Toivo ja toiveikkuus
Toivoa vahvistaa arvojen ja merkityksellisten asioiden tunnistaminen, avun hakeminen ja tunnetaidot. Toiveikkuus rakentuu myös ihmisten välisissä suhteissa, yhteisöissä ja yhteiskunnassa.
Omat toivon lähteet
Mielentilana toivo on toimintakyvyn voimanlähde, jonka avulla itselle mielekkäistä asioista tulee konkretiaa, pienempiä tai suurempia tekoja. Toivo yhdistyy siten kokemukseen omasta toimijuudesta, minäpystyvyydestä sekä vaikutusmahdollisuuksista.
Toivo on tulevaisuususkoa ja toimintakyvyn tärkeä osatekijä. Toiveikas mieli suuntautuu tulevaisuutta kohti, niin että odotushorisontissa siintää jotain mielekästä, arvokasta ja merkityksellistä. Tässä auttaa omien arvojen eli itselle tärkeimpien asioiden tunnistaminen.
Toiveikkuus rakentuu lapsuudesta lähtien osana sitä, että tarpeisiimme vastataan ja tulemme emotionaalisesti kuulluksi ja kohdatuksi. Sama pätee aikuisena.
Kun omat asiat ovat ok ja arki soljuu eteenpäin, toivo vaikuttaa taustalla perusasetuksena, ilman että siihen kiinnittää sen isompaa huomiota. Silloin omia toiminnan mahdollisuuksia voi laajentaa, asettaa itselleen haasteita ja saada uudenlaisia pystyvyyden kokemuksia, mikä voi kannatella haastavampienkin aikojen yli.
Toiveikkuutta luo itselle merkityksellisten asioiden löytäminen ja teot niiden puolesta.
Omia toivon lähteitä voi jäsentää vaikkapa pohtimalla:
1. Mitkä asiat tuovat itselle hyvää mieltä ja jaksamista joka päivä? Onko näitä riittävästi ja jos ei, voiko niitä lisätä?
2. Tunnistanko omat arvoni eli sen, mikä on elämässäni tärkeintä ja mielekkäintä? Näkyvätkö nämä asiat ajankäytössäni?
3. Mikä auttaa jäsentämään omia toiveita, tarpeita ja tulevaisuudennäkymiä? Toimiiko minulle esimerkiksi kirjoittaminen, visualisointi tai jutteleminen toisten kanssa?
4. Kenen kanssa juttelu voi avata erityisesti uusia näkökulmia? Voinko keskustella hänen kanssaan?
5. Voinko pyrkiä toimimaan yhdessä toisten kanssa tärkeiksi kokemissani asioissa?
Toisten apu ja tuki kiinnittävät toivoon
Jos joutuu kohtaamaan hankalia elämäntilanteita tai menetyksiä, ja omat voimavarat ovat minimaaliset, voi toivo tuntua katoavan. Samoin lannistavat ulkomaailmasta tulvivat viestit katastrofeista ja uhkakuvista, kriiseistä ja epäonnistumisista.
Toivottomuus tuntuu esimerkiksi apatiana, voimattomuuden, avuttomuuden ja lamaantuneisuuden kokemuksina, mutta myös esimerkiksi itsetuhoisina ajatuksina.
Sisu vie läpi harmaan kiven… Vai viekö? Suomalaisessa kulttuurissa on perinteisesti ollut vahva yksin pärjäämiseen eetos. Haavoittuvuuden ja tarvitsevuuden kokemukset on totuttu mieluummin siirtämään syrjään.
Toivoa ei voi pakottaa
Jos toivottomuus sumentaa mieltä, tarvitsemme toisia. Ihmiset ympärillä voivat auttaa toivon löytymisessä. Yksin ei tarvitse selvitä. Tukea voi saada läheiseltä, ammattilaiselta tai vapaaehtoiselta, tai joltain muulta, arjessa tutulta ihmiseltä, joka näkee ja ymmärtää.
Epätoivokin tarvitsee tulla kuulluksi. Kun läheinen, ammattilainen tai muu tukija kestää toisen toivottomuuden, ja tilanteessa voidaan olla yhdessä, ilman keinotekoista tsemppaamista tai piristämistä, niin toinen ja hänen tilanteensa tulevat huomioiduksi. Sitä kautta voi toivo kenties alkaa rakentua.
Sille, joka ei ole tottunut pyytämään apua, on sitäkin tärkeämpää, että toinen huomaisi ja tunnistaisi avun tarpeen, tarjoaisi sitä ja kysyisi vaikkapa ”Mitä kuuluu?”
Toivottomuuden vastalääkkeenä voi pohtia esimerkiksi:
1. Kenen kanssa voin jakaa fiiliksiä, jos on toivoton, näköalaton olo?
2. Mikä on vahvistanut toimintakykyä ja uskoa vaikutusmahdollisuuksiini haastavampina hetkinä?
3. Keneltä voin pyytää apua ja tukea, kun tarvitsen? Jos en tiedä, voinko alkaa kartoittaa asiaa pahan päivän varalle?
4. Muistanko tarjota toiselle apua ja kysyä kuulumisia, jos huomaan että läheinen tai tuttu olisi sen tarpeessa?
Mitä rajallisemmat omat voimavarat ovat, sitä pienemmin askelin pystyvyyden kokemuksia kannattaa hakea, joskus myös toisten avulla ja tukemana. Joskus riittävät perusasiat kuten syöminen, nukkuminen, liikkuminen, tai omat mielenkiinnon kohteet.
Tunnetaidot tekevät toiveikkuudelle tilaa
Toiveikkaaseen mielialaan liittyy hyviä tunteita ja kokemuksia, kuten:
- luottamusta ja tulevaisuususkoa
- kuulluksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksia
- kokemusta, että omalla toiminnalla on merkitystä.
Toivottomuuden takaa löytyy myös tunteita, kuten surua ja pettymystä. Tunteet taas kertovat erilaisista tarpeista.
- Saavatko tunteet nousta esiin?
- Tulevatko niihin liittyvät tarpeet huomioiduksi?
Tunteita ei voi eikä ole tarkoitus hallita. Niitä voi kuitenkin oppia säätelemään ja suuntamaan niin, että hankalatkin tunteet tulevat huomioiduksi ja niin, että ruokkii myönteisiä.
Tunnetaidot ovat monella tapaa tärkeitä, myös siksi, että ne tekevät tilaa toivolle. Kun toivottomilta vaikuttavissa tilanteissa mukana on tärkeä tunnetaito, myötätunto, tämä voi avata monia solmuja.
Tunnetaitoja ovat myös eri tunteiden, myös hankalien tunteiden:
- kohtaaminen
- tunnistaminen
- nimeäminen
- kehollinen havainnointi
- ilmaisu.
Tunteiden tunnistamiseen, kohtaamiseen ja sanoittamiseen voi tarvita aikaa ja tilaa. Siksi ajoittain tyhjäkäynti on paikallaan, ja epämukavienkin kokemusten ääreen kannattaa pysähtyä.
Myötätunnosta, eli herkistymisestä omalle tai toisen olotilalle, voi lähteä liikkeelle kaikissa olosuhteissa, niin tavallisena arkena kuin vaikeissa tilanteissa.
Omia tunnetaitoja voi herätellä esimerkiksi pohtimalla:
1. Pysähdynkö tunnistamaan omia tai toisen tunteita? Vai välttelenkö niitä mieluummin?
2. Annanko kaikenlaisille tunteille tilaa tulla esiin, niin omille kuin toisten? Vai jäänkö helposti vellomaan hankaliin tunteisiin tietämättä mitä tehdä?
3. Huomaanko tunteeseen liittyvän tarpeen? Osaanko vastata tunnetarpeisiin, kuten lohduttaa tai rauhoittaa?
4. Miten osoitan itselleni tai toiselle myötätuntoa juuri tänään?
Toivon ja tulevaisuususkon luominen on yhteinen asia
Toivoa ajatellaan usein yksilön ominaisuutena, mutta se on myös yhteisöjen ja yhteiskuntien ominaisuus. Yksittäisten ihmisten toiveikkuuskaan ei synny tyhjiössä. Ihmisen toimintakyky ja mieliala rakentuvat osana ihmissuhteita ja yhteisöjä, vuorovaikutuksessa toisten kanssa.
Niinpä toiveikkuuden ylläpitäminen ja vahvistaminen ei voi koskaan olla vain yksilön vastuulla, vaan se on myös yhteiskunnan tehtävä.
Yhteisöjen ja yhteiskunnan ilmapiiri ja toimintakyky koostuvat siitä, miten hyvin ihmiset voivat, kuinka paljon he luottavat toisiinsa ja kokevat osallisuutta ja vaikutusmahdollisuuksia.
Julkisen sektorin lisäksi kansalaisjärjestöt, paikallisyhteisöt ja matalan kynnyksen tuki ovat keskeinen osa yhteiskunnan ilmapiirin toiveikkuuden ja toivon vahvistamista. Ilmapiirin toiveikkuuteen tai toivottomuuteen vaikuttaa myös se, miten päättäjät tulevaisuutta ja nykyhetkeä sanoittavat, ja millaisin askelmerkein tulevaisuutta kohti suunnataan.
Luottamus ja osallisuus – tai niiden puute luovat yhteistä ilmapiiriä
Suomessa luottamus on perinteisesti ollut vahvaa, mutta viime vuosina on nähty merkkejä sen heikkenemisestä.
Suomessakin on eletty 2020-luvulla keskellä useita päällekkäisiä kriisejä: pandemiaa, turvallisuustilanteen muutosta ja taloudellista epävarmuutta. Pitkittyneet kriisit kuluttavat ihmisten jaksamista, toiveikkuutta ja tulevaisuususkoa. Epävarmoina aikoina tarvitaankin erityistä panostusta ihmisten mielenterveyteen ja jaksamiseen.
Mielenterveyden ja osallisuuden vahvistaminen on yhteiskunnallinen investointi. Kun mielenterveyttä tuetaan, perustavanlaatuiset palvelut toimivat ja ihmisillä on mahdollisuus luottaa avun ja tuen saantiin, vahvistuu samalla koko yhteiskunnan toiveikkuus ja toimintakyky.
Toiveikkuutta voidaan konkreettisesti mitata tulevaisuususkoa ja luottamusta käsittelevillä kyselytutkimuksilla. Tutkimus osoittaa, että yhteiskunnissa, joissa ihmiset luottavat toisiinsa ja instituutioihin, myös erilaisista kriiseistä selviydytään paremmin.