Aivoasiantuntija Mona Moisala: Kahdeksan tunnin tehokas työpäivä on utopia

Mona Moisala: Jos tekee sen kahdeksan tunnin työpäivän ihan hirveä vauhti päällä, niin mitä tapahtuu työpäivän jälkeen on, että vireystila romahtaa ja jaksaa korkeintaan katsoa Netflixiä telkkarista.

Julia Sangervo: Hei ja tervetuloa kuuntelemaan Mielen puolikkaat -podcastia. Minä olen MIELI ry:n asiantuntijapsykologi Julia Sangervo. Tänään keskustelemme työelämästä ja työajasta.

Vieraana on Mona Moisala, joka on psykologian tohtori ja aivotutkija. Tutkimustyössään hän on perehtynyt muun muassa siihen, miten monen asian tekeminen samaan aikaan vaikuttaa aivoihin ja keskittymiskykyyn. Mona on kiinnostunut siitä, miten aivomme sopeutuvat nyky-ympäristöön, jossa painimme informaatiotulvan ja lisääntyneen kiireen tunteen kanssa.

Mona julkaisi tämän vuoden tammikuussa kirjan Tyhmä työelämä. Kuinka pelastaa ajatustyöläisen aivot. Lämpimästi tervetuloa, Mona Moisala.

Mona Moisala: Kiitos.

Julia Sangervo: Mona, olet itse yrittäjä ja teet neljän tunnin työpäiviä. Miksi siirryit kahdeksan tunnin työpäivästä siihen, ja minkälainen kokemus se on ollut?

Mona Moisala: Ensisijaisesti lähdin yrittäjäksi, koska minulla on tosi iso vapauden kaipuu. En halua, että kukaan sanoo minulle, mitä minun pitää tehdä. En kestä sitä ollenkaan.

Se oli pääasiallinen syy, mutta siinä on ollut tietysti myös tosi paljon tämän vapauden ohella positiivisia asioita. Yksi on ollut just se, että olen pystynyt itse määrittelemään oman työajan. Olen päätynyt siihen, että olen pyrkinyt karsimaan työstä kaiken mahdollisen turhan.

Keskityn vain oleelliseen, mikä johtaa siihen, että kaikki työ, mitä teen, on tosi intensiivistä. Minun täytyy olla täysin läsnä siinä, mitä teen. Sen takia en pysty ihan hirveän monta tuntia päivässä sitä tekemään.

Olen päätynyt siihen, että työpäivä saattaa olla 4–5 tuntia maksimissaan. Koen, että en saa itsestäni sen enempää oikeasti laadukasta ajatustyötä enää irti.

Julia Sangervo: On hyvä, kun nostat esiin sen, että se on myös edellyttänyt sitä, että on miettinyt vähän uudelleen sitä työpäivää, järkevöittänyt sitä ja karsinut siitä ylimääräistä pois. Koska välillä tuntuu tässä työaikakeskustelussa, että toivotaan, että voitaisiin tehdä täsmälleen ne samat asiat, mutta vain nopeammin ja tehokkaammin. On hyvä ajatus sitä, että sitä työtä voi myös vähän uudelleenjärjestellä.

Minkälainen kokemus se on sinulle ollut? Oletko huomannut jotain muutoksia vaikka sinun omassa hyvinvoinnissasi sen jälkeen, kun muutit työpäiväsi rakennetta ja kestoa?

Mona Moisala: Tosi selkeitä positiivisia vaikutuksia. Esimerkiksi se, että nyt on mahdollista, jos miettii, että miten paljon aikaa vapautuu, niin käyttää sitä vaikka liikuntaan tai siihen, että hakee lapset aikaisemmin päiväkodista. Ihan valtavan isoja asioita, jotka parantavat sitä omaa hyvinvointia ja ovat linjassa niiden omien arvojen kanssa.

Kyllä olen ihan äärimmäisen iloinen siitä, että minulla on mahdollisuus tehdä yrittäjänä töitä. On se vapaus rakentaa työpäivästä itsensä näköinen ja myös noudattaa niitä aivoystävällisiä periaatteita, mistä itsekin paasaan. Oikeasti palaudun myös työpäivän aikana ja teen järkevällä tavalla omia töitä, aivojen näkökulmasta kestävällä tavalla. Sekin on kiva, että se on linjassa niiden omien arvojen kanssa, se oma toiminta.

Julia Sangervo: Miten sitten näet tuottavuuden näkökulmasta? Tuntuuko sinusta, että saatko enemmän vai vähemmän aikaa kuin aikaisemmin vai saman verran?

Mona Moisala: Ehdottomasti enemmän. Se on ihan selkeä. Varsinkin, koska sitä työpäivää pystyy myös sillä tavalla muokkaamaan, että pystyy hyödyntämään oman optimaalisen virtapiikin. Tiedän esimerkiksi omalla kohdallani, että olen aamuvirkku. Eli minun kannattaa tehdä päivän kaksi ensimmäistä tuntia tosi tehokkaasti töitä. Siinä parissa tunnissa voi saada melkein koko päivän työt parhaimmillaan tehtyä.

Varsinkin, jos niihin töihin saa keskittyä rauhassa, ettei tule koko ajan keskeytyksiä. Koen, että olen paljon tehokkaampi nyt. Jos olisin palkkatöissä, niin en ikinä kehtaisi ehdottaa vaikka työnantajalle, että mitä jos teen lyhyempää työpäivää, että itse asiassa saan nämä samat asiat tehtyä lyhyemmässä ajassa.

Meillä kyllä istuu vielä niin tiukassa se ajatus, että se täytyy olla se kahdeksan tuntia ja se aika nyt sitten käytetään mihin käytetään. Usein se johtaa siihen, että ihmiset väsyneenä ikään kuin performoivat sitä ajatustyötä ja ulkoapäin näyttää siltä, että he tekevät hirveän tehokkaasti asioita. He ovat tietokoneella ja sormet vimmatusti näpyttävät näppäimistöä.

Oikeasti se työn laatu voi olla aika heikkoa, jos on ihan puhki ja se keskittyminen huitelee siellä täällä. Toivoisin, että me löydettäisiin jotenkin rohkeutta myös ikään kuin todeta, että se aidosti tehokas työaika ei ole kyllä kahdeksan tuntia työpäivässä. Se on paljon vähäisempi. Me voitaisiin myös käyttää isompi osa työajasta siihen, että me esimerkiksi ladataan aivoja ja annetaan niiden palautua, koska silloin me ollaan aidosti myös tehokkaampia.

Julia Sangervo: Tuo on hyvä näkökulma, että se palautuminen voisi olla osa sitä työaikaa, että kuuluisi oikeastaan siihen ytimeen, kun monestihan me vähän ajatellaan, että sitten me laiskotellaan eikä enää olla työajalla.

Oli myös hyvä tuo kehtaamisen näkökulma, minkä toit esiin. Moni kokee jotenkin, että heillä on velvollisuus työnantajalle ja että pitää ainakin näyttää siltä, että tekee kahdeksan tuntia ihan täysillä töitä.

Tunnistan myös itsekin, kun olin aikaisemmin yrittäjänä, ja nyt olen taas vaihtanut palkkatöihin, niin se oli jotenkin henkisesti helpompaa, kun oli täysi lupa, kun kukaan ei kellottanut sitä, mitä tekee. Minäkin olen sellainen, että pystyn tosi nopeasti tekemään asioita, ja pystyn hyvinkin usein tekemään aika vaativiakin ajatustöitä muutamassa tunnissa. Se oli jotenkin henkisesti itselleni helpompaa, kun oli täyslupa, kun maksettiin vain sitä pelkästä tuotoksesta, eikä siitä, kuinka paljon on käyttänyt aikaa siihen.

Mona Moisala: Juuri näin. Tuo on ihan ytimessä nimenomaan tuo. Mielestäni meidän täytyy sisäistää se, että se on osa ajatustyötä, että me palaudutaan myös työpäivän aikana. Me emme voi ajatella niin, että palautuminen ja lepo tapahtuu vapaa-ajalla pelkästään.

Aivot eivät toimi niin. Kerta kaikkiaan me emme pysty pusertamaan sellaista kahdeksaa tuntia, missä aivot olisivat jatkuvasti korkeassa vireystilassa suorittaisi tehokkaasti. Se ei ole biologisestikaan mahdollista, neurofysiologisesti. Aivot tarvitsevat pitkin päivää palautumisen ja latautumisen hetkiä.

Ja just tuo, että miltä näyttää tehokas ajatustyö. Ihan yhtä lailla sinulla voi tulla päivän paras idea, kun olet kävelylenkillä tai suihkussa. Kyllä aivot silloinkin raksuttavat ja teet sitä ajatustyötä, vaikka se ei näytä siltä.

Jos lähdet kesken työpäivän vaikka kävelylenkille, niin varmaan edelleen moni meistä ajattelee, että se on hukkaan heitettyä työaikaa, ja et voit toisen palkkalistoilla käyttää työaikaa sellaiseen. Ja mielestäni siitä ajattelumaailmasta pitää luopua. Se, että aivot palautuvat ja latautuvat työpäivän aikana, on osa ajatustyötä.

Julia Sangervo: Ehdottomasti. Monilla työpaikoilla onkin aika vanhentuneita työkäytäntöjä. Muistan kuulleeni vaikka jostain työpaikasta, missä esimerkiksi kiellettiin kävelykokoukset. Ei saa olla etäkokouksessa käyden kävelyllä, vaikka olisi kotona, pitää olla ehdottomasti tietokoneen ääressä paikallaan. Se on semmoinen mielikuva siitä, että se on tuottavaa ja tehokasta.

Mutta aivothan ei tosiaan ole kone, ja työaika ja työelämä on aika paljon muuttunut tässä jos mietitään ihan ihmiskunnan historian alkuajalta.

Antropologisten tutkimusten mukaan monet metsästäjä-keräilijäyhteisöt käyttivät karkeasti määriteltynä työhön keskimäärin vain noin 3–4 tuntia päivässä. Sitten taas kun siirryttiin maatalouteen, niin työn määrä kasvoi huomattavasti.

Erityisesti satokausina työpäivät saattoivat venyä jopa 12-tuntisiksi. Sitten taas teollisuustyö yleistyi 1800-luvun puolivälin jälkeen. Silloin tehtaissa työpäivän pituus ruokatunteineen oli yleisesti 12–14 tuntia. Myös lauantai oli työpäivä.

Sitten taas vuoden 1905 suurlakon jälkeen työaika vakiintui 10 tuntiin. Vuonna 1917 tuli ensimmäistä kertaa kahdeksan tunnin työpäivä, joka vahvistettiin lakiin.

Sitten vuonna 1965 solmittiin sopimus, jonka myötä alkoi siirtymä tähän viisipäiväiseen työviikkoon. Nyt vuonna 2025 on tämä noin 40 tunnin työaika, joka on yleinen myös tietotyössä, vaikka se on alun perin suunniteltu tehdastyön tarpeisiin.

Mitä ajattelet, Mona? Onko tämä kahdeksan tunnin työpäivä aikansa elänyt tuote? Jaksaako ihminen oikeasti keskittyä kahdeksan tuntia päivässä? Missä vaiheessa kognitiivinen suorituskyky alkaa laskea merkittävästi?

Mona Moisala: Ihan kun katsotaan tutkimuksia, joissa on ihmisiltä kysytty, että sinulla on kahdeksan tunnin työpäivä, ja teet ajatustyötä. Miten ison osan työpäivästä oikeasti teet laadukkaasti, keskittyneesti ja aikaansaavasti työtä? Se on keskimäärin noin kuusi tuntia päivässä.

Pari tuntia tuhraantuu väsyneenä työnteon esittämiseen tai siihen, että ajatus koko ajan karkailee, ja työnteosta ei oikein tule mitään. Todennäköisesti se on lähempänä kuutta tuntia kuin kahdeksan tuntia, mihin meidän kognitiivinen kapasiteettimme oikeasti päivän aikana riittää, jos puhutaan aidosti laadukkaasta ajatustyöstä. Totta kai välillä voi olla intensiivisempiä kausia, ja voi olla vaikka joku projekti, mihin suhtautuu intohimoisesti, ja pystyy tekemään pidempiä päiviä, ja tuntuu, että on hyvä flow-tila päällä.

Poikkeuksia tietysti on, mutta jos mietitään ihan sitä perusajatustyöläisen arkea, niin kahdeksan tuntia tehokasta ajatustyötä ei ole kyllä realistista.

Julia Sangervo: Joo, ja olen kuullut jopa tutkimuksista, joiden mukaan tehokas työaika olisi ollut ihmisellä jopa vain kolme tuntia. Todellakin saattaa olla aika paljon alle kahdeksan tunnin.

Minulla oli kiinnostava kokemus silloin, kun olin opintopsykologina, ja huomasin, että tosi monella opiskelijalla, joiden opinnot eivät edenneet, niin yksi keskeinen haaste oli just se, että heillä oli mielikuva siitä, että heidän täytyy opiskella kahdeksan tuntia päivässä, tai muuten se päivä on mennyt hukkaan. Sitten se tuntui ajatuksena niin vaativalta, että he prokrastinoivat sen opiskelun aloitusta tosi pitkään, ja sitten sen takia ei saattanut tehdä mitään moneen viikkoon. Se oli niin vaikeaa aloittaa, ja sitten se häpeä vain kasvoi entistä suuremmaksi. Se oli yllättävää, että monia auttoi se, että me kävimme läpi sitä, että kuinka paljon oikeasti päivässä voi keskittyneesti opiskella.

Ja monelle tuli yllätyksenä vaikka se, että esimerkiksi kolmekin tuntiin laadukasta ajatustyötä voisi riittää. Ja sitten kun madallettiin sitä tavoitetta siihen, että tähtää siihen kolmeen tuntiin, älä kahdeksan tuntiin, niin se alkoikin ihan eri tavalla edetä se opiskelu. Minun mielestäni se oli mielenkiintoista nähdä.

Mona Moisala: Ja varsinkin tuo kolme tuntia varmaan liittyy myös siihen erotteluun, että tekeekö tosi syväkeskittynyttä työtä, mitä vaikka opiskelu on, että sinun pitää sisäistää tietoa, painaa sitä mieleen, yhdistää sitä olemassa olevaan tietoon. Se vaatii tosi syvällistä, rauhallista keskittymisen moodia. Mutta sitten meillä on myös toisenlainen ikään kuin aivomoodi, pintatyöskentelytila, missä me hoidamme sälähommia ja vastailemme vaikka viesteihin ja hoidamme niitä pienempiä asioita vähän limittäen ja lomittain.

Niin minä veikkaan, että sitä syvätyöskentelyaikaa on just se pari–kolme tuntia mahdollista tehdä päivässä tyypillisesti. Ja siinä sen lisäksi olisi vähän enemmän pintatyöskentelyaikaa. Ja nämä yhdessä voisivat olla lähempänä sitä kuutta tuntia ehkä.

Julia Sangervo: Joo, tuo on ihan superhyvä erottelu, että on kahdenlaisia keskittymisen tiloja. Me tarvitsemme myös aikaa just sille syväkeskittymiselle, mikä on ehkä tässä meidän nykytyöelämässä entistä vaikeampaa, kun meillä tulee näitä katkoksia. Mutta tässä ylipäätään näkyy se jotenkin, että miten meillä unohtuu, että kaikki aika ei ole samanlaista ja intensiivisempi työ kuormittaa mitä enemmän.

Mona Moisala: Kyllä. Ja se on haaste just se, että me emme tunne sitä aivojen kuormittumista. Sillä tavalla, miten vaikka kehon kuormittumisen tuntee, että jos lihaksesi väsyvät tai nivelesi kipeytyvät, niin sitten osaat antaa sille lepoa. Sinä ymmärrät, että okei, nyt tämä käyttökapasiteetti on tullut jonkunnäköisen rajaan ja sinun täytyy antaa lepoa sille keholle. Mutta me emme samalla tavalla huomaa aivojen ylikuormittumista. Me emme ehkä huomaa sitä, että okei, nyt tämän päivän osalta minun ikään kuin vaikka syväkeskittymiskapasiteettini on käytetty.

Se olisi tosi kätevää, että meillä olisi vaikka joku prosenttimittari, joka koko ajan meille näyttäisi, että paljon on vielä aivotehoa jäljelle siltä päivältä. Se on varmaan yksi ongelma tai syy sille, miksi ihmiset sitten ajavat itseänsä hyvin ylikuormittuneeseen tilaan siinä tietotyössä. Koska he eivät havaitse niitä ihan ensimmäisiä kuormittumisen merkkejä välttämättä.

Julia Sangervo: Joo, tuo on totta. Esimerkiksi vaikka jossain lihaskuntotreenissä sen huomaa selvästi, kun se lihas on väsynyt eikä enää pysty siihen suoritukseen. Mutta sitten taas aivotyössä se on paljon vaikeampi huomata.

Ja minusta tuntuu, että aika monesti sitten sen sijaan, että jos ihmiset tunnistavat, että okei, että nyt tämä ajattelutyö ei enää onnistu. Niin sen sijaan, että he osaisivat vaikka tunnistaa sen ja ajatella, että okei, nyt täytyy palautua tai nyt täytyy palata tähän myöhemmin. Niin he ehkä jäävät sellaiseen häpeän ja syyllistämisluuppiin. Että ei, kun nyt on tämä kahdeksan tuntia tässä työpäivää. Nyt pitää olla tuottava tänään ja nyt on vain puskettava, vaikka kuinka tämä ei onnistuisi.

Mona Moisala: Just näin. Se on ihan just nimenomaan näin. Ja se, mitä ihmiset usein tekevät, kun he huomaavat, että he ovat väsyneitä ja ei oikein työnteosta tule mitään, niin he kaivavat kännykän käteen ja alkavat selata somea. Ja ikään kuin ehkä välttelevät sitä häpeän tunnetta tai mikä ikinä siinä syntyykin. Että miksi en suoriudu ja miksi en pysty keskittymään.

Ja ehkä se some auttaa jotenkin sivuuttamaan ne ajatukset siinä hetkessä. Ja se entisestään lisää sitä aivokuormitusta, kun aivot yrittävät sitten vielä käsitellä jotain värikästä, stimuloivaa, viihdevirtaa, mitä sieltä somesta tulee. Ja se on sitten sellainen huono noidankehä.

Julia Sangervo: Joo, se on totta. Se antaa monesti meille illuusion siitä, kun me oltaisiin tauolla ja palauduttaisiin. Vaikka oikeasti sehän kuormittaa meiltä niitä ihan samoja aivokapasiteetteja ja resursseja, kun me tavallaan tuijotamme siinäkin ruutuja ja vastaanotetaan tietoa. Monestihan se olisi tosi tärkeää, että se palauttava tekeminen olisi oikeasti jotain ihan erilaista.

Mona Moisala: Kyllä, just näin.

Julia Sangervo: Mutta ehkä se ongelma on just se, että tämä meidän nykytyöelämä ei oikein salli meille samalla tavalla niitä toisenlaisia taukoja. Minusta tuntuu esimerkiksi, että se on vaikka kesken kokouksen jotenkin hyväksyttävämpää, että alkaa vaikkapa lukea samalla uutisia, kuin olisi esimerkiksi niin, että käyn nyt hetkeksi tuossa ulkona haukkaamassa raitista ilmaa, tai vaikkapa menisi sivuun vaikka tekemään kyykkyjä. Eli jotenkin tuntuu, että se on sallittavampaa, hyväksyttävä tapa, vaikka se oikeasti saattaakin heikentää sitä meidän hyvinvointiamme ja tuottavuutta.

Mona Moisala: Niin, kyllä. Ehdottomasti. Sehän on paljon hyväksyttävämpi näky, että joku vaikka selaa somea kahvitauolla, kuin että ottaisi vaikka tehotorkut sohvalla lepohuoneessa.

Meillä on kyllä paljon vielä hyvin syväjuurtuneita ajatusmalleja siitä, mikä on hyväksyttävää, mikä on ok, mitä työpaikalla saa tehdä, mitä on tehokas ajatustyö.

Julia Sangervo: Joo, ja tuossa on tosi kiinnostavia kulttuurisidonnaisia eroja. Muistan kuulleeni, että Japanissa toimistotyössä se nähdään ihailtavana, jos työntekijä torkahtaa, koska se kertoo, että hän on työskennellyt niin ahkerasti, että hän väsähtää siihen. Mutta Suomessa tuntuu, että sitä pidetään enemmän laiskuuden merkkinä.

Muistan useita vuosia sitten, kun oli tämä eduskunnan torkkupeittokohu, että pidettiin aivan törkeänä sitä ajatusta, että joku voisi torkahtaa kesken työajan.

Mona Moisala: Miten minulla on mennyt ohi tämä torkkupeittokohu?

Julia Sangervo: Joo, muistan, että oikein, koska se nimi oli torkkupeittokohu, että sitä pidettiin erityisen törkeänä.

Mona Moisala: Tosi törkeä ehdotus, että ihmiset torkkuisi työpäivän aikana. Se on jännä, koska meillä on paljon tutkimusta siitä, joka sanoo, että vartin tehotorkut virkistävät yhtä paljon kuin yksi kofeiiniannos ja nostavat työtehoa seuraavat pari tuntia. Se olisi täysin loogista, että jokainen meistä ottaisi tehotorkut kesken työpäivänä, mutta edelleen se kynnys on aika iso tehdä niin.

Julia Sangervo: Joo, ja sekin palaa kehtaamiseen, että minkälaista on olla tehokas ja tuottava työntekijä. Ehkä me tarvitsisimme paljon enemmän sellaista keskustelua, että sitä työaikaa kuuluisi saada käyttää myös siihen, että priorisoi palautumista. Jos huomaa, että työ ei etene, niin se voi olla sen työpäivän tuottavuuden kannalta parempaa, että käyttää vartin vaikka niihin torkkuihin tai siihen, että käy kävelyllä, kuin että yrittää väkisin ähertää siinä koneen ääressä, jos siitä ei vain tule yhtään mitään.

Mona Moisala: Tämä vaatii kyllä sitä, että erityisesti esihenkilöt ja johtoporras näyttää myös omalla esimerkillä, että todellakin on ok käyttää työaikaa siihen aivojen palautumiseen. Vaikka siitä kuinka sanottaisiin, mutta jos kukaan ei näe niitä esimerkkejä oikeasti siellä ympäristössä, että joku kehtaa vaikka… Se kehtaaminen on vähän huono sana, kun tulee just se klangi, että se on jotain kiellettyä, mitä pitää kehdata tehdä, mutta sellainen fiilishän siitä helposti tulee. Jos esihenkilötkin ottaisivat vaikka päiväunia kesken työpäivän, niin sehän luo ihan erilaista kulttuuria sinne työpaikalle.

Julia Sangervo: Jep, mutta jotenkin se kehtaaminenkin tuntuu palautuvan siihen, että se on aika ongelmallista, että me ollaan niin fiksoiduttu siihen kahdeksan tunnin työpäivään, että se olisi ihanne, ja aika moni ihminen sitten kokee häpeää ja riittämättömyyttä, kun he tavallaan vertaavat itseään sellaiseen mahdottomaan ideaaliin.

Minua kiinnostaa myös se tässä työaikakeskustelussa, kun minäkin olen tätä usein nostanut esiin, niin yksi yleisimmistä kritiikeistä, mitä olen saanut, on se, että tämä on epärealistinen avaus, kun miettii esimerkiksi suorittavia töitä. Ja se on kyllä totta, että se on hyvin tärkeä näkökulma, että työaika ei ole samanlaista kaikilla aloilla. Meidän pitää huomioida se, että eri aloilla on erityispiirteitä, mihin tämä vaikuttaa. Miten sinä ajattelet tästä aiheesta?

Mona Moisala: Joo, tuo on tosi vaikea kysymys. Minulla ei ole tuohon mitään kaiken kattavaa, loistavaa vastausta. Se on juuri näin, että se on vähän työnkuvakohtaista.

Jos työ on suorittavampaa, niin meidän on helpompi mitata sitä, mitä tietyssä ajassa, mitä suoritteita siinä saadaan aikaan, jolloin se työajan määrittely on vähän erilaista. Vitsi, tuo on tosi vaikea kysymys. Se, minkä kanssa eniten itse teen töitä, on perinteinen tietotyö. Se on se, mistä minulla on eniten omaa sanottavaa ja mielipidettä. Se, miten se soveltuu muun tyyppisiin työtehtäviin, on vielä isomman keskustelun aihe.

Julia Sangervo: Olen miettinyt, että se voi omalta osaltaan kertoa siitä, että meidän pitää ylipäätään ajatella työaikaa laajemmin. Eri työtehtävissä voi myös eri tavalla jaksaa sitä 40 tunnin työviikkoa. Esimerkiksi omalla alalla tai meidän alallamme psykologiassa, niin monilla on se mielikuva, että sitä psykologinkin vastaanottotyötä voi tehdä liukuhihnalla.

Ei esimerkiksi kukaan psykologikaan lähtökohtaisesti ainakaan saisi tehdä kahdeksan tunnin työpäivää, että tulee joka tunnin välein yksi asiakas. Kapasiteetti siihen, miten pystyy yksilöllisesti kohtaamaan ihmisen, on joka tapauksessa rajallinen. Ei se tuottavuus niin sanotusti voi loputtomasti kasvaa esimerkiksi hoivatyössä ylipäätään.

Mona Moisala: Kyllä, se on ihan totta. Varmaan pitäisi miettiä työn intensiteettiä aivojen näkökulmasta. Se voi olla hankalampi määritellä.

Julia Sangervo: Se korostaa sitä, että me puhumme pelkästään ajasta. Se ei riitä, sillä kaikki aika ei ole samanlaista. Nythän meidän koko järjestelmä on rakentunut sille, että on tämä yksi 40 tunnin työviikko, joka on kaikille sama, riippumatta yksilöllisistä tarpeista, riippumatta alasta.

Ylipäätään tätä meidän työelämäpuhettamme leimaa usein tehokkuuden vaatimus. Työntekijän pitäisi aina olla nopeampi ja tuottavampi. Bruttokansantuotteen lisäämiseksi tarjotaan usein ratkaisuksi sitä, että töitä tehtäisiin entistä enemmän. Tämä ajatustapa näkyi esimerkiksi Sipilän hallituksen kilpailukykysopimuksessa.

Mitä ajattelet, toimiko tämä psykologian näkökulmasta? Auttaako työajan lisääminen lisäämään myös tuottavuutta? Vai voiko se vaikutus olla päinvastainen? Mitä tutkimus sanoo vaikkapa neljän tai kuuden tunnin työpäivistä verrattuna kahdeksaan tuntiin? Onko olemassa tutkimusnäyttöä siitä, että lyhyemmät työpäivät lisäisivät tuottavuutta tai jaksamista?

Mona Moisala: Aivojen näkökulmasta, jos nyt entisestään venytettäisiin työaikoja, varsinkin kun puhutaan tietotyöstä, mitä eniten itse mietin, emme me voi sitä kapasiteettia enää entisestään venyttää. Puhutaan kuitenkin biologisesta elimestä, jolla on tietty toimintakapasiteetti. Jos me venyttäisimme työpäiviä, se ei tarkoita sitä, että me saisimme yhtään enempää aivoista puristettua tehoja irti, kun me nyt jo teemme monta tuntia päivässä tehottomasti töitä.

Se, miten lyhennetty työaika tuottavuuteen vaikuttaa, on myös tosi hyvä kysymys. Kun on tutkittu ja tehty kokeiluja lyhyemmästä työviikosta, selkeintä näyttöä on, että se on yhteydessä parantuneeseen hyvinvointiin.

 Esimerkiksi työn ja vapaa-ajan tasapainosta ihmiset raportoivat, että se on paljon parempi – nämä ovat varmaan itsestäänselvyyksiä, koska kuka nyt ei haluaisi tehdä lyhyempää työpäivää, varmasti se vaikuttaa positiivisesti jaksamiseen ja hyvinvointiin ja tällaisiin asioihin. Tuottavuus on vähän kinkkisempi kysymys. Sitä ei ole riittävän systemaattisesti varmastikaan tutkittu.

Työterveyslaitos on tehnyt hyvän koonnin, jossa he nostavat esiin, että jotain kokeiluja on. Esimerkiksi tuottavuuden osalta yleensä ne tulokset ovat sen suuntaisia, että tuottavuus pysyy samana tai kasvaa.

Onnistuin itse löytämään isomman kartoituksen, joka tuli muutama vuosi sitten ulos. Siinä oli useampi kymmenen yritystä, jossa kokeiltiin puolen vuoden ajan lyhyempää työpäivää, ja havaittiin, että se johti siihen, että liikevaihto kasvoi. Se ei toki kerro liikevoitosta välttämättä yhtään mitään, mutta joka tapauksessa ainakin nähtiin, että firma ei mennyt konkurssiin ainakaan siitä, että työaikaa lyhennettiin.

Eli suotuisia tai positiivisia signaaleja on, mutta nimenomaan tuottavuuden näkökulmasta pitäisi vielä systemaattisemmin träkätä, seurata ja tutkia asiaa.

Julia Sangervo: Ehdottomasti. Voitaisiin tarvita enemmän kokeilua ja dataa siitä, miten tämä vaikuttaa. Jos pohditaan talouden ja tuottavuuden näkökulmaa, on hyvä nostaa esiin, että työuupumushan on tällä hetkellä meidän aikamme suurimpia terveyshaasteita.

Mielenterveyden haasteet ovat jo suurin syy pitkille sairaspoissaoloille sekä työkyvyttömyyseläkkeille. Sikäli minusta tuntuu, että monesti aliarvioidaan näkökulmaa siitä, että hyvinvointi kasvoi, mutta miten tuottavuus? Siinä unohtuu, että hyvinvoinnin haasteet maksavat meille todella paljon.

Se, että ihmiset jäävät kokonaan pois töistä, maksaa meille todella paljon. Jos saamme ihmiset pysymään töissä, niin ylipäätään suhteellisen hyvinvoivina, niin se voi jo itsessään tuottaa meille todella paljon. Tuntuu, että se monesti unohtuu.

Miten ajattelet näistä jaksamisen haasteista? Mitä meidän pitäisi muuttaa työelämän rakenteissa, jotta ihmiset jaksaisivat? Olisiko työajan lyhentäminen toimiva keino edistää mielenterveyttä työelämässä?

Mona Moisala: Varmasti se voisi olla yksi kokeilemisen arvoinen asia. Ehkä lähtisin liikkeelle yksilöllisyydestä ja yksilöllisistä tarpeista. Nimenomaan se, että mikä kutakin työntekijää parhaiten tukee.

Miten saamme parhaan version irti työntekijästä? Jollekin saattaa toimia se, että jos hän saa koostaa työpäivän niin, että pystyy hyödyntämään optimaalisimman virtapiikin, niin hän voi saada muutamassa tunnissa tehokkaasti töitä tehtyä. Sitten taas toinen vaatii enemmän aikaa ja haluaa tehdä rauhallisemmin, jolloin pidempikin työaika voi olla ihan perusteltu.

Ehkä ylipäätään se, että me emme ajattelisi, että nyt on joku tehokkaan ajatustyöläisen normi tai muotti, mihin kaikkien pitäisi sopeutua ja mukautua, vaan että puhuttaisiin avoimemmin siitä, miten kukin työntekijä parhaiten toimii ja saa itsestään kaikista tehokkaimman version irti. Tällaista vuoropuhelua käytäisiin vaikka esihenkilön kanssa tosi avoimesti.

Julia Sangervo: Yksilöllisyyden näkökulma on tosiaan tärkeä. Tuntuu, että vaarana tässä on se, että jos me emme huomioi sitä, niin pahimmillaan käy just silleen, että ihmiset palavat loppuun, he jäävät kokonaan pois työelämästä. Tai sitten he saattavat jopa omatoimisesti alkaa salaa tekemään sellaisia ratkaisuja, mitä aikaisemminkin puhuttiin tuosta kehtaamisesta.

Minulle tuli äskettäin vastaan tällainen ajatus, että todellisuudessa moni ihminen saattaa jo tehdä tavallaan 80 prosentin työaikaa, mutta he eivät vain tee sitä avoimesti. He kirjaavat vähän eri tavalla tai ovat näennäisesti töissä. On perusteltu sitä sillä, että he kokevat, että he eivät muuten vain jaksa. Tämä on se keino jaksaa työelämässä.

Mitä sinä ajattelet, mistä tuo kertoo? Jos ihmisillä on se kokemus, että heidän pitää salaa tehdä sellaisia ratkaisuja, että he pystyvät pysymään kiinni työelämässä?

Mona Moisala: Onhan tuo tosi harmillista, että tuollaisiin ratkaisuihin päädytään. Se kertoo siitä, että ei ole luottoa siihen, että niistä asioista uskaltaa puhua avoimesti vaikkapa työnantajan kanssa. Tosi moni kuvaa, että pelkää menettää työpaikan, jos sanoo, että ei pärjää tämän työmäärän kanssa, tai ei pysty menemään tällaisiin suorituksiin. Pelätään, on epävarmuutta tässä ajassa. On tosi ymmärrettävä, että ihmiset ovat huolissaan siitä, että onko sille omalle työlle jatkuvuutta. Toisaalta nimenomaan se näkökulma, että jos me loputtomiin pinnistellään, venytetään itseämme, niin pahimmassa tapauksessa se on loppuunpalaminen, mikä sitten on se lopputulos. Kuten sanottu, se on työnantajalle tosi kallista. Yksikin työuupumustapaus maksaa kymmeniä tuhansia euroja työnantajalle minimissään.

Ne ovat aika hevejä keissejä. Sen takia on työnantajankin etu välttää sitä, että yksikään työntekijä palaa loppuun. Ihan taloudellisestakin näkökulmasta, puhumattakaan inhimillisestä kärsimyksestä.

Toivoisin, että voitaisiin avoimemmin puhua siitä, mikä on ihmiselle edes mahdollista. Ja ajatus, mihin aivot yhden työpäivän aikana pystyvät. Oltaisiin sekä armollisempia itsellemme, mutta myös realistisia sen suhteen, mihin aivokapasiteetti ihmisellä venyy.

Julia Sangervo: Tuntuu, että tämäkin palaa siihen ajatukseen, että ehkä monet ratkaisut, mitä olemme tehneet työelämän suhteen, eivät tule siitä, mikä olisi aidosti järkevintä vaikka sen kyseisen organisaation tai työntekijän kohdalla, vaan on mielikuva siitä, minkälaista työelämän kuuluu olla. Siitä poikkeaminen on laiskuutta.

Olen huomannut myös työaikakeskustelussa, että yksi kritiikki, mitä olen siitä saanut, on se, että se kuulostaa laiskalta. Eikö nykynuoret enää jaksa tehdä töitä? Älytön ajatus, kuulostaa kalliilta.

Mona Moisala: Joo. Tuo ajatusmaailma on varmasti edelleen vahvasti vallalla. Vaihtoehdot ovat, että olet supersuorittaja tai laiska alisuoriutuja. Nämä ovat varmaan monen mielessä vaihtoehdot.

Julia Sangervo: Ehkä sekin kuvaa, että työaika on hankala määrä. Se on hassua, että ollaan niin kiinni siinä, että jotkut saattavat kehuskella, että ”minä teen 12 tunnin päiviä, meidän organisaatiossamme painetaan pitkää päivää” sen sijaan, että katsottaisiin, mitkä ne tulokset ovat, miten ihmiset voivat, mitä työajalla konkreettisesti tehdään.

Kuten tässäkin keskustelussa on tullut ilmi, ihminen on eläin. Meillä on biologinen kapasiteetti, joka tulee jossain vaiheessa vastaan. Ei kukaan meistä ole mikään superihminen. Jos kapasiteetti ylittyy, ihmiset alkavat tehdä työajalla jotain muuta, siinä on jotain ylimääräistä, tai tuottavuus kärsii.

Tuntuu, että erityisesti organisaatioissa, missä ihannoidaan pitkien päivien tekemistä ja nähdään, että se on nimenomaan se mittari, niin on aika vaikeaa sanoa ääneen, että eihän tätä muuten itse asiassa inhimillisesti jaksa. Ihmiset näyttelevät siinä mukana, että kyllä minäkin oikeasti teen pitkiä päiviä, vaikka saattaisikin työajalla tehdä aika tehottomasti tai vähän ihan muuta.

Mona Moisala: Tämä varmasti voisi kuvitella, että muuttuu, kun tulee yhä nuorempia sukupolvia työelämään. Nähdään myös se arvomaailma, että mikä muukin on tärkeää kuin työnteko. Jos kaiken kapasiteetin ja energian uhraa sinne työn alttarille ja sitten ei riitä paukkoja enää mihinkään muuhun.

Jos tekee sen kahdeksan tunnin työpäivän ihan hirveä vauhti päällä, niin mitä tapahtuu työpäivän jälkeen, on että sinun vireystilasi romahtaa ja jaksat korkeintaan katsoa Netflixiä ja telkkarista, koska kerta kaikkiaan aivojen kapasiteetti on ylikäytetty jo siltä päivältä. Ehkä nuorempi sukupolvi vielä viisaammin näkee sen, että eihän elämä voi olla sellaista, että annat kaikkesi sille työlle. Kyllä nimenomaan se ajatus, että meillä täytyy riittää myös aivotehoa ja kapasiteettia vapaa-ajallekin, tehdä muita merkityksellisiä asioita.

Julia Sangervo: Juuri näin. Tämä nuorten näkökulma on tosi kiinnostava myös siinä mielessä, että nythän on tullut uutta tutkimusnäyttöä siitä, että ihan merkittävä osa nuorista pelkää työelämää. He kokevat työelämän niin vaativana, että siellä ei voi jaksaa. Minusta tuntuu, että nimenomaan monella nuorella on se mielikuva, että se kahdeksan tunnin työpäivä tarkoittaa sitä, että on pakko antaa itsestään sata lasissa kahdeksasta neljään.

Sitten taas tuntuu, että ehkä jollain kokeneemmilla työntekijöillä saattaa olla enemmän se käsitys, että tuollainen ei ole realistista. Heillä on kyky tehdä sitä työtä vähän kevyemmin ja huokoisemmin. Sitten on toki myös sitä kokemusta sen verran, että pystyy ehkä tekemään joitain asioita nopeammin, että se ei kuluta samalla tavalla.

Olen itse pohtinut, että voiko tämä selittää sitä, että miksi meillä on niin paljon uupumusta nimenomaan alle 35-vuotiaissa työntekijöissä. Monihan antaa itsestään oikeasti kaiken.

Mona Moisala: Kyllä. Varmasti ikä tuo mukanaan sen, että kun asiantuntijuus kiteytyy, niin osaat tehdä asiat tietysti nopeammin, mutta myös ehkä hahmotat selkeämmin, mikä on oikeasti oleellista. Osaat karsia ja ehkä sinulla on tullut vähän perspektiiviä siitä, että kaikkea ei ehdi eikä pysty tekemään. Osaa priorisoida. Ihan vain se kokemus tuo mukanaan tuommoista.

Se on tosi harmillista, jos nuoret pelkää työelämää jo ennen kuin edes astuu sinne ja pelkää niitä paineita ja odotuksia. Että pystyykö itse siihen. Luulen, että se on hyvä asia, että nuoret puhuvat nykyään avoimemmin jaksamishaasteista ja mielenterveysongelmista. Ihan yhtä lailla me iäkkäämmätkin ihmiset niistä kärsimme, mutta me vain emme puhu niistä yhtä avoimesti.

Julia Sangervo: Nostitkin vielä tuossa aikaisemmin esiin ja myös sinun kirjassasi, että työelämässä pitäisi huomioida enemmän ihmisten yksilöllisyys tai meidän yksilölliset aivomme. Myös tässä meidän MIELI ry:n Työelämän mielenterveys yhteiskunnan voimavaraksi -ohjelmassa on esitetty nimenomaan esimerkiksi joustavampia työaikoja ja yksilöllisempiä työskentelytapoja.

Kaikki ihmiset eivät toimi samalla tavalla, niin kuin nostitkin tässä esiin. Jotkut voivat tehdä parissa tunnissa nopeasti koko päivän työt ja sitten olla sen jälkeen loppupäivän ihan mehut pois. Toinen voi tehdä tasaisemmalla tahdilla sen koko kahdeksan tuntia, ja sitten sen työn lopputulos saattaa kuitenkin olla sama. Me puhummekin usein tästä työajasta kuin että se olisi sellainen yksiulotteinen mittari, jota voi joko yksinkertaisesti lisätä tai vähentää.

Tutkimusten mukaan työmäärää tärkeämpää hyvinvoinnilla voikin olla nimenomaan se työn intensiivisyys. Kuuden tunnin hyvin tiivistahtinen työ voi kuormittaa enemmän kuin rauhallisempi kahdeksan tunnin päivä. Joillain ihmisillä on saattanut olla itse neuvotellusta työajan lyhentämisestä huonoja kokemuksia juuri siksi, että lopputulos onkin saattanut olla se, että tekee sen täsmälleen saman määrän töitä intensiivisemmin ja nopeammin, mutta sitten vain huonommalla palkalla.

Sitten taas myös vireystilassa ja luontaisessa kronotyypissä on eroja. Osahan toimii tehokkaammin aamulla, kuten itse sanoit, ja osa illalla, kuten esimerkiksi minä itse.

Usein kuitenkin kaikki meistä joutuvat toimimaan tässä niin sanotussa virastotyöajassa, eli yhdeksästä viiteen. Miten ajattelet, että työpäivän rakenne ja rytmi vaikuttaa aivojen palautumiseen ja jaksamiseen? Miten työpäivä olisi aivojen hyvinvoinnin kannalta järkevä suunnitella?

Mona Moisala: Se olisi tosi hyvä, että siinä pystyisi ottamaan yksilöllisyyttä enemmän huomioon. Esimerkiksi se, miten oma vuorokausirytmi tuppaa menemään, että missä kohdassa päivää on kaikista tehokkaimmillaan. Esimerkiksi sellainen asia, että riittääkö palautumiseen pieni hetki vai vaatiiko se jollakin toisella enemmän aikaa.

Palautuuko vaikka niin, että on sosiaalinen, näkee muita ihmisiä, vai vaatiiko palautuminen sitä, että saa olla ihan rauhassa jossain pimeässä kopissa, vähän aikaa hengitellä itsekseen. Siinä on tosi paljon yksilöllistä vaihtelua, että miten työpäivä kannattaisi rakentaa, ja minkälaiset asiat siellä työpäivän aikana auttaisi esimerkiksi palautumaan. Tässä on nimenomaan yksilöllinen näkökulma tosi tärkeä.

Samaan aikaan tiedostaa ne realiteetit, että jos sinulla on iso organisaatio, niin ei tietenkään siellä pystytä jokaisen yksittäisen työntekijän toiveita täysin palvelemaan ja rakentamaan tosi erinäköisiä työpäiviä. Jos toiset ovat aamupäivästä töissä ja toiset vasta illasta töissä, niin se ei isommissa organisaatioissa tietenkään toimi. Siellä on usein kuitenkin jonkun verran joustavuutta, jota voitaisiin hyödyntää.

Enemmän kyse on siitä, että työntekijät eivät uskalla nostaa näitä asioita esille ja tuoda omia piirteitään esille ja puhua niistä avoimesti vaikka työnantajalle. Pyritään ehkä esittämään sellaista ideaalityöntekijää, joka on heti aamusta virkeänä ja valmis. Pystyy nopeasti reagoimaan kaikkeen ja on sosiaalisesti rohkea ja ulospäin suuntautunut ja mitä ikinä.

Sen sijaan, että voitaisiin avoimemmin kertoa itsestään, että itse asiassa olen sosiaalinen jännittäjä tai minulla on ADHD tai käyn läpi avioeroa tai mitä ikinä. Voitaisiin olla enemmän omia itseämme myös siellä työelämässä.

Julia Sangervo: Tuo esittäminen on kiinnostava sana, koska minusta sekin palautuu tähän, mitä puhuimme aikaisemmin vaikka tästä häpeästä, kehtaamisesta ja mielikuvista. Tuntuu, että joiltain osin meidän nykytyöelämämme on vähän sellainen performanssi, missä me kaikki performoidaan jotain täydellistä työntekijää, jota ei oikeasti ole olemassa. Se ehkä osaltaan myös vaikuttaa siihen, että ne vaatimukset nousevat niin korkeiksi. Tuntuu, että yksilöinä moni ihminen uupuu just sen takia, koska vertaa itseään mahdottomaan ideaaliin, jota oikeasti kukaan meistä ei täytäkään.

Mona Moisala: Juuri näin. Mietin myös sitä – tämä on vielä ajatusraakile – että eteneekö esihenkilöasemaan pärjäävämmät ihmiset, jotka enemmän istuvat tähän tyypillisempään tehokkaan ajatustyöäisen muottiin. Senkin takia voi olla isompi kynnys vaikka itse kertoa omalle esihenkilölle omista haasteista tai muuta. En tiedä, voiko tuollainenkin ilmiö joskus vaikeuttaa sitä vuoropuhelua.

Julia Sangervo: Voi olla. Esihenkilöllä on itsellään varmasti aika paljon paineita siinä, että heidän täytyy näyttää, että he ovat vahvoja ja pärjääviä. Vaikka se voisi myönteisellä tavalla mallintaa alaisille sallivuutta myös itseään kohtaan, niin esihenkilöllä voi olla aika korkea kynnys ottaa päiväunet sen puurtamisen sijaan.

Mona Moisala: Juuri kuulin tosi hyvän esimerkin siitä, että esihenkilö oli itse kertonut työntekijöille, että hänellä on ADHD ja vähän avannut, miten se vaikuttaa hänen tapoihinsa tehdä työtä, mitkä asiat ovat hänelle vaikeita, missä hän on loistava. Tuohan on ihan mahtava esimerkki siitä, että se esihenkilö voi omalla esimerkillään myös tuoda sallivuutta sinne työympäristöön ja että on ok olla omanlaisensa töissäkin.

Julia Sangervo: Tuo on kyllä iso voimavara esihenkilötyössä, mitä toivoisin, että jotenkin voitaisiin välittää eteenpäin. Myös se, että jos me sallitaan esihenkilöiden olla ihmisiä, niin se voi tavallaan luoda sellaisen hyvän dominoefektin, joka tuo sallivuutta siihen koko organisaatioon.

Mutta haluaisin vielä kysyä tästä, kun ollaan puhuttu nyt näistä työn haasteista ja tästä, miten ihmiset työskentelee eri tavoin. Minun mielestäni se nostaa sen kysymyksen, että onko työaika ylipäätään paras mittari työn tuloksille tässä nykypäivän työelämässä?

Ehkä siinä tehdastyössä oli paljon selkeämpää mitata nimenomaan sen ajan kautta. Mutta tosiaan moni pystyy tuottamaan laadukasta työtä lyhyessä ajassa, ja sitten taas toiset hyötyvät vaikkapa siitä pidemmästä ja rauhallisemmasta tahdista.

Mutta silti nämä työelämän rakenteet perustuvat usein siihen ajatukseen kiinteästä tuntimäärästä, eikä esimerkiksi huomioida työn kognitiivista vaativuutta tai kuormittavuutta. Ja se saa oikein pohtimaan, että voisiko tätä työn tuloksellisuutta, vaativuutta tai kognitiivista kuormaa mitata tavalla, joka tekisi näistä kiinteistä työtunneista vähän niin kuin toissijaisia?

Ajatteletko, että onko työajalle olemassa mielekkäitä vaihtoehtoja työn mittarina?

Mona Moisala: Tuo on tosi hyvä kysymys. Ja jos joku siihen keksii hyvän mittarin, että miten mitataan vaikka ajatustyön intensiivisyyttä, niin se olisi ihan mahtava juttu. Se on varmaan yksi haaste ajatustyössä, että me emme voi samalla tavalla mitata sitä tuntimäärissä.

Ja esimerkiksi miten mitataan, että kuinka arvokas idea syntyy vaikka ajatustyön tekijälle, joku luova uusi idea, niin miten sen arvo mitataan. On helpompi mitata lähetettyjä sähköposteja tai pidettyjen palaverien määrää. Se on paljon helpommin mitattavissa.

Se on kyllä ehdottomasti yksi iso haaste, minkä takia se tuntimäärä ei missään nimessä ole hyvä tapa mitata ajatustyön laatua ja nimenomaan intensiivisyyttä. Myös tämä yksilöllinen ajattelu, että jollekin vaikkapa palaveri isossa porukassa tuntemattomien ihmisten kanssa voi olla äärimmäisen intensiivistä ja vaativa työtehtävä, joka vaatii paljon palautumisaikaa sen jälkeen. Ja sitten toiselle taas se voi olla tosi helppoa, kevyttä ja hauskaa tekemistä. Tässäkin se intensiteetti varmasti vaihtelee yksilöittäin tosi paljon.

Julia Sangervo: Se on ehkä ylipäätään myös hankalaa mitata työn arvoa ja työn tuloksia. Mikä on sitä keskeisintä työn ydintehtävää? Ajattelen, että jos siirryttäisiin jonkun muun kuin työajan mittaamiseen, niin se voisi parhaimmillaan auttaa kirkastamaan työn ydintä.

Jos se fokus ei olisikaan siinä, miten se kahdeksan tunnin työpäivä saadaan täyteen, vaan miten me teemme kaikista olennaisinta työtä, niin ehkä se voisi parantaa työelämää. Se on tosiaan aika haastavaa kehittää niitä vaihtoehtoisia mittareita.

Olen miettinyt, että yksi työelämän mahdollisuus tulevaisuudessa voi olla yrittäjyys megatrendinä. Me näemme, miten erityisesti nuoret ovat enemmän kuin koskaan kiinnostuneita yrittäjyydestä. Tuntuu, että tosi monella on taustalla nimenomaan kokemus siitä, että työelämä on niin vaativaa ja he haluavat lisää vapautta ja itsemääräämisoikeutta. Ehkä se voisi olla yksi keino mitata työtä eri tavalla ja mahdollistaa enemmän vapautta.

Toisaalta näen myös itse huolestuttavana sen, että moni kokee, että yrittäjyys on ainoa keino siihen. Että työelämän rakenteet eivät muuten sallisi sitä.

Mona Moisala: Nähdäänkö, että työelämä on niin tiukkaan saneltu ja rakenteet istuvat niin tiukassa, että tuntuu mahdottomalta vaihtoehdolta sukeltaa työelämään. Mieluummin haluaa määritellä raamit itse. Voi kun me saisimme enemmän joustavuutta myös työelämään.

Julia Sangervo: On tosi tärkeää huomata, että tässäkin on merkittäviä alakohtaisia eroja myös riippumatta siitä, että onko se asiantuntijatyötä. Esimerkiksi julkisella sote-alalla on valitettavasti monia tosi vanhanaikaisia ja hierarkkisia käytänteitä.

Olen kuullut taas vaikka esimerkiksi jostain yksityistä IT-alan yrityksistä, jotka saattavat olla ihan toisessa äärilaidassa siinä, miten panostetaan työntekijöiden hyvinvointiin ja joustavuuteen ja miten kohdellaan työntekijöitä.

Mona Moisala: Joo, se skaala on tosi iso. Kun minäkin olen pitkään kiertänyt erilaisia työpaikkoja, niin se on nimenomaan se, että meillä voi olla joku kymmenen tuhannen ihmisen valtavan jäykkä vanhan työkulttuurin organisaatio, missä on aika vaikea saada aikaa muutosta. Sitten meillä on joku kymmenen hengen IT-startup, missä on joku surffaava hippitoimari, joka syö sieniä.

Tämä on valtava skaala, että miten niissä suhtaudutaan niihin yksilöihin ja mitä ajatellaan siitä, että miten ihmiset saadaan paras versio irti. Siihen välille mahtuu tietysti paljon kaiken näköistä.

Julia Sangervo: Se onkin hyvä kysymys, että miten me voisimme kokonaisuudessaan uudistaa työelämää parempaan suuntaan näistä tehdastyön normeista.

Haluaisinkin tähän loppuun kysyä tulevaisuusorientoituneen kysymyksen. Mikä olisi mielestäsi aivoterveyden näkökulmasta tärkein työaikaan liittyvä muutos, jonka me voisimme tehdä?

Mitä tapahtuisi esimerkiksi, jos me siirtyisimme yhteiskuntana neljän tai kuuden tunnin työpäivään?

Vai kannattaisiko meidän pyrkiä tulevaisuudessa luopumaan tästä työajan konseptista tapana mitata työn tuloksellisuutta kokonaan?

Mitä vaikutuksia näillä kaikilla voisi olla väestön aivoterveydelle, mielenterveydelle tai yleiselle jaksamiselle?

Mona Moisala: Minun mielestäni olisi ylipäätään tärkeää nyt systemaattisesti tutkia, että olisi rohkeita yrityksiä, jotka lähtisivät kokeilemaan lyhennettyä työaikaa. Ja seurattaisiin erilaisilla mittareilla, miten se vaikuttaa sekä hyvinvointiin, työkykyyn että tuottavuuteen. Että olisi rohkeutta kokeilla jotain erilaista.

Ja silloin kun työaika lyhenee, niin silloin se pakottaa viimeistään miettimään sitä työn organisointia ja sitä, että mihin arvokas työaika oikeasti käytetään. Että käytetään se viisaasti. Ei käytetä sitä siihen, että ihminen koko ajan on reagoimassa herätteisiin ja ei saa rauhassa uppoutua mihinkään asiaan.

Mietittäisiin oikeasti, että okei, kaksi tuntia syvätyöskentelyaikaa, kolme tuntia pintatyöskentelyaikaa, palautumiselle aikaa. Rakennetaan se työpäivä viisaasti niin, että se tukee sitä, miten aivot aidosti toimivat.

Julia Sangervo: Joo, tuo ajatus siitä, että me tarvitsemme lisää tutkimusta ja lisää tietoa on aidosti tosi tärkeä. Ja ehkä ylipäätään se on hyvä meidän koko yhteiskunnan havahtua siihen, että ei tämä ole mitään utopistista haihattelua, vaan meidän on ihan pakko puuttua näihin haasteisiin. Me näemme niin merkittäviä indikaattoreita siitä, että tämä nykytyöelämä ei toimi, liittyen esimerkiksi juuri näihin sairauspoissaolojen kasvuun. Meidän on pakko tehdä jotain. Ja tämä on asia, mistä me olemme saaneet hyviä tuloksia, ja meidän olisi aika tutkia ja kehittää sitä lisää.

Mutta minä olen Julia Sangervo ja kuuntelit juuri Mielen puolikkaat -podcastia.

Kiitos Mona Moisala ja kiitos kuuntelijoille, että kuuntelitte. Moi moi ja kuullaan ensi kerralla.