myöskin se oiretaso on tietenkin hyvin huolestuttava. Itse koettu oireilu. En tiedä, eikä kukaan varmaan muukaan tiedä, mutta se mitä tässä nyt huolestuttaa tietenkin on tämä korona tietenkin. Ja nyt en puhu ehkä koronasta niin kuin siinä infektiotautimielessä, vaan siitä miten yhteiskunta on siihen reagoinut, koulun sulkemiset ja ikään kuin kaikki tällaiset vuorovaikutukseen ja inhimillisen kontaktin vaikuttavat toimenpiteet. Ja sitten ei voi kyllä varmaan tästä aiheesta olla puhumatta somen vaikutuksesta, että mitä se tekee. Se on tietenkin valtavan globaali ihmiskoe siinä mielessä, että erittäin nopeita muutoksia, joita kukaan ei etukäteen ole sillä tavalla arvioinut, että mitä se sitten tekee, erityisesti nuorten mielenterveydelle.

Frans: Nuorten mielenterveydestä puheen ollen, niin nuorten itsetuhoisuudesta on puhuttu, tai ylipäänsä itsetuhoisuudesta aika paljon myös mediassa. Tässä viimeisimmässä kouluterveyskyselyssä itsetuhoisia ajatuksia raportoi noin 40 prosenttia nuorista, vähintään kerran ja toistuvana reilu kuudesosa nuorista. Mitä sinä ajattelet näistä luvuista, kun sinä peilaat just tähän, mistä äsken keskusteltiin? Mistä tämä nuorten itsetuhoisuus voi johtua?

Jesper: Joo. Eli se, että mieleen joskus käy ajatus itsensä vahingoittamisesta on tietenkin huolestuttava ja vakava asia. Se on kuitenkin hyvin yleistä ja se on ollut myöskin aikaisemmin yleistä, varsinkin jossain vaiheessa elämän aikana tulee tällaisia ajatuksia. Se on sitten hyvin tärkeää, että millä intensiteetillä ja millä intentiolla ihmisellä on näitä. Se pitää ehkä vähän pikkaisen syvemmin mennä siihen, mutta totta kai onhan se aina vakava asia, josta kannattaa puhua. Ehkä minä tässä sivulauseessa mainitsen kuulijoille, että kannattaa ja saa aina kysyä. Se on itse asiassa hyvin tärkeää, että aina tulee kohdatuksi, mutta sitä tietenkin esiintyy. Tässä on sama kysymys tietenkin, että kuinka paljon se sitten näkyy ikään kuin itsetuhoisien tekojen osalta ja sitten kaikkein tärkeimpänä tietenkin se itsemurhakuolleisuuden näkökulmasta. Eli nämä ovat tavallaan eri ilmiöitä tietenkin, jossa tavallaan itse toteutettu itsemurha on tietenkin kaikkein harvinaisin ja tietenkin traagisin. Ja tietenkin ne muut ovat sitten yleisempiä. Sehän ei näy valtavana muutoksena lisääntyneinä itsemurhina, jos me sitä lähdetään siitä, onneksi. Totta kai me sitä tarkasti seurataan. Sehän voi olla, että se tulee myöskin viiveellä tietenkin, jolloin pitää olla tietenkin hereillä. Se, mistä kertoo, että aika moni joskus ajattelee sellaisia ajatuksia ja mitä se kertoo ja mitä sille voi tehdä, on tietenkin tärkeitä kysymyksiä, mihin meillä ei ole kyllä sillä tavalla ehkä ole yksiselitteisiä vastauksia, mutta tietenkin hyvin vakava asia, jota pitää tietenkin tarkasti seurata.

Frans: Ja itsetuhoisuus tietysti on tosi monitekijäinen ilmiö, mihin vaikuttaa tosi lukuisat eri asiat ja sen takia se on myös aika hankalaa purkaa asiantuntijoille.

[Kevyttä musiikkia]

Frans: Meillä MIELI ry:ssä on Kriisipuhelin ja myös kriisivastaanotot, joihin hakeutuu ihmisiä, jotka muun muassa kärsivät itsetuhoisuudesta. Ja osa henkilöistä, jotka meihin on ottanut yhteyttä, on sanonut, että he ei halua mennä päivystykseen, koska heistä tuntuu, että he eivät saa sieltä apua. Miten sinä vastaisit tähän huoleen?

Jesper: Tämä on minulle, minun täytyy sanoa suoraan, että tosi jotenkin yllättävä kokemus. Eli kuten mainitsin tuossa alkuun, niin tosi harvajaksoisesti, mutta jonkin verran itsekin päivystän ja näen sitä toimintaa siinä sairaaloiden päivystyspisteessä. Kyllä minun käsitykseni on sekä sen oman kokemuksen että myöskin sen muun johtamistyön kautta. Kyllä ne ammattilaiset siellä ovat jotenkin nykyään minun mielestäni tosi hyvin koulutettuja. Kyllä minä olen sitä mieltä, että en ole kyllä kohdannut sellaista ajattelua, että jotenkin huonosti tai vähättelevästi kohdeltaisi itsetuhoisesti käyttäytyviä henkilöitä. Jotenkin sehän menee monesti niin, että joku muu ottaa ensin vastaan, onko se sitten sairaanhoitaja ja sitten yleensä yleislääkäripäivystäjä ja näin ennen kuin se päätyy psykiatrin pöydälle. Minun mielestäni ne on aina tosi ammattimaisesti selvitetty, kysytty ja kartoitettu. Minulla on hirveän vaikea sillä tavalla ymmärtää, että mistä tuo kokemus itse asiassa tulee, mutta se on tietenkin vakava raportti, jos näin on tai kun näin on. En tiedä, onko sitten jotenkin odotukset siihen, mitä tapahtuu, kun menee päivystykseen ristiriidassa sen kanssa, mitä sitten tehdään siellä. Onko esimerkiksi osastohoidon osalta jotenkin odotukset erilaisia. Mehän käytämme nykyään aika vähän itseasiassa osastohoitoa, vain pakottavista syistä. Me emme näe sitä osastohoitoa mitenkään itseisarvona. Tosi vaikea kysymys, kun en oikein osaa sanoa, kun en oikein tunnista sellaista itse asiassa huonoa kohtelua ainakaan. Siinä missä minä toimin ja olen toiminut paitsi pääkaupunkiseudulla ennen tätä Turun alueella ja Pohjanmaalla ja näin.

Frans: Osalla asiakkaista saattaa olla sellainen toive, kun hakeutuu esimerkiksi päivystykseen voimakkaiden itsetuhoisten ajatusten vuoksi, että nimenomaan pääsisi sinne osastolle ja mainitsit, että sitä oikeastaan käytetään ehkä vähemmän kuin ennen sitä osastohoitoa, niin kerro, että minkä takia?

Jesper: Joo, tärkeä kysymys. Eli tietenkin kaikessa tässä toiminnassa me tietenkin tähtäämme pitkäaikaisennusteen parantamiseksi. Ja on selvää, että ei ole kovin vakuuttavaa näyttöä, että osastohoito on pelkästään itsetuhoisuuden takia päivystyksen hakeutuvien potilaiden osalta parantavaa tai sillä tavalla pitkäaikaisennustetta parantavaa. vähentäisi esimerkiksi kuolleisuutta tai muuten parantaisi sitä psyykkistä vointia. Nykyään osastohoidon pääasiallisena perusteena tänä päivänä on kyllä psykoottisuus. Eli se, että realiteettiymmärrys maailmasta on muuttunut. Esimerkiksi kuulee ääniä tai on jotenkin muuten realiteettitestaus, niin kuin sanotaan, häiriintynyt. Ja joskus semmoisen, jos on esimerkiksi masennus ja itsetuhoisuus, joka on sellainen kovin lamaava, että ei pääse sängystä ylös ollenkaan eikä syö eikä juo esimerkiksi, niin silloin henkilön oman turvallisuuden ja myöskin joskus muiden turvallisuuden takia me tietenkin osastohoito on se pääasiallinen syy käyttää tänä päivänä osastohoitoa. Jos on esimerkiksi haastetta omien tunteiden tunnesäätelyn kanssa ja tulee tämmöisiä voimakkaita itsemurhaimpulsseja, kun oma tunnesäätely pettää, että tulee kovin epätoivoinen olo. Tällaisissa tilanteissa on harvemmin perusteltua tutkimusnäyttöön perustuen käyttää nimenomaan osastohoitoa hoitokeinona. Jos mietitään käypä hoito -suosituksia, jotka perustuvat tutkimusnäyttöön tietenkin, niin esimerkiksi niitä tilanteita on monenlaisia. Esimerkiksi epävakaa persoonallisuus on sellainen kokonaisuus, missä aika usein esiintyy itsetuhoista ajattelua ja missä tavallaan se tutkimusnäyte ei puolla osastohoidon käyttöä.

Frans: Minä haluaisin vielä kysyä siitä. Peilaten siihen, minkä tyyppisissä asioissa ihmiset on ottanut yhteyttä MIELI ry:n Kriisipuhelimeen tai meidän kriisivastaanotoillemme. Niin siellä joissakin korostuu aika kovasti se, että on aika kova kynnys ehkä hakeutua päivystykselliseen arvioon silloin, jos on semmoinen tilanne, että ei kerta kaikkiaan pärjää sen oman olonsa kanssa. Kertoisitko sinä kuulijoille, mitä tapahtuu, jos hakeutuu päivystykseen sen vuoksi, että on voimakkaita itsetuhoisia ajatuksia tai tuntuu, että on kerta kaikkiaan niin paha olla, että ei pärjää itse. Niin mitä siellä päivystyksessä tapahtuu, kun sinne menee?

Jesper: Meillähän on Suomessa nykyään niin sanotut yhteispäivystykset. Hyvin monta aluetta ylläpitävät yhteispäivystyksiä. Kaikki lääketieteelliset erikoisalat ovat ikään kuin samassa paikassa. Siellä on myös sosiaalipäivystys. Siellä tapahtuu ensin niin sanottu triage eli hoidon tarpeen arvio. Siellä ensin istuu siihen koulutettu sairaanhoitaja, joka arvioi. Sen jälkeen yleensä siitä hoidosta vastaa seuraavaksi yleislääkäripäivystäjä tai akuuttilääketietäjä, niin kuin sanotaan, ja he vähän kartoittavat. Tarpeen mukaan lähettävät tai konsultoivat, kysyvät muilta erikoisaloilta ja psykiatria on yksi niistä. Tarpeen mukaan, jos ei se asia muuten selviä, niin päivystävä psykiatri tulee käymään. Vähän vaihtelee sitten pisteet, että siellä joskus on myöskin psykiatrinen sairaanhoitaja riippuen vähän päivystyspisteestä, joka yleensä voi puhua ensin. Sitten tehdään se arvio, haastatellaan ja käydään se tilanne läpi ja mietitään, mikä tukitoimia on olemassa ja onko minkälainen sosiaalinen verkosto, onko avohoito olemassa, mitä muita tukitoimia voi hyödyntää. Yksi tärkeä tietenkin siinä päivystyksellisesti pitää ratkaista on tietenkin se, että onko osastohoito nyt tarpeen vai ei. Ja sitten monesti yritetään saada, jos ei ole valmiina ja selvänä jo se muu kontakti, että onko se psykiatrin avohoito vai onko se joku yhteys johonkin muuhun palveluun, niin se yritetään saada sitten siinä jotenkin kuntoon tai suunniteltua siinä. Tai ainakin se tieto, että mihin sitten pitää olla yhteydessä ja näin.

Frans: Jos joku ajattelee, että ei halua hakeutua sen takia avun piiriin, että on niin paljon muita ihmisiä, jotka ansaitsevat apua enemmän, niin mitä haluaisit sanoa semmoiselle?

Jesper: Joo, semmoista ei tarvitse ollenkaan ajatella. Totta kai aina saa tulla keskustelemaan ja arvioimaan tilannetta. Sehän on meidän ammattilaisten asia sitten tehdä se arvio sitten keskustella läpi ja miettiä, että mikä palvelu voisi olla nyt tässä paras.

Frans: Puhutaan seuraavaksi vähän psykiatrin työnkuvasta ja ylipäänsä mielenterveyspalveluista. Sinä olet Jesper kommentoinut, että psykiatrien työnkuva Suomessa vaatii radikaalia muutosta, koska työaikaa kuluu liikaa esimerkiksi Kelan vaatimiin lausuntoihin. Miten tätä psykiatrien työnkuvaa pitäisi muuttaa?

Jesper: Joo, kiitos. Varmaan pitää muuttaa aika paljon. Jos katsoo ne isot kuvat, niin tilanne on se, että meillä on itse asiassa aika paljon psykiatreja Suomessa. Jos katsoo OECD-vertailusta, niin taisi olla uusimmat, tuoreimmat luvut, että meillä on kolmanneksi eniten OECD-maista per väestö. Tästä huolimatta me koemme, että ne eivät riitä. niin miksi näin sitten on? Ja jos oikein katsoo ja laskee yhteen hyvinvointialueiden kaikki julkiset psykiatrin virat, niin itseasiassa niitä on paljon enemmän kuin psykiatria, vaikka psykiatria tosiaan on aika paljon. Tämähän on mielenkiintoinen yhtälö, että miten se on voinut mennä niin, että me olemme ilman semmoista kansallista koordinaatiota. Perustettu vaan kuntiin aikaisemmin ja hyvinvointialueisiin virkoja ja sillä tavalla ajatellut, että siihen jotenkin saadaan rekrytoitua lääkäreitä, kun niitä ei kerta kaikkiaan edes ole niin paljon. Ja sitten ollaan siinä tilanteessa, missä sitten tähän ikään kuin epätasapainoon yritetään epätoivoisesti palkata lääkäreitä, joka ei ole olemassa, niin sehän johtaa hassuihin lieviin ilmiöihin tietenkin, kun markkinat menevät niin oudoksi.

Jesper: Miksi näin sitten on? Mitä heillä on sitten niin paljon tekemistä? Se on varmaan se, mitä meidän pitää nyt kysyä. Että miten voi olla, että suomalainen psykiatri ehtii tavata esimerkiksi neljä ihmistä päivässä kuin muissa maissa esimerkiksi paljon enemmän? Että siinä on jotain, meillä toimenkuvassa tai prosessissa on jotain semmoista, mitä meidän kannattaa varmaan tarkastella tosi avoimesti ja mahdollisesti tehdään ihan radikaalia muutoksia. Yksi syy, niin kuin sanoit, on aika iso lausuntotaakka. Se on tietenkin yksi asia, onko sitten jotenkin prosesseissa tai jotenkin ammattiryhmien välissä työjaossa jotain. Mitä me voidaan aika merkittävästi muuttaa, on sitten toinen kysymys. Joskus tämä minun puheeni tulkitaan sellaisena, että me jotenkin haluamme tehostaa, että tehkää enemmän töitä. Sehän ei lainkaan ole minun viestini. Minä tiedän, että psykiatrit tekevät valtavasti töitä ja ovat kyllä kuormittuneita, että tämä on ihan todellista. Tarkoitus ei ole johtajana, niin kuin minä vaan sanon, että tehkää enemmän, vaan kyllä meillä täytyy ihan istua alas kansallisesti, mutta tähän ei tietenkin palvelujärjestelmä riitä, vaan tietenkin tässä lainsäätäjä ja kaikki muut tahot, muut viranomaiset ja näin pitää jotenkin kokonaisuutena miettiä, että miten se ylipäätään se palvelujärjestelmä on. Ainoa johtopäätös mitä voi tästä tehdä on se, että tämähän on liian lääkärikeskeinen järjestelmä sillä tavalla, että jos kerran on niin, että tämäkin suht iso resurssi ei riitä, niin jotainhan pitää sillä tehdä.

Frans: Entä sitten jos pohditaan mielenterveyspalveluja laajemmin, ei pelkästään välttämättä niiden psykiatrian osalta, niin mitä sinä ajattelet? Miten palvelujärjestelmää pitäisi mielenterveyspalvelujen osalta muuttaa, jotta useampi potilas saisi oikea-aikaista hoitoa tai apua enemmän?

Jesper: Mielestäni kaiken tärkeinä olisi kyllä integraatio sillä tavalla, että meillä on aika hajanainen kenttä tällä hetkellä. On tosi monta tahoa, jotka kovin erillään toisistaan luovat ja miettivät erittäin ansiokkaasti ja hyvällä asialla palvelupolkuja. Mutta kun on palvelupolkuja hyvin paljon ja jotenkin ne ajatellaan vähän eri logiikalla eri kulmista, niin se on sitten aika hankala. Eli sellainen hyvinvointialueilla, että mietitään nyt se koko palvelupolku sillä tavalla, että koko se kenttä ihan siitä vakavammasta akuutti osastohoidosta siihen preventiivisen työhön. Pitää jotenkin miettiä kokonaisuutena, että kuka vastaa. Koska on haitallista silloin, kun vaikka hyvinvointialueilla on joku taho, joka suunnittelee ja esimerkiksi rekrytoi vaikkapa ihan henkilökuntaa toisen suuntaan ja toinen vetää toisen suuntaan ja tulee tällaisia. Paljon puhutaan totta kai hyvinvointialue uudistuksessa integraatiosta, että onko se terveydenhuolto ja sosiaalihuolto ja näin päin, mutta tarvitaan myöskin se koko palvelupolun integraatio minun mielestäni. Ja esimerkiksi tämä Terapian etulinjan -hanke, joka on valtion rahoittama HUS:sta käsin johdettu hanke, on tietenkin pyrkimys siihen. Eli siellä se ikään kuin tavoite on parantaa matalan kynnyksen palvelujen saatavuus ja vakiointi myöskin, että mitä me tehdään ja miten se koko prosessi koordinoidaan ja miten sitten nämä portaat menevät ja millä mallilla ohjautuu eteenpäin järjestelmässä. Eli tämä sanotaanko vertikaalinen integraatio eli se eriasteisen hoidon ja avun suunnittelu yhdessä, minä luulen, että olisi aivan avainasia.

Frans: No tuosta tulee tietysti heti kysymys siitä, että koska MIELI ry:n rooli kansalaisjärjestönä on edistää mielenterveyttä ja tehdä vaikuttamistyötä, sekä tarjota tämmöistä järjestölähtöistä kynnyksetöntä keskusteluapua. Eli ei siis tämmöistä julkisen sote-sektorin palvelua. Ja siellä julkisella sektorilla sitten taas tehtävä on tuottaa kansalaisille näitä lakisääteisiä sote-palveluja, niin miten sinun mielestäsi, kun nyt otit esiin tuo integraation, niin julkinen ja kolmas sektori voisi ehkä toimia yhdessä ja tehdä yhteistyötä enemmän tai paremmin?

Jesper: Joo, se olisi tosi tärkeä tavoite. Niin kuin sanoit, niin sellaisia palveluita, jotka ovat täysin kynnyksettömiä ja ilman saatavuuden osalta minkälaisia kynnyksiä tai esteitä, niin ne ovat tietysti hyvin tärkeitä. Ja sitten se linkki ja se prosessi myöskin, että milloin siitä ohjautuu sitten julkisiin palveluihin, on tietysti hyvin tärkeä rajapinta. Siitä me voimme tietenkin aina parantaa yhteistyö. En nyt koe, että se olisi mitenkään huonoa, mutta se varmaan aina kannattaa käydä läpi ja istua alas ihan yhdessä ja miettiä myöskin. MIELI ry on tietenkin tosi tärkeä toimija myös kansallisessa vaikuttamistyössä. Siinä luulen, että palvelujärjestelmä ja kolmas sektori voisi tehdä vielä enemmän.

Otan esimerkkinä aina Tanskan, missä ne ovat saaneet todella laajan rintaman juuri tutkijoita, palvelujärjestelmän edustajat, viranomaiset, kuten meidän THL ja näin poispäin, sekä sitten kolmas sektori, joten kaikki yhdessä. Sitten vielä tosi voimakkaasti poliittiset päättäjät mukaan ovat saaneet tämmöisen kansallisen investointisuunnitelman mielenterveysasioihin, jossa ne muistaakseni jotain 400 miljoonaa euroa tyyppisesti ovat laittamassa lisää rahaa kansallisesti. Ja se on sattumalta juuri se sama summa itse asiassa mitä minä olen esitellyt, että itse asiassa psykiatrian erikoissairaanhoidon rahoitus on laahannut perässä, niin kuin somaattisen erikoissairaanhoidon kustannustasoa tässä viimeisen 20 vuoden aikana.

Eli se, että jos psykiatrian tai mielenterveysasioiden rahoitus olisi kasvanut samassa suhteessa, niin itse asiassa olisi tänä päivänä 400 miljoonaa enemmän resursseja käytössä ja tietenkin kaikki ymmärtää, että se olisi erilainen tilanne sitä palvelua myöskin tarjota. Tanskalainen kansallinen konsortio ja yhdessä tekemisen meininki, missä oikeasti nostetaan tämä, koska paljon puhutaan mielenterveysasioista julkisuudessa, joka päivä käytännössä varmaan jossain mediassa. Se ei sitten kuitenkaan ehkä näy resurssoinnissa isossa kuvassa kuitenkaan. Tässä meillä olisi varmaan sellainen tärkeä tehtävä yhdessä.

Frans: Lähdetään hakemaan oppia Tanskasta.

Jesper: Joo.

[Kevyttä musiikkia]

Frans: Tämä podcast pohtii erityisesti miehiin liittyviä mielenterveyden ilmiöitä. Olisi Jesper mielenkiintoista kuulla, että näkyykö psykiatriassa ongelmia, jotka ovat tyypillisiä erityisesti miehille?

Jesper: No kyllä, erityisesti kaikkein vakavimmat mielenterveydenhäiriöt, kuten esimerkiksi skitsofreniahan on monesti vähän yleisempi ja myöskin oirekuvalta on vähän vakavampi miehillä, että se on kyllä tietenkin aivan totta. Ja sitten tietenkin itsemurhakuolleisuushan on ehkä se kaiken traagisin ikään kuin mittari mielenterveyden ongelmista ja siinähän miehet ovat pitkään tehneet valtavan paljon enemmän itsemurhia, paljon jopa 2–3 kertaa enemmän kuin naiset. Se on tietenkin hyvin vakava. Onneksi siinähän on se erittäin myönteinen trendi, että erityisesti miesten itsemurhat ovat vähentyneet tosi paljon jo vielä 90-luvulta lähtien melkein aikatasoisestikin. Eli se on tietenkin myönteinen, mutta onhan se edelleenkin niin, että miehet käyttävät vähemmän palveluita ja voivat noin niin sanotusti kovilla mittareilla vielä huonommin.

Frans: Mistä sinä ajattelet, että se johtuu?

Jesper: En osaa sanoa. Se on erittäin iso kysymys, josta en uskalla ehkä spekuloida, mutta varmaan kyllä… No okei, sanon, että en uskalla spekuloida ja sitten lähden spekuloimaan, mutta spekuloidaan nyt sitten kuitenkin ehkä vähän sillä, että ehkä minulla on kuitenkin ajatus, että ehkä se miehen rooli ehkä on perinteisesti ollut semmoinen, että pitää ehkä itse pärjätä ja sitten ehkä löytää muita ratkaisuja, kuten vaikka nyt sitten alkoholin käyttö tai joku tällainen muu keino, joka nyt vaan tietenkin pahentaa asioita.

Frans: Sinun työsi HUS:n psykiatrian johdossa on tietysti tosi vaativaa monella tapaa. Mikä sinun työssäsi on kaikkein haastavinta?

Jesper: Meillä on iso organisaatio, jossa on tietenkin monta liikkuvaa osaa ja tietenkin jatkuvasti kampaillaan sen resurssipulan kanssa. Resurssi tarkoittaa tietenkin rahaa, mutta se tarkoittaa ennen kaikkea henkilöstön saatavuus. Miten me saamme henkilöstöä riittämään ja samalla niin, että ne, jotka ovat meillä, ei ylikuormitu ja viihtyy työssään. Samalla tietenkin on kovat paineet saada tuotettua palvelua niin sanotusti ja tämä tasapaino on vaikea ja aiheuttaa totta kai kaikenlaisia jännitteitä ja näin. Se on kyllä sillä tavalla vaativa ja koen kyllä, että sille on yli 2000 ammattilaista, joka tekee suurella sydämellä ja on hakeutunut tähän ammattiin tehdäkseen hyvää työtä ihmisten auttamiseksi ja sitä pitää totta kai kunnioittaa ja antaa heille mahdollisuudet tehdä sitä työtä.

Frans: Miten psykiatri hoitaa itse omaa mielenterveyttään?

Jesper: Niin, tosi tärkeä kysymys. Me olemme tietenkin kaikki ihmisiä ja ei ole sellaista kahtiajakoa, että on ikään kuin potilaat ja muut tai auttavat tahot tai näin. Totta kai kaikilla on oma mielenterveys ja oma kuormitus ja mielenterveydenhäiriöt ovat tosi yleisiä kaikissa ammattiryhmissä ja näin. Jokaisen tietenkin täytyy aina löytää sitä tasapainoa ja huolehtia omasta mielenterveydestä. Oman itseni kohdalla se on varmaan pääasiallinen tapa saada ajatukset vähän niin kuin muualle ja semmoista vapaa-aikaa. Vietän aikaa tietenkin perheen kanssa, minulla on lapsia ja se vie tietenkin suurimman osan siitä työn ulkopuolisesta ajasta ja on palkitsevaa. Sitten omalla kohdallani se, että minä saan myöskin liikkua ihan fyysisesti on tosi tärkeää. Ihan sellaista kuntoilua ja luonnossa liikkumista. Ja sitten tällaista on minulle itselleni tosi tärkeää.

Frans: Jos sinä voisit, Jesper, muuttaa minkä tahansa asian yhteiskunnassa mielenterveyden parantamiseksi, niin mikä se olisi?

Jesper: Jaa, nyt kyllä.

Frans: Ja saat miettiä isosti.

Jesper: Joo, no niin. No siis kyllä minä itse näen, että on tiettyjä asioita, mihin me emme voi mitään. On tietty esimerkiksi geneettistä alttiutta maanisdepressiivisyyteen tai skitsofreniaan tai näin. Sille ei voida mitään. Mutta tavallaan se, että sitten kun nämä tulee, niin kuin aikaisemmin tästä puhuttiin ihmisten yleisestä pahoinvoinnista oiretasolla, niin siihen minä kyllä ajattelen, että se inhimillinen kohtaaminen varmaan on sellainen aika oleellinen ja keskeinen. Ja se että ihmisellä on joku, joka välittää ja kuuntelee ja aidosti tuntee tulleensa kuulluksi ja nähdyksi, on kyllä varmaan meille kaikille tosi oleellista. silloin kun menee hyvin ja voi hyvin, mutta erityisesti silloin myöskin, kun on sitten haasteita. Että ehkä minä vielä enemmän, vaikka se kehitys on tässä suhteessa minun mielestä kyllä hyvä, kyllä minä uskon, että tämä toteutuu enemmän nykyään kuin aikaisemmin, mutta ehkä minä vielä enemmän rohkaisisin ihmiset olemaan toisilleen avoimia ja uskaltaisi kohdata läheistensä tunteita ja myöskin haasteita.

Frans: Lämmin kiitos haastattelusta HUS-yhtymän psykiatrian toimialajohtaja Jesper Ekelund.

Jesper: Kiitos paljon.

Frans: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast ja minä olen Frans Horneman. Kiitos, että kuuntelit. MIELI ry auttaa puhelimitse, kasvokkain ja verkossa eri kielillä. Voit lahjoittaa MIELI ry:n mielenterveystyöhön osoitteessa mieli.fi tai lahjoittaa 10 euroa tekstaamalla Mieli numeroon 16499. Löydät mielet Instagramista sekä Facebookista nimellä Mielenterveys. Moikka.

[Kevyttä musiikkia]