Siirry sisältöön

Jalkapallotuomari Mohammad Al-Emara: ”Valtaapitävien rasismi on saanut miettimään, onko Suomi enää minun kotimaani”

Mielen puolikkaat -podcastissa vieraillut jalkapalloerotuomari Mohammad Al-Emara ihmetteli lapsena, miksi aikuiset eivät puutu häneen kohdistuneisiin solvauksiin kentällä. Lopulta hänestä tuli Suomen ensimmäinen jalkapallon erotuomari, joka keskeytti pelin rasististen huuteluiden takia.

Mohammad Al-Emara oli haastateltavana Mielen puolikkaat -podcastissa. Podcastia voi kuunnella SpotifyssaApple PodcastsissaGoogle Podcastissa ja Soundcloudissa (linkit avautuvat uusiin välilehtiin). Jakson tekstivastine löytyy alapuolelta.

[Kevyttä musiikkia.]

Frans Horneman: Tämä on Mielen puolikkaat-podcast, ja minä olen Frans Horneman MIELI ry:stä. Tässä podcastissa kaksi ihmistä pysähtyy puhumaan mielenterveydestä. Tänään meillä on vieraana suomalainen jalkapalloerotuomari Mohammad Al-Emara. Liigapelaajat ovat äänestäneet hänet viidesti Veikkausliigan parhaaksi erotuomariksi. Hän on myös ensimmäinen tuomari, joka on Suomessa keskeyttänyt pelin rasististen huuteluiden vuoksi. Tänään puhutaan Mohammadin tarinasta ja rasismista Suomessa. Lämpimästi tervetuloa, Mohammad.

Mohammad Al-Emara: Kiitos. Hienoa olla täällä.

Frans: Mitä sinulle kuuluu?

Mohammad: Hyvää kuuluu. Vähän ollut kiirettä nyt arjessa, kausi käynnissä ja näin, mutta tosi hyvää. Jos futiksen ympärillä hommat pyörii, niin parempaa ei voi olla.

Frans: Miten kesä meni?

Mohammad: Tosi kivasti. Sekin toki futiksen ympärillä niin kuin varmaan 20 edellistä kesää, mutta mikäs sen parempaa.

Frans: Kuulostaa siis, että futis on sinun intohimosi ja olet pelannut jalkapalloa jo pienestä pitäen. Minkälainen merkitys jalkapallolla on sinulle?

Mohammad: Sitä se on. Se oli menoa jo heti viisivuotiaana, kun ekan kerran eksyin futiskentälle Kuopiossa Saarijärvellä. Ensikosketukset siellä futiskentällä vähän vanhempien poikien kanssa eivät olleet hirveän positiivisia kokemuksia, mutta jotenkin se laji vei mennessään. Sieltä on löytynyt parhaat ystävät. Futiskenttä on minulle aina ollut se turvallinen paikka. Siellä olen saanut toteuttaa itseäni, kasvaa vapaasti. Se on ollut erittäin tärkeä paikka elämässäni.

Frans: Muistatko miten eksyit ihan ekaa kertaa sinne futiskentälle?

Mohammad: Luulen, että se tuli isäni kautta. Isäni on samanlainen futishullu. Potkin kotona palloa ja sitten varmaan äiti on heittänyt meidät pihalle, että menkää jonnekin kentälle. Muistelisin, että pienenä kun aloitin koulun, niin kaikki muu meni sumussa, mutta päässäni menin treeneistä treeneihin. Milloin minä taas pääsen kentälle. Se oli minulle tosi tärkeä paikka, etenkin lapsena.

Frans: Olet kertonut, että jalkapallo on auttanut sinua integroitumaan suomalaiseen yhteiskuntaan, niin mitä se tarkoittaa sinun kohdallasi?

Mohammad: Koulussa ajauduin aika herkästi samasta taustasta olevien kaverien kanssa hengailemaan ja jotenkin se, miten pääsin kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan, niin se tuli tosi vahvasti futiksen kautta. Sieltä sain ensimmäiset kantasuomalaiset ystävät. Urheilu muutenkin on sellainen, että sinne ei helposti synny kuppikuntia. Me teemme sitä juttua kuitenkin yhdessä. Luulen, että se on ollut iso tekijä siinä miten olen selviytynyt haasteista, kun olen joutunut kasvamaan kahden kulttuurin välillä. Futis on auttanut siinä, jengi ympärillä futisjoukkueessa on auttanut siinä tosi paljon.

Frans: Osaatko sanoa jonkun konkreettisen asian, että minkälaisia haasteita olet kohdannut, kun sanoit, että kahden kulttuurin välillä?

Mohammad: Minulla on juuret Irakissa. Me olimme ensimmäisiä maahanmuuttajaperheitä. Tietysti aika nopeasti oivalsin Kuopiossa, että olen erilainen. Minä herätin uteliaisuutta. Ihan sama mihin me liikuimme, niin minulle tuli selväksi tosi nuorena lapsena, että okei, minä olen muualta. Tietysti kulttuuri, se, miten meillä ajatellaan kotona, mitä me teemme kotona, mitä me syömme kotona, se erosi valtavasti siitä, mitä näki, että kaverit ja muut ihmiset ajattelivat. Totta kai aina kaikki vieras on alkuun vähän pois luotaan työntävää, mutta pikkuhiljaa sitten just kun pääsi lähemmäs niitä ihmisiä – minun kohdallani se tuli aika vahvasti futiksen kautta – se pelko yhtäkkiä häviää ja huomaat, että okei, me kaikki olemme tässä yhtä lopulta. Vaikka me tulemme erilaisista lähtökohdista ja muuta, niin me olemme lopulta samanlaisia.

Frans: Oletko kohdannut lapsena, pienenä rasismia?

Mohammad: Kyllä, kyllä. Pakko sanoa, että maailma on muuttunut paljon niiltä ajoilta, mutta silloin se oli ajoittain tosi rajua. Muistan 7–8-vuotiaana kesälomalla kun poistuin kotoa, niin joku aikuinen mies lähti perään juoksemaan ja huuteli rasistisia solvauksia. Se on ollut sellainen pysäyttävä kokemus omassa lapsuudessa, minkä jälkeen en poistunut Kuopiossa enää kertaakaan kotoa yksin, aina piti olla sisko mukana tai vanhemmat. Sitten 11:n iässä, kun muutettiin Turkuun, niin silloin jotenkin vapauduin taas, että okei, nyt se mies ei ole enää täällä lähellä. Päädyin myös harrastamaan karatea ja ajattelin, että okei, nyt jos sama tapahtuu uudestaan, niin osaan puolustautua ehkä jollain tavalla. Se on ehkä ollut pysäyttävin kokemus omassa lapsuudessa, mikä on jäänyt mieleen. Futiksen parissa totta kai kentän laidalla vanhemmat huuteli aina niitä näitä, mutta siinä minua harmitti ehkä eniten se, että kukaan ei puuttunut siihen. Okei, niitä ääliöitä riittää aina lopulta, jotka heittelee mitä tahansa mieleen juolahtaa, mutta siinä kentän ympärillä oli kymmeniä muita aikuisia, niin miksi kukaan ei reagoinut. Se oli minulle kova paikka.

Frans: Miten olisit toivonut, että aikuiset olisivat puuttuneet siihen huuteluun esimerkiksi?

Mohammad: Niihin aikoihin sanottiin, että ole sinä fiksumpi, älä anna tuollaisten vaikuttaa. Olisin kaivannut enemmän sellaista, että meidät olisi oikeasti tuotu lähemmäs lopulta. Siten se vastakkainasettelu vain jatkui ja jatkui ja ne ongelmat eivät missään välissä pysähtyneet. Aina oli ylimääräistä kitkaa, kun kukaan ei tehnyt mitään tuodakseen meitä lähemmäs. Enemmän meitä vielä radikaalimmin eroteltiin. Näin jälkeenpäin ajateltuna se ei ole ehkä ollut se tehokkain ratkaisu niihin aikoihin. Totta kai ymmärrän myös aikuisia, että jos he ovat nähneet silloin, että okei, tässä ei ole mitään siltaa rakennettavana, että tämä on ihan mahdoton rasti, niin okei, fine, mutta jollain tavalla meidät olisi pitänyt saada tuotua vaan lähemmäs.

Frans: Jotenkin kuulostaa tosi ikävältä, että olet jo ihan lapsena joutunut kuuntelemaan tuollaisia solvauksia ja miten kuvasit sitä, että et halunnut lähteä kotoa. Millä muilla tavoilla se on vaikuttanut sinuun?

Mohammad: Sanon aina, että vaikka on ollut tällaisia kokemuksia, niin kuitenkin isossa kuvassa näen, että lapsuuteni ja nuoruuteni on ollut tosi ihanaa ja turvallista lopulta. Meitä on yhteensä seitsemän sisarusta, minulla on viisi siskoa ja yksi veli. Meillä on läheiset välit, me olemme aina puhuneet näistä asioista. Kaikki ovat kokeneet jollain tavalla samantyyppisiä asioita. Se minua on auttanut tosi paljon, että olen puhunut. Mitä tahansa tapahtui päivän aikana, niin ne asiat käytiin läpi illalla siskojen ja veljen kanssa, vanhempien kanssa. Se viesti kotoa on ollut aina rohkaiseva. Älä anna näiden kokemusten pysäyttää sinua. Minun taustani, mistä olen tullut, miten olen päätynyt Suomeen lopulta, niin se on ollut pitkä matka ja lopulta aina vanhemmat ovat painottaneet kiitollisuutta. Me selvisimme varmalta kuolemalta päätyen tänne, niin se, että meillä on ollut turva täällä, niin näistä kokemuksista huolimatta niin on pyritty aina kotona rohkaisemaan ja positiivisuuden kautta kasvattamaan meidät.

Frans: Sinä olet tosiaan syntynyt Saudi-Arabiassa pakolaisleirille ja tullut Suomeen perheesi kanssa kaksivuotiaana. Ja sen jälkeen olette muuttaneet Kuopioon ja sieltä Turkuun. Millainen nuoruus sinulla oli siellä Turussa?

Mohammad: Turussa nuorempana minä jollain tavalla – ehkä myöskin johtuen niistä lapsuuden kokemuksista – vähän vetäydyin omiin kuoriin, mutta siinä nuoruusteini-iässä jotenkin pääsin niistä kuorista pois. Varmaan siihen vaikutti sellainen kaveriporukka mihin pystyi luottamaa. Sitten alkoi olla tosi paljon vastakkainasettelua. Minulla oli vahva tunne, että mihin tahansa me liikuimme, fiilis oli se, että olimme bileissä, mihin ei ollut kutsuttu. Muistan, että sanoin ensimmäisen kerran 14–13-vuotiaana, että minulla on tällainen fiilis. Katseet, kaikki se, miten meitä nähtiin, haluttiin nähdä pahoina. Vaikka lopulta kaikilla on futiskassit olalla ja me painetaan treeneihin. Se oli nuorena minulle tosi vaikea paikka hyväksyä, että miksi. Olen tavallinen nuori, käyn koulua, pelaan futista enkä ole kellekään tehnyt mitään pahaa. Se oli minulle nuorena tosi vaikea paikka.

Frans: Onko elämässäsi ollut ajanjaksoja, jolloin mielenterveytesi on ollut jollakin tapaa kovilla?

Mohammad: Nuorena, 2012–2013 aikoihin parikymppisenä koen, että silloin olen käynyt tosi syvällä. Elämässäni tapahtui tosi paljon niihin aikoihin. Menin tosi nuorena naimisiin ja sain ensimmäisen lapsen 20-vuotiaana. Samoin aikoihin pääsin opiskelemaan. Futis jäi vähän taka-alalle. Koin, että okei, nyt on aika keskittyä opiskeluihin enkä pelaa enää niin tavoitteellisesti futista. Silloin oli sellainen fiilis, että tipuin vähän tyhjän päälle. Mitä teen? Mitä haluan elämältä? Minun piti vähän etsiä itseäni. Se olisi varmasti omalla tavallaan tavallisempaa, normaalimpaa, jos on lapsi ja perhe. Minulla oli iso vastuu jo nuorena. Toisaalta se ei pelottanut. Olin kasvanut isossa perheessä ja unelmani oli aina saada oma perhe. Minulla oli vain yksi vaihtoehto, että okei, nyt suunta tästä on vain ylöspäin. Ehkä pakonomaisena ratkaisuna koin, että Turku pitää jättää. Minulla oli sellainen fiilis, että olin kamppaillut täydet 12 erää. Olin saanut Turussa niin paljon lannistavia kokemuksia.  Halusin muuttaa uudelle paikkakunnalle ja lähteä rakentamaan sitä juttua uudella paikkakunnalla. Nyt kun katsoo mihin olen päässyt täällä, niin se oli erinomainen ratkaisu.

Frans: Miksi Turku piti jättää?

Mohammad: Vartuin Varissuolla Turussa ja Varissuo on ehkä ensimmäinen paikka, missä koin oikeasti olevani tervetullut. Minun oli helppo olla siellä. Kukaan ei katsonut vinoon, kukaan ei vaihtanut toiselle puolelle katua, kun kävelin vastaan. Siellä oli hyvä olla. Ja sitten taas vahvistui myös se kokemus, että mihin tahansa me tai minä menin Varissuon ulkopuolelle, niin yhtäkkiä en ollutkaan niin tervetullut. Kontrasti oli niin raju siellä. Toki Turussa on tosi tiivis irakilainen yhteisö. Sieltä sai turvaa, sai jaettua kokemuksia ja myös nuorena paljon neuvoja vanhemmilta, että älä anna kaikkien näiden kokemusten lannistaa. Lopulta kun miettii, niin ne ovat olleet erittäin arvokkaita neuvoja. Kun katsoo sitten taas kavereita muista taustoista, millaisiin paikkoihin he ovat päätyneet, niin on ihan karmivaa mihin ne kokemukset nuoruudessa, lapsuudessa voivat myöhemmin johtaa. Osa kavereistani, ystävistäni, on päätynyt minun kotimaahani räiskimään sukulaisiani. Se on ollut minulle mahdoton paikka. Mutta aina minä sanon, että lapsi, nuori, haluaa kuulua joukkoon, hän haluaa kuulua porukoihin, haluaa kuulua joukkueeseen, jengiin, mikä tahansa se sitten on. Jos et löydä hyväksyntää ja omaa paikkaasi tästä yhteiskunnasta, niin… voit ajautua. Siinä on iso riski, että silloin ajaudut joihinkin porukoihin, jotka eivät loppupeleissä palvele tätä yhteiskuntaa tai tätä maailmaa ylipäätänsä.

[Kevyttä musiikkia.]

Frans: Palataan vielä puhumaan jalkapallosta. Miten sinusta tuli erotuomari?

Mohammad: Kolme kuukautta ehdin olla ilman futista. Siitä ei meinannut tulla mitään. Poikani oli vielä sen verran pieni, etten päässyt edes hänen kanssaan pelaamaan vielä. Pelaajana olin itse ollut se tuomareiden kauhu ja sitten luin, että vaikeista pelaajista voi tulla hyviä erotuomareita. Ajattelin, että lähden kokeilemaan, että mikä tämä juttu on ja aika nopeasti löysin oman paikkani sieltä kentältä uudessa roolissa. Olin kokeillut valmentamista, mutta jotenkin se ei sytyttänyt, että olin silloin nuorena siellä kentän laidalla. Halusin vielä siihen peliin sisään. Tuomarin rooli oli sitten sellainen, mikä mahdollisti sen. Aika nopeasti lähdin sitten etenemään erotuomarina. Viidessä vuodessa peruskurssista debytoin jo Veikkausliigassa. Muutin Helsinkiin eikä minulla ollut täällä entuudestaan ystäviä ja kavereita, mutta joka päivä kävin viheltämässä ja siinä kehittyi aika vahva rutiini. Se tuntui omalta jutulta ja varsinkin se rohkaisi, että pääsi etenemään niin nopeasti. En ole katunut päivääkään sitä, että minusta tuli lopulta tuomari eikä pelaaja.

Frans: Sinä olet myös ensimmäinen tuomari, joka on Suomessa keskeyttänyt pelin rasististen huuteluiden takia. Kerro, mitä siinä tilanteessa tapahtui.

Mohammad: Aina kun kerron tämän, täytyy palata ajassa taaksepäin. Nuorempana, silloin, kun lopetin tavoitteellisen futiksen pelaamisen, me reissasimme kaveriporukassa ympäri Suomen pelaamassa futsalin ykkösdivisioonassa. Minulla oli pohjalla sellainen kokemus itse pelaajana, kun Ylöjärvellä yleisöstä ekasta minuutista lähtien minuuttiin 38 – futsalottelu kestää 40 minuuttia – meille huudettiin katsomosta kaikennäköistä rasistista ja yritettiin provosoida. Olimme varautuneet siihen, olimme päättäneet ennen peliä, ettemme lähde tuohon mukaan. Mitä tahansa sieltä tulee, niin me pysymme viileinä. 38 minuuttia, monta kertaa kävimme tuomarille sanomassa, että voisitko tehdä jotain. Tuomari oli kädetön ja yksi meidän pelaajamme sitten reagoi siihen. Hän reagoi siihen. Väkivalta ei ole ikinä ratkaisu. Kaikista estelyistä huolimatta hän potkasi sitä katsojaa. Totta kai me olimme pettyneitä ennen kaikkea oman pelaajaamme, mutta oli kova paikka taas ottelun jälkeen, kun katsoimme sitä isoa kuvaa mitä oli tapahtunut, niin taas meidät nähtiin vaan pahoina kollektiivisesti, vaikka joukkueessa kaikki tuomitsivat sen yhden pelaajan käytöksen. Mutta se rasismi, 38 minuuttia mitä meille huudettiin, se unohdettiin siitä yhtälöstä. Jäi vain huonosti käyttäytyvät maahanmuuttajat. Silloin oli aika hiljainen kotimatka takaisin Turkuun Ylöjärveltä. Normaalisti sellaiset tyypit, joista tyyliin oli vaikea ottaa kuva, kun he puhuvat koko ajan, niin nyt olimme aika hiljaa. Se oli minulle tosi raskas kokemus nuoruudessa.

Mohammad: Kun lähdin tuomarina nousemaan ylöspäin, niin kun nousin ykkösdivisioonaan, mietin ennen kauden alkua, että se mitä varten me olemme erotuomarina kentällä, niin se on se pelaajien turvallisuus. Se on meidän päätehtävämme. Niin mitä jos tulee tällainen tapaus, miten minä toimin? En halua olla se tyyppi, joka menee piiloon silloin. Löysin, että on olemassa kolmivaiheinen protokolla, miten siihen voi puuttua. Sillä kaudella aina ennen ottelua ohjeistin avustavia, että miten toimitaan, jos kuullaan yleisöstä jotain. Sitten oli pelattu 15 minuuttia Valkeakoskella, kun avustava kertoi, että nyt sieltä kuuluu rasistisia huutoja. Odotin, että tulee katko ja varmistin vielä häneltä kommunikaatiolaitteen kautta ja sitten toimin. Se tuli aika lailla selkärangasta. Ei minulla ollut muita vaihtoehtoja kuin puuttua siihen. Ensimmäinen askel oli, että ilmoitin kapteeneille ja pyysin kuulutuksen, että kuulutetaan, miksi peli on nyt seis. Että jos tämä jatkuu, niin sitten me marssimme pois kentältä, pelaajat, tuomarit. Ehdimme sitten jatkaa peliä muutaman minuutin kun ne huudot taas jatkuivat. Ne kohdistuivat vierasjoukkueen pelaajaan. Silloin me marssimme koppiin. Sillä hetkellä se mikä sai minut tosi ylpeäksi ja jälkeenpäin kun ole ajatellut sitä, niin se futiksen voima, se urheilun voima, että millaisen viestin me saimme lähetettyä. Muistan sen hetken, kun minulla oli pallo kädessä. Mietin, otanko sen mukaan pukuhuoneeseen vai jätänkö kentälle. Ajattelin, että okei, jätän tämän nyt kentälle. Haluan lähettää viestin, että tuota käytöstä me emme hyväksy. Me lähetämme vahvan viestin, että nyt me kaikki, molemmat joukkueet, erotuomarit, poistumme kentältä. Jätän vain sen pallon sinne. 1 500 katsoja voi tuijottaa sitä. 25–26-vuotiaana en yhtään ajatellut, että mitä sitten, että toimin tällä tavalla. Aika moni ottelun jälkeen laittoi viestiä, tosi paljon tuli rohkaisevaa viestiä, että tämä oli erinomainen. juttu. Ja moni ihmettelee miten uskalsin noin nuorena toimia tuolla tavalla. Mutta luulen, että minulle sillä hetkellä omien kokemusten myötä se oli ainut oikea ratkaisu. Ei ollut mitään muita vaihtoehtoja kuin puuttua siihen.

Frans: Sitä minäkin mietin tässä, kun kuuntelen sinua, että miten sinä uskalsit tehdä sen ratkaisun tuossa tilanteessa.

Mohammad: Se oli helppo ratkaisu. Se tuli selkärangasta. Varmaan se kokemus oli niin vahva, se turhautuminen silloin, kun kukaan ei reagoinut, kun itse oli kohteena. Ja lopulta se ei vaadi mitään muuta kuin sen puuttumisen. Niin kuin sanoin alussa, että ääliöitä riittää. Niin pitkään kuin rasismia on yhteiskunnassa, sitä on myös futiksen parissa. Mutta se miten me toimimme, miten me reagoimme siihen, sillä me voimme olla esimerkki koko yhteiskunnalle.

Frans: Jalkapallo herättää paljon tunteita, niin kuin huomattiin tästä esimerkistä, mutta erityisesti ajattelen, että sinä ja erotuomarit olette aika paljon niiden tunteiden kohteena. Olet jossain haastattelussa kuvannut, että kentällä ja sen ulkopuolella tuomarit ovat sylkykuppeja. Onko se vaikuttanut mielenterveyteesi jossain vaiheessa uraa, että saat niin paljon tunteikasta palautetta tai tunteikkaita reaktioita?

Mohammad: Jos ajattelee pelaajataustaani, minä olin se joka myös purkautui aina. Ymmärrän sen futiksen, se pelin henki, se dynamiikka, ymmärrän sen, että tunteet kuuluvat siihen ja välillä tai useimmiten se syy löytyy tuomareista, kun etsitään syyllisiä. Minä aina näen, että se on se peli. Vaikka me olemme sylkykuppeja aika usein, kuitenkin ne positiiviset kokemukset, mitä siitä saan, niin kyllä ne sitten kuitenkin isossa kuvassa ovat se, mikä vie eteenpäin. Totta kai tulee aikoja, että huomaa, että koko maailma on tällä hetkellä minua vastaan, mutta olen oppinut sen, että analysoimalla ja keskittymällä oman juttuun, oman tekemiseen, sitä kautta olen löytänyt ulospääsyn. Seuraava matsi tulee aina. Se on ehkä auttanut minua paljon. Ja täytyy muistaa, että erotuomarina, vaikka ulospäin näyttäytyy, että olen yksin siellä kentällä – ja niin se onkin, minä kannan vastuun kaikista päätöksistä, mutta ympärilläni on aina tiimi. Minulla on kaksi avustavaa erotuomaria, neljäs erotuomari. He ovat myös aika tärkeä tuki matsin aikana, pelin jälkeen. Se, miten me käymme asiat läpi ja nojaudumme toisiimme, niin se myös tuo siihen sellaisen turvan.

[Kevyttä musiikkia.]

Frans: Kesän aikana on tullut esiin mediassa ministereiden aikaisempia rasistisia ja jopa väkivaltaisia kirjoituksia ja tätä rasismikeskustelua on käyty tosi paljon Suomessa ja käydään edelleen. Miltä tällaiset uutiset ja kirjoitukset ovat tuntuneet?

Mohammad: Pakko sanoa, että olen yrittänyt pitää etäisyyttä. En ole hirveästi halunnut puhua asiasta edes läheisteni kanssa, perheeni kanssa. Jollain tavalla se on satuttanut minua tosi paljon. Suomi on aina ollut minulle kotimaa. Olen avannut silmät maailmaan täällä. On tuntunut tosi kurjalta, että se, että edes hiljaisesti hyväksytään tällaiset puheet, niin se on oikeasti laittanut minut ajattelemaan ensimmäistä kertaa kahden lapsen isänä, että onko paikkani oikeasti täällä. Onko tämä lopulta sittenkään minun kotini? Aina olen nähnyt sen kuitenkin omien kokemusten kautta, että rasismia on tässä yhteiskunnassa. Sitä on aiemmin yritetty piilotella, lakaistu maton alle, kun me olemme tuoneet niitä asioita esille. Nyt se on näkyvää. Ehkä aikuisena olen turvassa, mutta se mikä minua satuttaa eniten on ehkä lapset, nuoret. En halua samaa kohtaloa kenellekään kuin Varissuon ystävilleni.

Frans: Mihin se voi sun mielestä pahimmillaan johtaa, jos lapset ja nuoret kokee rasismia?

Mohammad: Meillä on viitteitä siitä, ne ovat nähtävissä. Vastakkainasettelu vain lisääntyy. Se ei ole lopulta kenenkään etu. Segregaation myötä me ajaudumme omiin porukoihimme. Se ei ole ikinä ratkaisu. Enemmän pitäisi rakentaa siltoja ja tuoda lähemmäs eri taustoista olevat ihmiset. Erilaisuutta pitää vaalia. Se on helposti sanottu, mutta jokainen voi miettiä itsensä kanssa, että mikä se teko on, mikä tuo meitä lähemmäs toisiamme.

Frans: Mitä toivoisit, että vallankäyttäjät, esimerkiksi hallitus tällä hetkellä tekisi, että tätä tilannetta voitaisiin jotenkin parantaa vai voidaanko sitä enää tässä vaiheessa parantaa?

Mohammad: Minä pyytäisin, että ottakaa nyt stop. Ihan sama mitä te teette tällä hetkellä, se signaali, minkä te välitätte, se on hälyttävä. Se on erittäin julma, se on raaka. Nyt on aika pysähtyä ja kelata oikeasti sydämellä, että mihin me haluamme viedä tätä yhteiskuntaa. Haluammeko me rakentaa raunioita vai oikeasti rakentaa yhdessä tätä juttua. Me olemme jo täällä. Itse koen olevani toisen sukupolven maahanmuuttaja, olen tullut tänne tosi nuorena lapsena. Minun lapseni avasivat silmänsä täällä. Heillä ei ole sitä toista vaihtoehtoa, toista kotimaata. He ovat suomalaisia. Me suljemme ison osan lapsista ja nuorista, jos me hyväksymme rasismin.

Frans: Mitä sellaisessa tilanteessa pitäisi sanoa tai tehdä, jos joku on rasistinen toista ihmistä kohtaan oli se sitten bussissa, työpaikalla tai harrastuksessa?

Mohammad: Ymmärrän tässä yhteiskunnassa varttuneena, että meille kynnys puuttua muiden asioihin on tosi, tosi, tosi iso. Mutta kuitenkin haluan rohkaista ihmisiä, että useimmiten se pieni reagointi, puuttuminen sillä hetkellä, on iso juttu sille kohteelle. Sille, joka kokee rasismia, se on tosi iso juttu. Se voi olla oikeasti pelastusköysi. Vaikka me katsomme isoa kuvaa, niin se on yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi kohtausta. Mutta lapsi, nuori, hän alkaa ajatella helposti, että nämä kaikki ovat minua vastaan, jos me emme puutu. Se pieni hymy, jos et saa suuta auki, niin pelkästään pieni hymy sille kohteelle saattaa auttaa paljon. Ei jäädä toimettomaksi rasismin edessä. Meidän pitää joka kerta puuttua siihen. Se on se ratkaisu.

Frans: Ja kun sanot, että puuttua siihen, niin jos vaikka on jossain tilanteessa, että joku sanoo rasistisen solvauksen, niin tarkoittaako se nimenomaan sitä, että sitten sanoo ääneen, että hei, älä käytä tuollaista kieltä, tuo on rasismia?

Mohammad: Kyllä, kyllä. Ja samalla myös lisätään tietoisuutta, että iso osa asioista, mitä jotkut ihmiset sanovat, he eivät itse välttämättä edes ymmärrä, että se on rasismia. Sen takia jos joku vieressä reagoi tuolla tavalla, niin se saattaa avata sen vastapuolen silmät myös samalla, että hetkinen, okei. Nyt on puhuttu myös mediassa paljon siitä, että mikä on rasismia. Ilmeisesti jokainen oikeasti tietää mikä se on. Se, että kysytään tuollaisia kysymyksiä, niin se on vaan vähättelyä. Sillä vähätellään sitä asiaa. Yritetään hälventää sitä rajaa, että missä se menee. Ja se ei ole se ratkaisu.

Frans: Viimeisenä kysymyksenä, Mohammad, mitä haluaisit sanoa niille nuorille, jotka joutuvat kokemaan rasismia elämässään?

Mohammad: Puhukaa asioista. Vika ei ole teissä. Viekää asioita eteenpäin. Väkivalta ei ole ikinä ratkaisu. Se, että rasismi saa vihan syttymään sisälläsi, se ei ole se oikea tapa. Totta kai me voimme tuntea vihaa sillä hetkellä, mutta se, että me kollektiivisesti alamme ajatella yhden, kahden, kolmen kokemuksen myötä, että koko maailma on meitä vastaan. Se saattaa tuntua siltä, mutta sillä hetkellä muista kaikki läheiset ihmiset. Minua on auttanut se, että olen uskaltanut nojautua sisaruksiini ja vanhempiini. Se on auttanut vaikeissa hetkissä. Neuvoni lapsille ja nuorille, jotka kokevat rasismia, on se, että uskaltakaa puhua asioista. Uskaltakaa viedä niitä eteenpäin. Älkää ikinä ratkaisko väkivallalla sitä. Sillä te ette korjaa ongelmaa, sillä te suurennatte, lisäätte niitä ongelmia.

Frans: Lämmin kiitos haastattelusta, Mohammad Al-Emara.

Mohammad: Kiitos paljon.

Frans: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast ja minä olen Frans Horneman. Kiitos että kuuntelit. Jos tarvitset keskustelutukea, MIELI ry auttaa puhelimitse, kasvokkain ja verkossa eri kielillä. Voit myös lahjoittaa MIELI ry:n mielenterveystyöhön osoitteessa mieli.fi. Löydät meidät Instagramista sekä Facebookista nimellä Mielenterveys. Moikka.

[Kevyttä musiikkia.]

”Futis on ollut minulle aina turvallinen paikka. Kentällä olen saanut toteuttaa itseäni ja siellä on ollut oma jengi ympärillä”, Mohammad Al-Emara sanoo.

Al-Emaran juuret ovat Irakissa, mutta hän on syntynyt Saudi-Arabiassa pakolaisleirillä, johon hänen perheensä joutui sodan jaloista. Suomessa he muuttivat ensin Kuopioon, missä jalkapallo vei Al-Emaran mennessään jo viisivuotiaana. Sieltä löytyi parhaat ystävät eikä kuppikuntaisuutta ollut.

Hän huomasi jo varhain olevansa erilainen ja herättävänsä uteliaisuutta ympärillä olevissa ihmisissä. Hän ymmärsi, että se mitä, kotona tehtiin ja syötiin, miten ajateltiin, erosi kavereiden maailmasta. Koulussa Al-Emara ajautui usein viettämään aikaa samantaustaisten ihmisten kanssa, mutta jalkapallon kautta hän löysi ensimmäiset kantasuomalaiset ystävänsä. Se auttoi integroitumaan suomalaiseen yhteiskuntaan.

”Vaikka tulimme joukkueessa eri taustoista, niin yhdessä tekeminen vahvisti sitä, että pelko hävisi ja huomasimme, että olemme lopulta samanlaisia”, Al-Emara sanoo.

Kukaan aikuinen ei puuttunut

Al-Emara koki rajua rasismia jo lapsena. Pysäyttävin muisto on se, kun vieras aikuinen mies lähti juoksemaan hänen peräänsä ladellen rasistisia törkeyksiä. Al-Emara oli tuolloin seitsemänvuotias, eikä sen jälkeen enää poistunut Kuopiossa kotoaan yksin.

Myös jalkapallokentällä toiset vanhemmat huutelivat yleisöstä kaikenlaista. Pahimmalta tuntui se, että kukaan aikuinen ei puuttunut asiaan.

”Se oli minulle kova paikka. Niihin aikoihin sanottiin, että ole sinä fiksumpi, anna olla. Olisin kaivannut, että meitä olisi tuotu lopulta lähemmäs toisiamme. Nähtiin vain, ettei ole siltoja, mitä rakentaa.”  

Kokemukset jatkuivat nuoruudessa, jolloin Al-Emara asui Turun Varissuolla. Varissuolla hän oli kotonaan. Ympärillä oli tärkeä irakilaisyhteisö ja ystäviä. Heti kun hän meni mihinkään muualle, tunnelma muuttui.

Olisin kaivannut, että meitä olisi tuotu lähemmäs toisiamme. Nähtiin vain, ettei ole siltoja, mitä rakentaa.

”Mihin tahansa menimme, alkoi vastakkainasettelu. Tuntui kuin olisi ollut bileissä, joihin meitä ei ollut kutsuttu.”

Al-Emara muistaa katseet ja tunteen siitä, että hänet haluttiin nähdä pahana, vaikka hän vain pyöräili futiskassi olalla treeneihin.

”Se oli nuorena vaikea hyväksyä. Miksi? Olin tavallinen nuori, kävin koulua ja pelasin futista, enkä ollut tehnyt kenellekään mitään pahaa.”

Ystävien kohtalo mursi mielen

Noin kymmenen vuotta sitten Al-Emara kävi hyvin syvällä. Hänestä oli juuri tullut isä vain parikymppisenä, jalkapallon tavoitteellinen pelaaminen jäi ja opiskelu vei suuren osan ajasta. Moni asia muuttui, ja hänestä tuntui kuin hän olisi tippunut tyhjän päälle. Tuskallisinta oli, kun Al-Emara näki läheisistä ystävistään, mihin lapsena ja nuorena koettu rasismi voi pahimmillaan johtaa.

”Osa ystävistäni päätyi räiskimään kotimaahani minun sukulaisiani. Se on ollut mahdoton paikka ymmärtää.”

”Lapsi ja nuori haluaa kuulua joukkoon, mutta seuraukset voivat olla karmivia, jos porukkaa tai hyväksyntää ei löydy yhteiskunnasta”, Al-Emara sanoo.

Al-Emaralle itselleen tärkein tuki on ollut perhe, viisi siskoa ja veli, joiden kanssa asiat puhuttiin halki iltaisin.

”Se on jeesannut paljon, että olen puhunut. Viesti kotoa on ollut aina rohkaiseva, etten antaisi näiden kokemusten pysäyttää. Vanhemmat ovat painottaneet kiitollisuutta, koska pelastuimme varmalta kuolemalta. Meillä on ollut kuitenkin aina turva Suomessa.”

Vain pallo jäi keskelle kenttää

Jalkapallouran jälkeen Al-Emara kokeili valmentamista, mutta totesi, ettei halua olla kentän laidalla. Hän halusi päästä edelleen pelin sisään.

”Pelaajana olin tuomareiden kauhu ja totesin lehdestä luettuani, että vaikeista pelaajista voi tulla hyviä erotuomareita.”

Hän kouluttautui erotuomariksi ja Helsinkiin muutettuaan kävi lähes joka päivä viheltämässä pelejä. Ura eteni nopeasti ykkösdivisioonaan. Taustalla hänellä oli pelaajana lukemattomia kokemuksia otteluista, joissa tuomari ei puuttunut millään tavalla rasismiin.  

”Pelaajien turvallisuus on tuomarin päätehtävä. Ajattelin, että jos tulee vastaava tilanne eteen, niin en halua olla se tyyppi, joka menee piiloon.”

Niin kauan kuin rasismia on yhteiskunnassa, sitä on myös jalkapallossa.

Sellainen päivä koitti Valkeakoskella viitisen vuotta sitten. Yleisöstä kuului rasistista huutelua. Al-Emara tarkisti asian avustavalta tuomarilta pelikatkolla ja ilmoitti, että mikäli huudot jatkuvat, peli keskeytetään. Koska huutelija ei lopettanut, Al-Emara marssitti pelaajat ja avustavat tuomarit koppiin. Vain pallo jäi keskelle kenttää.

”Halusin lähettää viestin, että tätä käytöstä ei hyväksytä. 1 500 katsojaa katsoi pelkkää palloa. Siinä näkyi urheilun voima.”

Al-Emara sanoo, että hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja. Toiminta tuli selkärangasta, vaikka ikää oli vain 26 vuotta.

”Lopulta se ei vaadi muuta kuin puuttumisen. Niin kauan kuin rasismia on yhteiskunnassa, sitä on myös jalkapallossa.”

Al-Emara on pidetty tuomari. Liigapelaajat ovat äänestäneet hänet viidesti Veikkausliigan parhaaksi erotuomariksi.

Kesän rasismikohu satuttaa

Vaikka Al-Emara on yrittänyt pitää etäisyyttä kesän rasismikohuun, se on satuttanut syvästi.

”On tuntunut tosi kurjalta, että edes hiljaisesti hyväksytään tällaiset puheet. Se on saanut minut ensimmäistä kertaa miettimään, onko minun paikkani täällä. Onko Suomi sittenkään minun kotini?”

Al-Emaran mielestä rasismia on yritetty aikaisemmin piilotella ja lakaista maton alle, mutta nyt se on kaikille näkyvää. Hän kokee olevansa aikuisena turvassa, mutta eniten häntä huolettaa lasten ja nuorten puolesta.

”En halua kenellekään samaa kohtaloa kuin Varissuon ystävilleni. Segregaatio ja omiin porukoihin ajautuminen eivät ole kenenkään etu. Enemmän pitäisi luoda niitä siltoja eritaustaisten ihmisten välille”, hän sanoo.

Signaali, jota tällä hetkellä välitetään, on julma, raaka ja hälyttävä. On aika miettiä, mihin suuntaan yhteiskuntaa halutaan viedä.

Al-Emara muistuttaa, että jokainen voi miettiä itse omalla kohdallaan, mikä on se teko, mikä toisi ihmiset lähemmäs toisiaan. Hallituksen täytyisi hänen mielestään nyt pysähtyä.

”Signaali, jota tällä hetkellä välitetään, on julma, raaka ja hälyttävä. On aika miettiä sydämellä, mihin suuntaan yhteiskuntaa halutaan viedä. Halutaanko rakentaa raunioita vai viedä asioita eteenpäin yhdessä?”

Viime aikoina on puhuttu myös rasismin määrittelystä. Al-Emara pitää keskustelua vähättelynä.

”Siten yritetään hälventää rajaa, missä se rasismin kohdalla menee. Kyllä meistä jokainen tietää, mitä on rasismi.”

Rasismiin pitää aina puuttua

Al-Emara haluaa rohkaista ihmisiä puuttumaan rasismiin aina. Hän sanoo, että pienikin ele voi olla pelastus rasismin kohteelle. Puuttuminen lisää myös ympärillä olevien ihmisten tietoisuutta.

”Pelkästään pieni hymy saattaa auttaa paljon. Ei jäädä toimettomaksi rasismin edessä.”

Rasismia kokeville nuorille hänellä on oma viestinsä.

”Puhukaa asioista, vika ei ole teissä. Vaikka rasismi herättää sisäisesti vihaa ja saattaa tuntua, että koko maailma on vastaan, niin väkivalta ei ole ikinä ratkaisu, se vain lisää ongelmia. Kannattaa nojautua niihin läheisiin, jotka oikeasti välittävät.”

Kuva: Sini-Marja Niska

Kuuntele jakso

Mielen puolikkaat löytyy Soundcloudista, Spotifysta sekä Applen ja Googlen podcast-alustoilta.

Kaikki Mielen puolikkaat -jaksot

Löydät kaikki aikaisemmat Mielen puolikkaat -podcastin jaksot MIELI ry:n sivuilta.

Sivua muokattu 15.1.2024

Ota yhteyttä

Viivi Virtanen

Viestinnän asiantuntija
+358 40 662 9022
etunimi.sukunimi@mieli.fi


Sisältö liittyy seuraaviin aihealueisiin: