Mielen puolikkaat -podcastin toinen jakso julkaistu – vieraana Terapeuttiville

[Kevyttä musiikkia]

Frans Horneman: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast, ja mä oon Frans Horneman MIELI ry:stä. Tässä podcastissa kaksi ihmistä pysähtyy puhumaan mielenterveydestä. Se koskettaa meistä jokaista.

Tänään meillä on vieraana Terapeuttivillenä tunnettu Ville Merinen, joka työskentelee psykoterapeuttina ja tekee mielenterveyteen liittyviä videoita someen. Ville tuottaa mielenterveyssisältöä muun muassa TikTokiin, Instagramiin, YouTubeen ja Twitchiin, joissa hänellä on kymmeniätuhansia seuraajia. Me puhutaan tänään Villen omasta tarinasta sekä siitä, mitä nuorille kuuluu. Erityisesti mua kiinnostaa kuulla, miten Villen mielestä nuorten mielenterveyttä voi tukea. Lämpimästi tervetuloa Ville.

Ville “Terapeuttiville” Merinen: Kiitos kiitos tosi paljon.

Horneman: Ville, mitä sulle kuuluu just nyt?

Merinen: Just nyt kuuluu semmoista kiireistä. Tosi perinteistä lapsiperhe-elämää, kevättalvi alkoi ja lomat on ohi. Se minun elämäni on tosi tavallista, siis silleen, että minä käyn työajalla tekemässä monesti minun sisältöni. Ja sitten haen kiireellä lapset hoidosta, ja yritän käydä harrastamassa liikuntaa vähän. Ihan semmoista tosi tavallista elämää.

Oon yrittänyt vähentää somen katsomista itse työajan ulkopuolella. Mä huomasin että mulla alkoi aivot surisemaan tämän jatkuvan some-elämän kanssa tuossa syksyllä. Mä yritän illalla tehdä semmoisia perinteisiä rentoutumiskeinoja, lukea tai katsoa telkkaria tai olla vaan. Se on semmoinen iso muutos mitä oon tehnyt.

Horneman: Viimeiset pari vuotta on ollut aika hurjia. On ollut paljon kaikkia erilaisia kriisejä: koronapandemiaa, nyt energiakriisi, ilmastokriisi. Mennään heti aika semmoiseen syvään päätyyn. Mä haluaisin tietää, että mikä sulle tuo toivoa?

Merinen: Mulle tuo toivoo se, että ihmiset esimerkiksi täällä Suomessa tosi paljon välittää toisistaan ja haluaa auttaa toisiaan. Se näkyy tosi hyvin sosiaalisessa mediassa. Jos mä teen jonkun jutun, niin se täyttyy semmoista kommenteista, missä ihmiset tsemppaa toisiaan. Tuo toivoa semmoinen myös, että ihmisillä on luontainen pyrkimys pistää asioita kuntoon. Ei sitä tarvitse edes yrittää mitenkään, niin hiljalleen asiat menevät paremmaksi.

Mä jotenkin yritän olla miettimättä liikaa sitä kaikkea. Mä oon viime aikoina tosi paljon miettinyt näitä isoja linjoja, että miksi kaikki kärsimyksen määrä tilastoituna huononee? Mä olen yrittänyttosi paljon semmoista tavallista tuoda lisää, että tietyllä tavalla myös kriisit ovat osa elämää, että ei sitä voi välttää mitenkään.

Horneman: Sä työskentelet psykoterapeuttina ja aloit tehdä videoita someen muutama vuosi sitten. Sä sait myös viime vuonna MIELI ry:n Mielenterveyspalkinnon. Onneksi olkoon vielä. Niin kerro miten Villestä tuli Terapeuttiville?

Merinen: Siis ensinnäkin siinä on monta eri tausta juonnetta. Mä olen aina ollut tosi kiinnostunut keskustelusta, ja mä oon semmoinen äidin poika ollut lapsena. Se on tarkoittanut, että mä oon jutellut hänen kanssaan tosi paljon, ja mun äiti oli pitkiä aikoja kotona kun mä olin kouluikäinen. Aina kun mä tulin koulusta niin me juteltiin hirveästi. Mä koen, että sieltä on se minun keskustelun tarve tullut.

Ja sitten jo lukioikäisenä sanottiin, että tuo Ville on tuommonen vähän huolehtija. Se oli tosi voimakkaasti minun persoonassani. Ja sitten mä opiskelin sairaanhoitajaksi. Menin mielenterveyspuolelle töihin, nuorisopsykiatrialle, ja aika nopeasti sitten heti opiskelin myös psykoterapeutiksi, niin nuorena kuin pystyin.

Mä koin aluksi tällä alalla, että mä oon vähän semmoinen friikki nuori. Kun mä menin johonkin koulutuspäiville – mä olin vielä psykoanalyyttinen terapeutti – niin siellä oli keski-ikä 50–60 vuotta,  tosi iäkästä porukkaa. Eikä siinä mitään. Mä olin aina silleen, että ei hitsi, mä en tunne oloani kotoisaksi täällä jotenkin.

Mä muutin Kuopiosta Tampereelle, ja mä tutustuin muutamiin semmoisiin tosi hyviin ystäviin, terapeutteihin, samanhenkisiin.

Mä olin aina pelannut tosi paljon itse ja viettänyt aikaa semmoisessa palvelussa kuin Twitch. Sitten mä olin yks kerta että hitto, mähän muuten perustan tämmöisen mielenterveyslivestriimin sinne pelialustalle. Se heti menestyi tosi hyvin se juttu, ja silloin jo oli vähän, niinku kutsuttiin eri paikkoihin, mutta kun se Twitch on niin pieni juttu vielä Suomessa, niin ei siitä tullut semmoista isoa julkisuutta. Sitten mä aloitin TikTokin, ja pum. Sen jälkeen on tapahtunut kaikki tämä, että suuri osa ihmisistä tietää, että mitä se Ville tekee.

Horneman: Eli kaikki alkoi Twitchistä.

Merinen: Twitchistä alkoi koko homma. Mulla oli semmoinen livestriimi, jonka nimi oli Terapeutti. Se oli tosi suosittu. Ja sitten mä tein sitä pelkästään puolitoista vuotta.

Sitten yksi päivä niin moni sanoi, että TikTok olisi hyvä. Mä olin, että no kokeillaan, ja tein sinne Terapeuttiville-kanavan, ja se lähti välittömästi tosi hyvin. Mä oon vaan nyt opetellut tosi paljon, että minkälainen sisältö toimii, ja oon opiskellut sitä. Ja myös suomalaiseen mielenterveyteen yleisesti oon perehtynyt tosi paljon enemmän nyt, että mitä kaikkea on menossa. Ja politiikka on ruvennut kiinnostamaan, kaikkea tämmöistä.

Horneman: Kaikki meidän kuulijat ei välttämättä ole törmännyt sun videoihin, niin kerro vähän tarkemmin että minkälaisia videoita sä teet somealustoille?

Merinen: Ne on semmoisia periaatteessa tosi yksinkertaisia videoita. Niissä ei ole ammattikieltä ollenkaan, mutta ne on toisaalta myös hyvin syvällisiä. Niissä saattaa olla vaikka teemana, että minkälaisista ongelmista sinä saatat kärsiä aikuisena, jos sinun vanhemmat ovat olleet vaikka alkoholiriippuvaisia. Tai mitä sinulle on voinut tapahtua, jos sinulla on huono suhde sinun äitiisi. Tämmöisiä tosi yksinkertaisia: sosiaalisesta jännityksestä, ahdistuksesta, masennuksesta.

Horneman: Sä mainitsit, että monesta eri aiheesta. Ainakin omassa työssäni mä törmään siihen, että varsinkin nuorilla aika usein on ahdistuneisuutta. Niin pystytkö sä antamaan jonkun konkreettisen esimerkin, millaisen videon sä oot tehnyt esimerkiksi ahdistuneisuudesta? Minkälaisia vinkkejä sä oot antanut siihen liittyen?

Merinen: Mun ihan suosituimpia videoita on semmoiset vähän niin kuin kikkavideot. Että jos teet näin niin sua ei ahdista. Esimerkiksi yksi on semmoinen, että jos sä istut paikallaan ja kiinnität silmät yhteen pisteeseen, niin sun ahdistus lievittyy. Tai sitten joku hengitysjuttu, tai jääpalat käteen tai tämmöistä. Nuoret tykkää tosi paljon tämmöisestä konkreettisesta avusta.

Ja sitten ehkä vähän vanhemmille ihmisille, Instagram-ikäluokalle, niin sille toimii taas semmoiset aika filosofiset ja pohtivat. Että nuoriso tykkää hirveästi semmoisesta, että siinä on joko huumoria mukana, tai sitten siinä on kikka.

Horneman: Okei, eli kikkavideot on…

Merinen: …kikkavideot on kovia.

Horneman: Ne toimii. Sä oot tehnyt mielenterveystyötä palkkatyön lisäksi vapaaehtoisena. Usein vapaaehtoistyö tukee hyvinvointia, niin mitä sä oot saanut vapaaehtoistyöstä?

Merinen: Mun mielestä vapaaehtoistyö antaa tietyllä tavalla tosi paljon itselle hyvinvointia. Se ei mene silleen, että nyt minä annan ilmaiseksi vaikka joillekin nuorille hyvinvointia, niin minä kulutan itseäni. Joskus se voi mennä siihen, jos et osaa hallinnoida sitä määrää. Mutta sitten taas tulee semmoinen kiitollinen olo. Että oon tehnyt jotain merkittävää. Mulle on hirmu hyvää fiilistä tuonut se, että mä oon saanut vaikuttaa suomalaiseen tilanteeseen, mikä on aika karu. Ja sitten se on saanut vielä tunnustusta ja huomiota, niin sehän on helpottanut sitten vielä tosi paljon sen jälkeen se fiilis, kun on oikeasti saanut sen valtavan näkyvyyden. Mä tiedän, että on tosi monia hyviä videontekijöitä ja ammattilaisia netissä, mutta se niin sanottu breikkaaminen läpi on tosi vaikea vielä Suomessa. Aika harva tulee esimerkiksi hirmu isoksi. Mutta se on erittäin palkitsevaa, että kaikki ketkä haluaisi kokeilla, niin siinä ei oikein voi hävitä mitään, kunhan oot vaan oma itsesi.

Horneman: Jos joku kuulija pohtii, että pitäisikö mun alkaa tehdä vapaaehtoistyötä, niin suosittelisitko?

Merinen: Suosittelen. Se voi olla Kriisipuhelin täällä MIELI ry:ssä, tai se voi olla Sekasin-chat, tai se voi olla oma TikTok-kanava. Mä en näe mitä siinä voi hävitä, koska se ajankäyttö on täysin itsestä kiinni. Se on parempaa ajankäyttöä kuin vaan toisten sisältöjen tuijottelu päivästä toiseen.

[Kevyttä musiikkia]

Horneman: Meillä kaikilla on hankalia hetkiä elämässä. Me kaikki kohdataan kriisejä ja vastoinkäymisiä elämän varrella. Niin tekee mieli kysyä, että miten sä oot selvinnyt tällaisista vaikeista hetkistä ja vastoinkäymisistä?

Merinen: Mä oon tosi avoin kaikille fiiliksille. On ollut oma osani vastoinkäymisiä. Viimeisin semmoinen iso on, että mun äiti sairastui viime vuonna, sai tosi aggressiivisen syövän. Sillä on ollut hirmu rankat hoidot ja mä oon tosi paljon tukenut häntä siinä. Mutta mä oon jotenkin vaan ollut silleen, että tää kuuluu elämään. Mä yritän niinku… Mä siis en yritä hallita näitä tilanteita. Se on ollut mulle tosi iso juttu. Mä luotan siihen, että ihminen niin kuin luontaisesti pystyy tämmöisiä tilanteita käsittelemään. Meidän mieli niin kuin automaattisesti… vähän niin kuin haava tulee käteen. Se rupeaa paranemaan. Niin samalla lailla jos sulle tulee kriisi, kun sä vaan maltat aikaa ottaa ja kokea sitä asiaa, niin sitten se paranee vähän niinku haava. No se ei mene kaikilla tällä tavoin. Sitten jos sulla on taustalla jo vaikka vakava ahdistuneisuushäiriö, niin sittenhän se tietysti on vaikeampaa. Mutta noin niin kuin normitilanteessa mä luotan siihen tosi paljon. Sitten juttelen hirveästi. Lepään. Urheilen. Kaikkea tosi tavallista elinvoimajuttua teen. Mä jotenkin vaan otan ne vastaan. Se on se juttu.

Horneman: Me sivuttiin tuossa jo sitä, että viime vuosina on ollut paljon kaikenlaista, mikä on myllertänyt meidän elämiä, ja se on vaikuttanut valitettavasti erityisesti nuorten hyvinvointiin. Millaisena nuorten tilanne näyttäytyy sulle?

Merinen: Se on monimutkainen juttu. Mä oon nyt jotenkin hirveän paljon miettinyt sitä viime aikoina.  Nuorilla on niin kuin tosi paljon semmoista painetta ja haastetta ja paljon ahdistuneisuutta. Osa nuorista etsii hirveästi tietoa että mitä se on, yrittää auttaa itseensä. Nyt tulee vähän semmoinen ehkä unpopular opinion. Mä oon ruvennut miettimään, että osa nuorista jopa liikaa analysoi omaa oloaan koko ajan. Vaikka minä tein sitä sisältöä, niin minä ajattelen, että siihen pitäisi tuoda aina semmoinen ripaus semmoista, että kyllä elämässä sä pystyt näistä asioista etenemään. Jos et itse pysty siihen tai perheen kanssa, niin sä voit aina hakea apua. Että se jotenkin siltäkin puolelta normalisoituisi se… Mä en oikein osaa edes laittaa sitä vielä sanoiksi, se on mulle itsellenikin uusi ajatus. Että meidän pitäisi vähän enemmän jopa luottaa siihen luonnolliseen prosessiin.

Mutta kaiken kaikkiaan, nykynuori, kun se laittaa viestiä mulle, niin on paine koulusta, on huoli luonnosta. Ääripäät on hirmu voimakkaat somessa niinku kaikessa, että ollaan joko tuota tai tuota mieltä. Semmoinen asia mistä mä oikeasti olen huolissaan nyt tällä hetkellä on, että mitä se tekee nuoren mielelle, jos se ei osaa rajoittaa somen käyttöä itse?

Mä olen ruvennut tosi paljon miettimään, että mitenkähän iso osa niinku semmoisesta että on vaikea olla ja ahdistaa, ehkä vaikea keskittyä, olla jossain paikassa paikallaan ja huonoja asioita tulee mieleen, niin johtuu siitä, että jos mä katson tämmöistä tosi aktivoivaa juttua koko ajan, mikä on niin uusi juttu ihmiselle… Ainakin minä huomasin, että kun mä rupesin somettamaan ammatikseen, niin minun käytös alkoi muuttumaan hiljalleen. Ennen mä oon pystynyt lukemaan helposti, katsomaan leffoja, olemaan paikallaan, ja sitten yhtäkkiä mä huomaan, että mä alan olla tosi levoton koko ajan. Sen takia tuli just tämä muutos, että nyt mä en enää iltaisin katso sitä somea ainakaan.

Minä en ikinä menisi sanomaan, että somesta kuuluu mennä mihinkään pois enää. Mutta ehkä se taito olisi, että nuoret oppisi hyvällä semmoisella kannustavalla tavalla, että no hei, minä katson sitä paria tuntia päivässä ja that’s it, kja sitten minä teen muuta. Mut se ei ole vielä siinä tilanteessa yhteiskunta, että vielä on niin coolia kaikki se sometykitys koko ajan.

Vähän niin kun me oltiin nuoria. Mä pelasin hirveäst. Mun äiti ja isä sanoi mulle, että nyt Ville et muuten pelaa enää yhtään, että nyt sä pelaat vaan kaksi tai kolme tuntia päivässä. Sitten mä olin että ei kun kahdeksan tuntia päivässä. Sitten ne sanoivat, että ei se ole hyväksi sinulle, että sä pelaat. Sitten mä suutuin, mutta sitten mä rauhoituin ja tajusin joskus, että no niinhän se muuten on, että jotenkin…. maalaisjärkeä. Ärsyttävää sana, mutta hiton hyvä sana.

Horneman: Sun videoilla on ihan valtavasti näyttökertoja, niin tuleeko sulle paljon yhteydenottoja nuorilta?

Merinen: Tulee ihan älyttömästi, siis yksityisviestejä tulee satoja, ja sitten kaikkia kommentteja saattaa tulla moninkertainen määrä. Yritän vastata mahdollisimman moneen, mutta kyllähän sieltä jää nyt tosi moni vastaamatta jo tällä hetkellä, että on vaan mahdoton. Hirveän suoria juttuja, ne kysyy ihan niin kuin ne olisi terapiassa. Että hei, mulla on tämmöinen tilanne, mulla on tämmöinen hankala tilanne mun tyttöystävän kanssa, että voitko sä neuvoa mua? Ne ovat tuollaisia konkreettisia avunhuutoja. Ja sitten minä vastaan monesti nykyään ääniviestillä, koska se on niin paljon nopeampi. Enkä voi tietenkään antaa suoraa ohjetta, mutta rohkaisen miettimään tärkeitä asioita ja kaikkea tämmöistä.

Horneman: Aina kun puhutaan nuorista ja varsinkin nuorten pahoinvoinnista, niin mä ajattelen, että pitää myös muistaa vanhemmat. Mitä sä ajattelet, että aikuisten pitäisi pitää mielessä? Mitä aikuisten pitäisi tehdä asialle?

Merinen: Mun mielestä vanhempien pitäisi luottaa enemmän itseensä nykyaikanakin. Vaikka nyt on paljon kaikkea uutta, ja kaikki keskustelutavat muuttuu, niin vanhemman tehtävä on jotenkin juurruttaa ja tuoda semmoista avointa keskustelua ja luottaa siihen omaan sanomaan. Vanhemmat on päätynyt jo vanhemmiksi. Ne on tietyssä pisteessä, ja tietysti kaikki vanhemmat eivät voi hyvin ja ne tilanteet saattaa olla semmoisia hankalia, että ei pysty oikein neuvomaan. Mutta jos nyt on asiat ihan hyvin, niin oot vain aktiivinen sen lapsen suhteen. Älä mieti niin älyttömän paljoa, että mikä on oikein ja miten se kuuluu sanoo se asia. Jotenkin mä toivon takaisin semmoista… Mulle on hirveän paljon…. Omassa vanhemmuudessa mulla oli nuorena…. Mä sain ensimmäisen lapsen kaksikymppisenä ja sitten mun vanhemmat neuvoivat mua. Mä olin silleen, että ”hyi minä en teidän apuja tarvitsee, ihan tuommoisia ikiaikaisia neuvoja”. Mutta nyt kun mä olen saanut tämän toisen lapsen tässä vähän vanhemmalla iällä, niin mä oon hirveän paljon miettinyt niitä minun vanhempien antamia vinkkejä. Ja ollut silleen, että joo, näissä on kyllä semmoista historian painoarvoa, että ei nää turhaan ole muodostunut. Maailma muuttuu hirveätä vauhtia, mutta sieltä voi saada jotain hyvää.

Horneman: Jos sä mietit hetken sun omaa nuoruutta, esimerkiksi just kun sä puhuit, että sä sait nuorena, kaksikymppisenä, ensimmäisen lapsen. Niin omassa nuoruudessa, silloin kun sulla on ollut hetkiä että sulla on ollut hankalaa, niin mitä sä olisit itse silloin kaivannut?

Merinen: Tyttöystävää kaipasin silloin. Mä olin tosi… en ollut mikään maailman rohkein nuori mies aikanaan, ennen kuin sitten tapasin mun kumppanin. Sitten olisin kaivannut semmoisia hyviä keskusteluja tietenkin ystävien kanssa, jotka olisi… Mä muistan, että mulla oli tosi hyviä kavereita, mut me ei ikinä juteltu mistään hirveän diipistä, ellei oltu vähän kaljoissa.

Ja siis kaikki semmoiset aikuiset ketkä on koulussa vaikka kohdannut minut jossain hankalassa tilanteessa, sanonut jotain lohduttavaa, niin mä muistan ne ulkoa. Mä kävin tässä esiintymässä mun lukiolla marraskuun lopussa ja se oli ihan mahtavaa nähdä niitä samoja opettajia, ketkä on joskus minua jossain asiassa auttanut. Mä aina muuten unohdan tuon kysymyksen, mutta… Mikä se oli?

Horneman: Sä kyllä mun mielestä vastasit siihen, mutta… Eli sä muistat jotain lauseita, mitä turvalliset aikuiset on sanonut sulle. Niin minkälaisia ne on ollut?

Merinen: Kun tulee niinku heti mieleen pari. Toinen oli semmoinen, kun mä olin viidennellä tai kuudennella luokalla. Mun isä oli vuoden töissä ulkomailla, ja mä olin tosi surullinen aina ajoittain. Ja sitten mun opettaja huomasi sen, semmoinen miesopettaja. Ja sitten me oltiin hetki jossain käytävällä kahdestaan. Se sanoi mulle vaan, että sulla taitaa olla ikävä sun isää. Sitten mä olin tosi herkistynyt. Ja sitten se sanoi jotenkin, että ”kyllä se sieltä kohta tulee”, tai jotain tällaista. Se auttoi ihan hirveästi.

Se toinen oli semmoinen, että me oltiin lukiossa. Me oltiin historian tunnilla ja tapahtui tää 9/11. Ja mä ajattelen, että nykynuorten elämä on niinku jatkuvaa 9/11:ä: ilmastonmuutos, Ukrainan sota… Meillä niitä oli silloin tällöin pari. Siksi sekin ahdistaa. Sen sijaan, että kun me katsottiin historian tunnilla yhdessä Ritva-opettajan, historianopettajan kanssa sitä videota kun ne törmää ne lentokoneet, ja se opettaja sanoi meille tyyliin, että ”onpa inhottava juttu. Mutta onneksi se on toisella puolella maapalloa. Tämä ei suoraan vaikuta meidän elämään.” Niin kuka sanoo TikTok-liven katsojalle, joka katsoo Ukrainasta videoita koko ajan, että ”hei, tuonne on aika pitkä matka, inhottava juttu. Tuonne voi lähettää perhe rahaa, mutta se ei muuta sinun huomista koulupäivääsi mitenkään”. Se oli kauempana. Tässä on yksi asia mikä rasittaa tosi paljon mieltä. Jos sä olet koko ajan onlinetilassa maailman huoliin. Hittoako meidän kuuluu tietää, onko Yhdysvaltojen puhemiehen äänestys 73. kerta, ei ole mitään väliä sillä asialla.

Horneman: Kaikki on jotenkin tosi paljon lähempänä koko ajan voi katsoa.

Merinen: Koko ajan.

[Kevyttä musiikkia.]

Horneman: MIELI ry:n palveluihin hakeutuu paljon vähemmän miehiä kuin naisia. Mitä meidän pitäisi sun mielestä tehdä, että me pystyttäisiin tavoittamaan poikia ja miehiä paremmin, ja pojat ja miehet hakisi apua mielenterveyden pulmiin enemmän?

Merinen: Tässäkin on semmoinen aihe, mistä saa somessa ihan massiiviset riidat aikaiseksi ihan sekunnissa. Mutta todellisuus on se, jos mä nyt en tee tästä mahdollisimman mediapuhetta, niin… Ne miehet ja pojat kaipaa miesten ja poikien palveluita. Niillä on erilainen tapa jutella asioista. Isolla osalla nykynuoristamiehistä on semmoinen olo, että ne joutuisi… Että ne ei saisi rohkeasti kertoa omia mielipiteitään erilaisista asioista. Sen takia esim. nousee tosi voimakkaasti sellainen oikeistolainen ajatus ja tämmöinen konservatiivinen, koko maailmassa tällä hetkellä, että mennään takaisin sinne vanhaan. Ei siinä auta kuin vaan tarjota niille… Vastaan et voi jankata, sitten tulee vaan vastakkainasettelua tarjota sinne semmoinen mahdollisuus, että me voidaan jutella sinun tavallasi. Ja monesti ne miehet ja pojat saattaa, niiden on vaikea löytää semmoisia miesroolimalleja. Sen takia meillä myös tietyllä tavalla tosi semmoiset äärimmäiset esimerkit trendailee koko ajan netissä. On ollut näitä Andrew Tateja ja muita. Mä ymmärrän tosi hyvin miksi ne on, koska ne on niin selkeitä jotenkin semmoista… Ja sitä porukkaa on tosi tosi paljon, ja niitä ei pitäisi jotenkin aliarvioida ja aina silleen, että ”ei kun kaikkien pitää opetella tämä uusi tyyli ja näin”. Vaan pitää olla silleen, että ”no hei jutellaan sinun tavallasi”.

Horneman: Onko sulla ollut joku roolimalli nuorempana, vaikka joku mieshahmo, ketä sä oot pitänyt jotenkin esikuvana tai roolimallina?

Merinen: No Sigmund Freud.

Horneman: Okei.

Merinen: Se tuli mulle tosi nuorena. Ja sitten mä sanoisin, että minun isäni on ollut iso roolimalli just tämmöisessä työpuolessa, miten puhua ja minkälainen asenne pitää olla. Sitten terapiapuolella mä oon aina fanittanut Freudia tosi paljon. Mä olen lukenut sen kirjallisuutta, vaikka se on tosi sekavaa nykymittapuulla, mutta sillä oli loputon kiinnostus ihmisen asioihin. Se on semmoinen iso tutkimusmatka, se ei lopu ikinä.

Horneman: MIELI ry julkaisi joulukuussa Nuorten hyvinvointiohjelman, jolla pyritään ratkaisemaan nuorten mielenterveyskriisiä. Tässä ohjelmassa on yhteensä 8 kohtaa, ja ne ovat tällaiset:

1) Kasvurauhaa tukeva koulujärjestelmä,

2) Riittävästi aikuisia kasvuympäristöihin,

3) Ihmisarvoinen ja mielekäs arki,

4) Elinkelpoinen maapallo hyvinvoinnin edellytyksenä,

5) Toimiva sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmä,

6) Mielenterveyttä edistävä työelämä,

7) Oikeudenmukainen ja yhdenvertainen yhteiskunta,

8) Nuoret vaikuttajina.

Hirveä rimpsu. Mutta mikä näistä kahdeksasta on sun mielestä kaikista tärkein?

Merinen: Mun pitäisi valita yksi, mutta mun tekisi mieli valita kaksi.

Horneman: No sano kaksi.

Merinen: Mä menisin opiskelupuolella takaisin menneisyyteen. Ei nuoren kuulu tietää vielä… en minä tiennyt vielä lukiossakaan mitä mä haluan tehdä elämässäni. Eikä kuulu nykynuorenkaan tietää. Annetaan niille nuorille semmoinen laaja-alainen mahis tutkailla asioita, opiskella yleisesti juttuja. Jotkut harvat tietää heti, että no minusta tulee lääkäri, niitä on aina niitä ihmisiä. Minusta tulee malli tai mitä vaan, jääkiekkoilija, mutta tosi harva tietää.

Mä huomasin mun omasta tyttärestä, kun mä kysyin siltä lukion alussa, että niin mitähän sä sitten haluaisit opiskella, niin se oli, että ”en minä halua puhua tuommoisista asioista”. Se oli semmoinen ahdistuksen tuulahdus siitä, että pitäisi tietää kun valitsee lukiossa oppiaineet, niin pitäisi tietää ysiluokan kesälomalla mitä susta tulee aikuisena. Ei helkkari siitä tule mitään.

Sitten mä lisäisin kouluihin liikuntaa, yhdessä tekemistä. Ryhmätöitä. Pois siitä individualistisesta kännykän tuijottamisesta. Enemmän semmoista että yhdessä tehdään, laitetaan ne puhelimet vähän tauolle. Mä lisäisin sinne kouluun tämmöistä tosi normaalia oppia, miten ihmisen mieli toimii ja mikä siihen auttaa.

Sitten vapaa-aika. Jotenkin se ei saisi olla sitä samaa rimpsua, että… semmoista huolettomuutta. Mut kuitenkin vaatimuksiakin, että näin sun kuuluu tehdä, että sä voit hyvin. Musta tuntuu että hirveän moni nuori ajattelee, että urheilu on tärkeää, että näyttää hyvältä. Ei se ole sen takia. Se on sivutuote, mutta urheilu on tärkeätä siksi, että ihmisen mielenterveys voi hyvin. Tuo on se pääsyy. Jos sä et liiku, niin sä voit huonosti. Ei se, että jos mä en liiku, niin mä näytän huonolta. Se on tosi lyhyt… Ei kukaan jaksa urheilla sen takia kovin pitkään, ellei ole joku kehonrakennusintoilija. Mutta siinäkin semmoista samanlaista, että on se rauha kasvaa. On paljon sosiaalisia ympäristöjä, mitkä ei ole vain netissä. Ja se netti saa pysyä siinä, mutta meidän on opeteltava hyvällä tavalla nuorille sanomaan, että sun ei kannata ylipaljon rassata sun aivoja tällä, koska tää kiihdyttää sun aivoja. Sulla ei tunnu sen jälkeen normielämä niin paljoa. Sä et pysty ehkä keskittymään niin hyvin, jos sä koko ajan oot vaan somessa. Some kiihtyy koko ajan. Videot on lyhyempiä ja lyhyempiä. Eihän nyt jaksa katsoa ihminen kokonaista leffaa mainostaukojen kanssa enää, kun on silleen, että herranjumala tää on pitkä. Meistäkään kukaan varmaan. Mä niin kun uskon, että meidän on järjen kanssa mentävä semmoiseen, että kaikki ei ennen ollut väärin.

Horneman: Eli jotain hyvää ehkä menneessä.

Merinen: Joo mutta silleen, että siihen pitää ottaa järki mukaan. Ei semmoisella uholla, vaan silleen, että tämä on järkevää. En mä osaa sanoa sitä vielä tuon selkeämmin. Tämä on muodostuva ajatus. Mä en ole missään muualla puhunut tästä. Nyt tämä tuli tässä podissa ulos minun suusta.

Horneman: Kiitos kun kerroit. Eli oliko sun mielestä tärkeimmät Kasvurauhaa tukeva koulutusjärjestelmä ja Ihmisarvoinen ja mielekäs arki?

Merinen: Tuli vähän mieleen niin kuin sä lukisit pizzeriasta sitä listaa, ”ottaisin ykkösen ja kolmosen”. Siis joo, ne oli mun pitsat.

Horneman: Ne oli sun pitsat.

Merinen: Kyllä mä niin kuin ajattelen, että noista kahdesta me saataisiin… Mä ajattelen hirveän paljon koko ajan, että millä me saadaan tämä mielenterveyskriisin kelkka kääntymään ympäri. Nyt me ei tehdä kaikkea oikein, koska se pahenee koko ajan. Jossain mättää, niin pitää tehdä asioita mitkä toimisi paremmin. Ja noissa kahdessa asiassa on isoimmat vaikutusmahdollisuudet.

Horneman: Sä mainitsitkin, että sä oot isä. Niin minkälaisen maailman sä haluaisit jättää sun omille lapsille?

Merinen: [Hiljaisuus] Olipa hyvä kysymys. Mä haluaisin jättää niille semmoisen normaalin, keskiverron maailman. Semmoisen missä ei tarvitse kaikkea tehdä maksimaalisesti vaan riittää, että sä elät sun elämän…. Ihminen hakee nykyään äärimmäisyyttä kaikessa. Entäs semmoinen ihan tavallinen: minä opiskelen, mulla on turvallinen olo, mulla on hyviä ihmissuhteita. Musta tulee joku spesiaalihenkilö jos on tullakseen, mutta ei tarvitse tulla. Mä olen iloinen, että mun tytär on opettanut mua tässä, että hän ei ole kiirehtinyt näihin somefeimeihin minun kanssani. Vaan hän on ollut silleen, että hän tulee sitten joku päivä kun hänestä tuntuu siltä. On tosi kiva ollut katsoa sivusta sitä.

Horneman: Eli tavallinen, riittävän hyvä.

Merinen: Siis mä oon jotenkin aivan kyllästynyt semmoiseen… ”Minun lapsesta tulee Yhdysvaltojen presidentti” -tyyliseen hehkutukseen. Vaan ihan siis meillä on kiva maa täällä, on kivaa eleillä. Tai voihan sitä elellä vaikka Espanjassa jos haluaa, mutta…. Että ei siitä tarvitse tulla mitään superspesiaalia.

Horneman: Siirrytään meidän viimeiseen kysymykseen. Jos tätä jaksoa kuuntelee joku nuori, jolla on paha olla. Mitä sä haluaisit sanoa hänelle?

Merinen: Mä haluaisin sanoa sille nuorelle, että kaikki tulee menemään vielä ihan hyvin.

Horneman: Että kyllä se siitä.

Merinen: Niin. Nuorena on välillä massiivisen huolestunut ja voi huonosti ja on ihan hukassa suunnat. Niin oli minullakin, niin oli sinullakin ja sinullakin. Jotenkin vaan ne aivot siitä rauhoittuu hiljalleen. Kyllä se siitä.

Horneman: Lämpimästi kiitos haastattelusta Ville.

Merinen: Kiitos paljon sinulle, Frans.

Horneman: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast ja mä oon Frans Horneman. Kiitos että kuuntelit. Jos sua kiinnostaa mieleen tai mielenterveyteen liittyvät asiat, niin käy tutustumassa osoitteeseen mieli.fi. Löydät meidät myös Instagramista sekä Facebookista nimellä mielenterveys. Moi moi.

[Kevyttä musiikkia.]