Jorma Uotinen: ”En pelkää kuolemaa, mutta elämä ennen sitä voi olla vaikeaa”

[Kevyttä musiikkia.]

Frans Horneman: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast ja minä olen Frans Horneman MIELI ry:stä. Tässä podcastissa kaksi ihmistä pysähtyy puhumaan mielenterveydestä. Tänään meillä on vieraana Suomessa ja kansainvälisesti palkittu tanssija ja koreografi, koko kansan tuntema Jorma Uotinen. Uotisen kanssa puhutaan tänään siitä, miten vakava sairastuminen vaikuttaa mielenterveyteen ja miten se on vaikuttanut elämään, kun on käynyt lähellä kuolemaa. Lämpimästi tervetuloa. Jorma.

Jorma Uotinen: Kiitoksia.

Frans: Mitä sinulle kuuluu?

Jorma: Minulle kuuluu oikein hyvää. Tänään on vähän tämmöinen sateinen päivä, että se ehkä tähän mielialaankin vaikuttaa vähän. Tämä on tämmöinen harmaa, minä tykkään harmaista päivistä. Tämä kohottaa mieltäni.

Frans: Okei. Minkälainen syksy sinulla on meneillään?

Jorma: No, riittävän intensiivinen. Minulla on tehtäviä, minulla on konsertteja tulevalla viikolla pari tuolla Seinäjoen kaupunginorkesterin kanssa. Ja sitten teen myöskin tätä suosittua TV-ohjelmaa Tanssii tähtien kanssa joka sunnuntai kolmen kuukauden ajan tässä. Ihan riittävästi on tehtäviä. Sitten minua on vielä siunattu semmoisella erityistehtävällä, että saan valita kirjallisuuden Finlandia-palkinnon, niin siitä tulee tämmöinen lukutehtävä tuossa marraskuussa.

Frans: Siinä onkin aika paljon luettavaa.

Jorma: Siinä on. Onneksi esiraati tekee siinä työn, jossa he valitsevat kuusi kirjaa, jotka minun täytyy sitten kahdessa viikossa lukea. Että se on aikamoinen rupeama sitten. Siihen ei voi ottaa mitään muuta tehtävää. Odotan sitä kyllä erittäin innostuneena ja kiinnostuneena.

Frans: Eli kuulostaa, että aika paljon tohinaa tänä syksynä.

Jorma: No joo, ihan riittävästi, mutta myöskin vapaata aikaa.

Frans: Joo. Miten sinä voit?

Jorma: Minä voin hyvin.

Frans: Viime keväänä nimittäin tilanne oli hyvin toisenlainen ja aika epävarmakin. Olet kertonut, että maaliskuussa täysin yllättäen sait aivoinfarktin. Jos palataan siihen hetkeen, niin saako kysyä, että miten kaikki tapahtui?

Jorma: Saa kysyä, totta kai. Tässä ei ole enää mitään uutisarvoa, koska tämähän on kuitenkin jo – lehdet ovat sitä jo puljanneet ihan riittävästi ja jotenkin niinkin paljon, että minua on alkanut se jo rasittaakin. Kun avaat jotakin, niin siitä ei tahdo enää päästä irti, jatkuvasti saa sitten ottaa sitä vastaan. Aluksi olin kyllä hyvin tarkka siinä, etten puhunut siitä mitään, sanoin vaan, että olen sairaalahoidossa, että se riittää. Mutta sitten lehdet pommittivat minua niin paljon, että sitten vähän kerrattiin tätä, niin kuin sinäkin nyt pommitat vähän, että nyt pitäisi taas sitä purkaa. Niin jos lähtee siitä aamusta, jolloin tämä tapahtui, niin se oli vaan sellainen tilanne, että kun yritin nousta sängystä, niin en pystynyt nousemaan, ja sitten tasapaino heitteli minua, niin kuin tietää, outo voima heitteli minua puolelta toiselle enkä päässyt sitten ylös, mutta pääsin kuitenkin puhelimeen ja sitä kautta sitten sain kontaktin 112-hätänumeroon ja sieltä nopean avun.

Frans: Kun olit siellä sairaalahoidossa, niin muistatko minkälaisia ajatuksia sinulla oli mielessä silloin?

Jorma: No muistan tottakai, mutta kaikkia ajatuksiani en avaa. Minulla on aikaisemminkin ollut semmoinen vakava hermotulehdus, joka 19-vuotiaana minut halvaannutti ja vei puhekyvyn. Ne muistot nousivat pintaan aika voimakkaasti silloin. Mutta silloin 19-vuotiaana elämänhalu ja tilanne on aivan toinen kuin 73-vuotiaana. 19-vuotiaana olet täynnä elämänhalua ja sitä, että mitä tästä tulee. Tässä iässä ei ole enää samanlainen lataus siihen.

Frans: Vakava sairastuminen on tietysti aina kriisi ja ihmiset käsittelevät kriisejä tosi yksilöllisesti ja joskus voi käydä niin, että mieli ja sen kriisin ymmärtäminen tulee jollakin tapaa jäljessä ja ei välttämättä ihan heti ymmärrä, että mitä on tapahtunut. Miten sinä olet käsitellyt tätä kaikkea?

Jorma: Ymmärsin kyllä heti, mitä tapahtui, kun sain sen tiedon. Suhtautumiseni tällaiseen tilanteeseen on se, että ihmiset sairastuvat ja minulle sattui käymään näin. Se on vain fakta.

Frans: Tällaisen sairastumisen yhteydessä henkistä tukea tarjotaan yleensä aika vaihtelevasti. Tietysti aina ensisijasta on se fyysisen sairauden hoito, mutta kiinnostaisi kuulla, että olisitko sinä kaivannut tällaista henkistä tukea ja tarjottiinko sinulle sellaista.

Jorma: Minä sain henkistä tukea kyllä. Minulla oli psykologin tapaamisia, joissa tehtiin myöskin erilaisia kognitiivisia harjoitteita. Katsottiin, miten aivot toimivat. Pärjäsin niissä sitten yllättävän hyvin. Olin siihen tosi tyytyväinen, että sain tällaista palvelua ja muutenkin siihen työhön. Tällaisissa tilanteissa luotan nimenomaan lääketieteeseen ja ammattitaitoiseen lääkärikuntaan ja osaaviin hoitajiin. En usko itse ollenkaan sellaiseen, että hän taisteli itsensä vapaaksi jostakin. Uskon nimenomaan siihen, että lääketiede ja sen hallitsevat ihmiset vievät tällaista prosessia vahvasti eteenpäin.

Frans: Olen ymmärtänyt, että tämän sairastumisen yhteydessä kävit lähellä jopa kuolemaa. Millä tavoin se on vaikuttanut sinuun?

Jorma: No, kuten sanoin, olen aikaisemminkin käynyt lähellä kuolemaa. Kuolema on väistämätön tapahtuma. En pelkää kuolemaa. Kuolema on nopea, mutta mitä tapahtuu ennen kuolemaa, se voi olla vaikeaa. Sehän on se elämä.

Frans: Sanoit, että et pelkää kuolemaa, mutta sitä ennen on se elämä. Avaa vähän sitä. Mitä sä tarkoitat sillä?

Jorma: Ihan just sitä, mitä sanoin kirjaimellisesti. Kun ajatellaan se aika ennen, se onkin se elämä. Elämä täytyy elää ja elämä ei ole mikään loma.

Frans: Mitä sillä tarkoitat?

Jorma: Juuri sitä, mitä sanoin. Elämä on täynnä erilaisia tilanteita ja erilaisia, jos nyt mielestä lähdetään, niin erilaisia mielen tapahtumia. Kun ihmiset hakevat tänä päivänä haasteita itselleen, että täytyy suorittaa joku kummallinen juttu, että on haaste, niin minulle elämä on haaste. Siinä on haastetta ihan riittävästi. Minä en tarvitse mitään outoa vuorikiipeilyä tai jotain tällaista. Minä kunnioitan ihmisiä, siis he saavat tehdä ihan juuri mitä haluavat, mutta minä en hae tuollaista jotain ulkoista haastetta. Minun täytyy pärjätä oman sisäisen elämäni kanssa ja niiden tehtävien kanssa, joita elämä tuo eteeni.

Frans: Miten sinä pidät huolta omasta mielenterveydestäsi?

Jorma: En tiedä, onko minulla siihen nyt semmosia keinoja, tai missään tapauksessa en ainakaan neuvoja halua antaa kenellekään. Minä pidän huolen itsestäni niin, että elän aika säännöllistä, yksinkertaista elämää. Minulle merkitsee hirveän paljon, että saan esiintyä ja saan tehdä musiikkia ja laulaa ja lukea kirjallisuutta. Ne ovat elementtejä, asioita, jotka kantavat minun elämääni.

Frans: Onko sinulla ollut elämässäsi sellaisia ajanjaksoja näiden sairastumisten lisäksi, mistä mainitsit, milloin jaksaminen ja oma mieli ovat olleet koetuksella?

Jorma: Väistämättä. Minulla on ollut isoja tehtäviä vaikka Kansallisbaletin johtajana ja Kuopio tanssii ja soi. Työn kautta tulevia paineita ja odotuksia. On ollut hyvin intensiivisiä jaksoja. Mielihän on koetuksella joka päivä. Meidän täytyy joka päivä tehdä valintoja. Näissä työtehtävissä on joutunut tekemään valintoja, jotka ovat olleet vaikeita ja jotka ovat heijastuneet myös ympäristöön ja niihin ihmisiin, joiden kanssa on tehnyt työtä. Vastuun kantaminen siitä, niin niissä on ollut semmoista, että miten minä tämä puran, minkälaisen ratkaisun, minkälaisen valinnan teen. Niiden kanssa oma mieli on voinut olla välillä koetuksella.

Frans: Tuo on mielenkiintoista, kun mainitsit nämä työtehtävät, jotka ovat olleet tosi paineistettuja, niin minkälaisia keinoja sinä olet käyttänyt silloin, että olet pärjännyt niiden paineiden kanssa?

Jorma: No ensiksi, vaikka työtilanteessa, niin erimielisyyksiä ei pidä pelätä. Että jos joku vaikka tanssija tulee nyt kertomaan jostakin hänen ongelmistaan ja toiveistaan ja tavoitteistaan, niin tilanne täytyy osata analysoida ja sitten yrittää hakea ratkaisuja. Siitä olen lähtenyt aina, että erimielisyyksiä ei tule pelätä. Kuten sanoin, elämä ei ole loma. Kaikki ei vaan mene ihan tästä näin. Mikähän se on se paikka, joka on sellainen, televisiossakin joku sarja, että kaikki menee kuin jossain Strömsössä. Ei ole näin. Sitä tarkoitan.

[Kevyttä musiikkia.]

Frans: Sinä olet tehnyt tosi merkittävän uran tanssijana ja koreografina Suomessa ja myös ulkomailla, niin kiinnostaa tietää, että mikä sinulle on tanssissa kaikista tärkeintä.

Jorma: No siis ilmaisu ja siis se mitä haluan esiintymiselläni välittää. Taideteos on aina viesti. Sehän vaihtelee tietysti teoksen mukaan, että mikä se viesti on. Mutta se on kaikkein tärkeintä.

Frans: Tämä on iso kysymys, mutta pystyykö sitä jäsentämään, että mikä on tärkein asia, minkä on saanut tanssilta tai esiintymiseltä?

Jorma: En osaa painottaa sitä sillä tavalla, että joku olisi tärkein, koska asiat ovat menneet orgaanisesti eteenpäin. Kun olet ensin rivitanssija ja sitten nouset vaikka solistiseksi tanssijaksi ja sitten tulee kysyntää kotimaan ulkopuolella. Mutta en ole koskaan hakeutunut mihinkään. En ole hakenut koskaan mitään virkaa tai jotain suurta tehtävää, vaan ne ovat orgaanisesti aina seuranneet toinen toistaan. Minä en osaa niitä laittaa. Ne ovat tapahtuneet oikeassa hetkessä ja ajassa ja siksi ne ovat vieneet eteenpäin. Minä en nosta sieltä yhtä tapahtumaa, joka olisi toista tärkeämpi. koska se täytyy aina nähdä, että missä ajassa se tapahtuu. Jos muutat 20-vuotiaana Helsinkiin ja pääset Kansallisbalettiin, 26-vuotiaana muutat Pariisiin ja tanssit Pariisin suuren oopperan näyttämöllä. Nämä ovat vaan tällaisia orgaanisia asioita, jotka tapahtuvat, ja jälkeenpäin osaa katsoakin niitä juuri tällä tavalla. Hölmö sana, että ne ovat siunaantuneet minulle. Totta kai jotkut teokset ovat nousseet suhteessa yleisöön ja vastaanottoon, jotkut teokset ovat saattaneet nousta tärkeämmiksi kuin toiset, mutta se on kuitenkin siinä tekohetkellä ollut se kaikkein tärkein. Ei ole muuta kuin se, että aina kuvittelee tekevänsä kaikkein tärkeintä teosta.

Frans: Siitä on paljon tutkimusta, että tanssilla ja ylipäätään liikunnalla on aika isoja vaikutuksia sekä fyysiseen että henkiseen hyvinvointiin. Sitten taas toisaalta tämmöiselle maallikolle, joka ei juurikaan ole niin sisällä siinä tanssin maailmassa, niin ehkä näyttäytyy myös se, että siellä on paljon kilpailua ja se voi olla aika raadollistakin se tanssin maailma ehkä. Mitä sinä ajattelet siitä? Tukeeko tanssi mielenterveyttä vai onko siellä mahdollisesti myös niitä, mitkä voivat sitten tavallaan olla myös mielelle jollain tapaa kurjia?

Jorma: No näin sanotaan, että tanssi tukee mielenterveyttä ja minä olen valmis sen uskomaan ja varmasti on olemassa jotain tutkimuksiakin tästä, mutta silti haluan myöskin muistuttaa, että taiteen tehtävä ylipäänsä ei ole välttämättä tuottaa mielihyvää tai terveyttä tai jotain tämmöistä. Taide on olemassa omana arvonaan ja se minkälaisia heijastusvaikutuksia sillä on, ne ovat yksilökohtaisia, miten ihmiset kokevat sen. Kyllä tietysti suurissa companyissa totta kai on myös kilpailua. Voi olla myös, että kilpailu on positiivista. Jos joku näkee, että tuo suorittaa tuon asian noin hyvin, niin miksen minäkin? Positiivinen kilpailu voi viedä myös omaa osaamista ja taitoa eteenpäin. Suosin kyllä tämän tyyppistä ajattelua.

Frans: Onko tanssialalla puhetta mielenterveydestä tai mielen hyvinvoinnista?

Jorma: On, totta kai, ja siellä tulee ongelmia. Jos olet johtotehtävissä, sinun täytyy osata ohjata ihminen oikeaan hoitoon, eikä kuvitella itse. En ole koskaan kuvitellut, että voisin antaa neuvoja, että tee nyt näin ja selviät tästä näin. Olen kuunnellut ne asiat ja vienyt sitä eteenpäin. Jos on ollut vaikka anoreksiaongelmia, niin olen ohjannut oikeaan hoitoon enkä lähtenyt siitä, että minun pitäisi osata hoitaa se asia.

[Kevyttä musiikkia.]

Frans: Miten olet tanssijana käsitellyt sitä, että keho vanhenee ja ei pysty välttämättä tekemään kaikkea, mitä on aikaisemmin pystynyt tanssin parissa?

Jorma: Tämä on ollut minulle kyllä jotenkin ihan helppo prosessi. Ymmärrän sen, että jotkut taidot heikkenevät ja lopulta loppuvat iän myötä. Voimat vähenevät, lihasvoima. Se on jotenkin luonnollinen kehitys ja se täytyy oppia hyväksymään. Ja vaikka olenkin tanssinut vielä myöhemmälläkin iällä, niin en kaipaa semmoisia suorituksia, joita olen joskus tehnyt. Ne ovat muistissani ja olen kokenut ne, elänyt ne läpi, niin minun ei tarvitse enää demonstroida ja yrittää näyttää 70-vuotiaana neljäkymppiseltä. Minusta se on luonnollinen kehitys ja näin tapahtuu meille kaikille, ja onneksi. Vanheneminen ja ikääntyminen on luonnollisin ja demokraattisin asia mitä meille tapahtuu. Kaikki vanhenemme yhtä paljon yhtä aikaa.

Frans: Se on aivan totta, mutta sitten taas toisaalta ehkä nyky-yhteiskunnassa sitä on hirveän hankala hyväksyä.

Jorma: No minä hyväksyn.

Frans: Eli sinulle ei ole ollut, tai kuulinko oikein, että luopuminen ei ole ollut sinulle kovin hankalaa?

Jorma: Ei tässä ammatillisessa mielessä. Luulen, että siihen on syy myöskin se, että tilalle on tullut aina jotakin kiinnostavaa. En ole jäänyt tyhjiöön tai kuoppaan. Tiedän, että jotkut kollegat, jotka ovat lopettaneet tanssin 44-vuotiaana tai jotain tällaista, jääneet niin sanotusti eläkkeelle, niin heille on tullut valtava kriisi siitä, että mitä nyt tehdään. Mutta minulle on tullut aina seuraava tehtävä enkä ole jäänyt tyhjän päälle. Luulen, että tämä on myöskin auttanut siinä luopumisen prosessissa.

Frans: Tanssitko sinä vielä?

Jorma: Joo, siis omaksi ilokseni. Mutta kyllä minä tanssin viime vuonna August Strindbergin draamaan perustuvaa Kuolemantanssia Jukka Haapalaisen ja Sirpa Suutari-Jääskön kanssa. Tampereen Työväen Teatterissa teimme tämmöisen draaman Tiina Puumalaisen ohjauksessa. Silloin minua huvittikin se, että sanoin, että tulen mielelläni siihen, kun kysyvät minua, että sehän sopii tämän ikäiselle miehelle oikein hyvin tämmöinen kuolemantanssi. No sitten se tulikin aika lähelle tuossa keväällä.

Frans: Onko sinulla jonkinlaisia haaveita tanssin suhteen vielä tulevaisuutta ajatellen?

Jorma: Ei, eikä minulla ole muutenkaan haaveita. Toivon vain eläväni elämäni loppuun asti suhteellisen terveenä sillä tavalla, että järki ja mieli säilyisi. Se on ehkä se kaikkein isoin asia, mitä voi toivoa. Olen eutanasian kannalla siinä mielessä, että jos ihminen menettää esimerkiksi kaikki aistit, kun lääketieteellisesti voidaan todistaa, että siitä ei enää palaudu, siitä ei parane, ei tapahdu jotain tämmöistä ihmettä, jota monet odottavat aina. Siinä kohtaa mielestäni on oikeus myöskin eutanasiaan.

Frans: Tuokin on semmoinen aihe, mistä ei ehkä hirveästi ole vielä keskustelua meillä ainakaan Suomessa.

Jorma: Ei ole keskustelua. Ymmärrän, että se on tabu ja se on vaikea kysymys. Se on lääkäreillekin vaikea kysymys. Mutta perustan tämän siihen, että joskus lääkäri Jorma Palo, joka on jo edesmennyt, perusteli tätä tällä, että jos hän lääkärinä tietää, että jos on käynyt näin, että hän ei pysty enää millään tavalla ilmaisemaan itseään, kirjoittamaan tai puhumaan, ja lääkärinä tietää, että tästä ei palaudu, niin silloin hän on sen asian puolesta.

Frans: Viimeisenä kysymyksenä, Jorma, haluan kysyä sinulta sitä, että me tiedämme, että miehet hakevat vähemmän apua mielenterveyden pulmiin ja ehkä stereotyyppisesti ajateltuna meille miehille on joskus keskimäärin hankalampaa avata suuta ehkä silloin, kun pitäisi. Mitä sä ajattelet siitä? Mistä se johtuu?

Jorma: Ei minulla ole vastausta tuollaiseen. Helposti yleistetään kaikkea tämmöistä. Varmaan on näin, että miehet eivät osaa puhua tunteistaan tai mielensä asioista. Minulla on myöskin näinkin yksinkertainen ajatus, että kaikki asiat eivät kuulu kaikille. Ei kaikkea tarvitse avata ikään kuin ihmisten riepoteltavaksi. Mutta kai siihen on omat syynsä, jos ajatellaan historiaa vähän taaksepäin ja sodan jälkeinen sukupolvi, joka puhumattomuudella yritti peittää sinne ne traumat, mitkä syntyivät. Joku runoilija on sanonut, että kun on liian paljon tuskaa, lausuta ei sanakaan.

Frans: Se on hyvin sanottu. Lämmin kiitos haastattelusta, Jorma Uotinen.

Jorma: Kiitos, kiitos.

Frans: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast ja minä olen Frans Horneman. Kiitos, että kuuntelit. Jos tarvitset keskustelutukea, MIELI ry auttaa puhelimitse, kasvokkain ja verkossa eri kielillä. Voit myös lahjoittaa MIELI ry:n mielenterveystyöhön osoitteessa mieli.fi tai lahjoittaa 10 euroa tekstaamalla Mieli numeroon 16499. Löydät meidät Instagramista sekä Facebookista nimellä Mielenterveys. Moikka.

[Kevyttä musiikkia.]