Riku Nieminen: ”Läheisten rakkaus ja hyväksyntä kantoivat äidin itsemurhan yli”

[Kevyttä musiikkia.]

Frans Horneman: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast ja minä olen Frans Horneman MIELI ry:stä. Tässä podcastissa kaksi ihmistä pysähtyy puhumaan mielenterveydestä. Tänään meillä on vieraana näyttelijä ja taiteilija Riku Nieminen, joka tunnetaan muun muassa lukuisista teatteri- ja elokuvarooleistaan. Rikun kanssa puhutaan hänen tarinastaan, sekä erityisesti surusta ja läheisen menettämisestä. Riku menetti äitinsä 15-vuotiaana, kun äiti teki itsemurhan. Lämpimästi tervetuloa podcastiin, Riku.

Riku Nieminen: Kiitos paljon! Ensimmäinen kerta, kun minua tituleerataan taiteilijaksi yhtään missään. Se oli hieno juttu.

Horneman: No miten sinä määrittelet itsesi?

Nieminen: Minä oon tämmöinen kulttuurityön sekatyöläinen ja yrittäjä. Minä teen tosi moniaalisesti asioita. Sillä tavalla minä määrittelin itseni.

Horneman: No niin, mutta taiteilija ilmeisesti on ihan hyvä määritelmä.

Nieminen: On, on, on! Ja mahtavaa kuulla, että se sanotaan. Koska aikaisemmin sitä ei kukaan ole koskaan sanonut.

Horneman: No niin, kiva kuulla. Sinä olit juuri ehdolla eduskuntaan. Sen lisäksi sinä näyttelet pääroolin nyt ensi syksynä ensi-iltansa saavassa Spede-elokuvassa. Sinä olet kertonut, että olet hakenut opiskelemaan ja myös, että haluat vaihtaa alaa. Oletko sinä kenties jonkinlaisessa tienristeyksessä elämässäsi tällä hetkellä?

Nieminen: Olen. Kyllä minä olen. Olen 11-vuotiaana ensimmäisen kerran saanut palkkakuitin teatterista näyttelijäntyön hommista. 25 vuotta nyt, kun olen 36, niin tehnyt näitä esiintyjän ja näyttelijän hommia. Ja jotenkin tullut sellainen olo, että mitäköhän minä nyt tässä aikuisena haluaisin tehdä. Sitten tuo politiikka on alkanut kiinnostamaan koronan ja Ukrainan kriisin myötä aika voimakkaasti. Itse asiassa tänään tuli materiaalit Helsingin yliopiston politiikka- ja viestinnän kurssin, eli valtiotieteellisen puolen pääsykoematskut ja rupean niitä sitten tässä kuukauden verran pänttäämään ja taas opiskelemaan ja koetan sinne uudelleen.

Horneman: Okei, eli sinulla on monta rautaa tulessa.

Nieminen: Joo.

Horneman: Mitä sinulle kuuluu?

Nieminen: Tosi hyvää. Monta rautaa tulessa. Minulla tuli juuri bändini EP, ensimmäinen. Väinö Karjalainen sen miksasi ja sanoi, että tämä on tyylipuhdasta late 80’s synthpoppia. Ne ovat minun tekstejäni. Ne ovat tosi henkilökohtaisia tekstejä, mutta luojan kiitos ne ovat monitulkintaisia, niin ei mennä ihan syvälle. Olen poplyriikkaa tehnyt sinne ja parin frendin kanssa tehty ne biisit.

Horneman: Okei, onneksi olkoon EP:stä.

Nieminen: Kiitos tosi paljon.

Horneman: Puhutaan ensin sinun tarinastasi. Olen lukenut, että sinä olet kotosin Kajaanista, niin kerro vähän millaisissa lapsuuden maisemissa sinä olet kasvanut. Miltä siellä näytti ja kuulosti?

Nieminen: Aika iso kysymys. Siellä tapahtui tosi paljon. Minulla oli toisaalta monta osoitetta, missä minä elin ja asuin. Minun äitini ja isäni erosivat, kun minä olin 1-vuotias. Olin yksinhuoltajaäidin hoivissa suurimmalti 12-vuotiaaksi asti, kunnes äiti meni toisiin naimisiin. Silloin tällöin kävin isän luona. Minun isäni vanhemmat olivat kolmas osoite, jossa minä vierailin aika paljon ja olin heidän hoivissaan. Se oli yhtä lailla sen takia, koska minun äidilläni oli alkoholismi ja ehkä jälkeenpäin, kun olen sitä pohtinut, niin ehkä jonkinlainen epävakaa mieli johonkin suuntaan, mutta diagnosoimaton. Oli aika impulsiivinen ihminen ja se toi tiettyä turvattomuutta kodissa, joka aiheutti sen, että minä aika nopeasti jouduin tukahduttamaan oman tarvitsevuuteni ja samalla myös pärjäämään aika aikaisessa vaiheessa. Minä muistan sellaisia välähdyksiä, että olen aika peloissani ja odotan äitiä baarista kotiin. Hän on kyllä laittanut puhelinnumerot mihin soittaa ja sit soitan sinne ja baarissa vastataan ja kysytään minun äitiäni, mutta häntä ei löydy. Sitten mietin, että onkohan hänellä kaikki hyvin ja tämmöistä. Hänen useissa miessuhteissaan oli väkivaltaisuutta ja sen kuulemista ja todistamista. Se oli tosi harmillista ja surullista. Mutta toisaalta äiti oli myös todella hoivaava ja näki minussa paljon potentiaalia taiteellisesti ja puski minua eteenpäin. Kun minulla tuli haave näyttelijyydestä, niin osasi sanoa, että sinun kannattaa mennä Kallion lukioon tai teatterikorkeakouluun. Sitten minä harrastin paljon asioita siitä huolimatta, että me olimme aika niin kuin kädestä suuhun elimme ja äiti käytti paljon rahaa alkoholiin ja tämmöiseen, mutta silti laskettiin tarkkaan kaikki asiat. Se tuntui pieneltä ja ehkä kuristavaltakin se arki siinä mielessä. Harrastin jääkiekkoa, mutta lopetin sen, koska minua kiusattiin siellä siitä, että minulla oli surkeat varusteet. Ei oikein tavallaan päässyt potentiaaliinsa.

Horneman: Sinä heti kerroit esimerkin siitä, että kiusattiin, kun ei ollut oikeanlaisia varusteita, mutta miten muuten se näkyi esimerkiksi, että teidän perheenne oli pienituloinen tai ei ollut hirveästi rahaa? Miten se vaikutti sinuun?

Nieminen: Vaatteet olivat käytettyjä, isoja ja pieniä. Ehkä semmoinen, että miten tullaan huomioiduksi. Ja sitten kun kävin ystävien luona, niin sitten tietysti ruuassa näkyi se, että millaista ruokaa syötiin. Aika paljon eineksiä ja nopeata versus sellaiseen, että laitetaan ruokaa ja ollaan perheen kanssa yhdessä ja kysytään kuulumisia ja sellaisia. Sitä ei tavallaan ollut. Äiti myös varmaan kamppaili äitiyden ja arjen pyörittämisen kanssa yksin hyvin pitkälle. Siinä mielessä ei ollut aikaa kokonaisvaltaiseen perhe-elämään. Kyllä me kävimme paljon sukulaisissa ja muistan, että olin paljon serkkujen luona Sotkamossa. Mutta sitten kun muistelen, että miksi, niin äiti ei jäänyt sinne, vaan hän tarvitsi vapaata ja sai vapaata sillä tavalla. En tiedä, mitä kaikkea sitten Kajanissa tapahtui äidin suhteen silloin, kun minä olin serkuilla. Minä olin paljon eri osoitteissa.

Horneman: Monet suomalaiset tietävät sinut nimenomaan näyttelijänä. Ja kerroitkin tuossa jo, että sinua on kannustettu ilmeisesti sille näyttelijän polulle pienestä pitäen. Miten sinä kiinnostuit näyttelemisestä? Miten se tuli sinun elämääsi?

Nieminen: Koska oma elämä, arki, oli aika askeettista ja välillä ahdistavaakin, niin minä pakenin sitten tähän TV-viihteen, TV-sarjoihin, elokuviin, musiikkivideoihin, musiikkiin ja tällaiseen. Sieltä se tuli tavallaan se haave, että minä haluan tehdä tätä samaa. Se aiheuttaa minussa tietynlaista turvan tunnetta ja toiveikkuutta ja sellaista, että pääsee välillä uppoutumaan johonkin maailmaan. Ja sitten oma perspektiivi elämästä ja maailmasta muuttuu sen jonkun taideteoksen kautta. Minä haluan olla osa tuota. Sitten sellaiset valovoimaset esiintyjät, niin kuin Jim Carrey. Se sytytti minussa sillä tavalla niin kuin, että tuossa on komiikkaa, mutta se puhuu myös monella muullakin tasolla kuin vaan, että nauratetaan. Siellä on sellaisia elokuvia kuin vaikka Liar Liar, niin se kertoo perheestä ja isyyden vaikeudesta ja tuollaisesta.

Horneman: Minä ymmärsin, että sinun äitisi on ilmeisesti ollut ehkä jollakin tapaa ristiriitainen hahmo sinulle. Ja puhutaan tänään tarkemmin vielä sinun äidistäsi ja siihen liittyvästä surusta, mutta muistatko, että millä tavoin äitisi tuki sinua näyttelijäksi tai sille taiteilijan uralle?

Nieminen: No muistan, että meidän ensimmäinen oikein kunnon iso riita oli se, että kun minä 9-vuotiaana pyrin musiikkiluokalle ja sitten pääsin sinne. En olisi kuitenkaan halunnut mennä sinne, koska kaikki kaverit olivat sillä toisella luokalla. Ja sitten äiti sanoi, että ei, kun jos sinä haluat tätä näin, niin sinun täytyy mennä sinne. Ja se voi olla osa sitä ja näki, että olen musikaalisesti ehkä lahjakas ja tendenssiä siihen suuntaan, että sillä tavalla. Sitten olin Kajaanin tanssiteatterissa poikaryhmässä, jonne äiti minut myös ilmoitti ja sitä kautta itse asiassa tuli tämä ensimmäinen teatterirooli kabareemusikaalista, Kajaanin kaupunginteatterista. Siellä haettiin kahta poikaa sinne, jotka osaavat tanssia, laulaa ja näytellä. Ja sitten meistä kaksi valikoitui. Toinen olin minä. Se alkoi siitä.

Horneman: Näyttelemisen lisäksi sinä olet ollut juuri eduskuntavaaliehdokkaana Vasemmiston riveissä. Tällä kertaa ovet eivät ainakaan vielä auenneet. Pohdin, että minkä takia politiikka kiinnostaa ja onko sillä kenties joku yhteys sinun omaan tarinaasi?

Nieminen: No on aika voimakkaastikin. Minä näen, että se, miksi minä tässä juttelen teidän kanssanne urastani ja tästä, niin ei ole pelkästään sukulaisteni, ystävieni ja läheisten ihmisten tuen kautta tullut mahdollisuus, vaan ihan yhteiskuntarakenteen ja hyvinvointiyhteiskunnan rakenteen. Ei syytä, vaan siitä niin kuin sen avulla olen pärjännyt. Esimerkiksi koulu oli tosi tärkeä paikka. Opettajat olivat turvallisia aikuisia itselle. Sai aina vatsan täyteen. Sielläkin pääsi uppoutumaan tiettyihin taide- ja taitoaineisiin. Minä haluan nimenomaan pitää huolen, että heikoimmassa asemassa olevilla, esimerkiksi lapsiköyhyys on valtavan iso ongelma. Se on semmoinen asia, mikä on suoraan verrannollinen minun taustaani ja sitä haluaisin vähentää Suomessa.

[Kevyttä musiikkia.]

Horneman: Sinä menetit äitisi 15-vuotiaana, kun hän teki itsemurhan. Ja vanhemman itsemurha on tietysti äärimmäisen ravisuttava ja traaginen asia. Ja tietysti minun on myös hankala kuvitella, että millaista se on. Mutta kerro, miltä tuntui menettää oma äiti näin nuorena?

Nieminen: No niin kauan kuin muistan, niin äidillä oli siis arvet ranteissa. Äiti oli jo 14-vuotiaana koettanut ensimmäisen kerran itsemurhaa, koska hänellä oli mennyt poikaystävänsä kanssa bänksit ja se oli epäonnistunut tässä. Minä tavallaan aistin, että tässä on semmoinen ihminen, joka ei välttämättä voi henkisesti hyvin. Ennen kuin äiti sitten, tämä on aika makaaberia sanoa, mutta onnistui riistämään itseltään hengen ja yritti kyllä pari kertaa jo siinä minun teinivuosinani. Ja oli myös sitten sairaalassa suljetulla osastolla hetken hoidossa. Se itse se tilanne, niin se oli ehkä 80 prosenttia surua, mutta 20 prosenttia myös helpotusta tietyllä tavalla. Se oli niin raskasta hänen elämänsä ja sen seuraaminen siitä vierestä. Ja semmoisena tavallaan avuttomana. Ei ollut oikein lapsena ja teini-ikäisenä työkaluja siihen, että voisi auttaa aikuista ihmistä masennuksen ja alkoholismin tiimoilta. Ja sitten etenkin, kun hän on rakas ihminen ja se tuki on ollut silloin pienellä lapsella se ainoa tuki. Tai no ei ainoa tuki, mutta iso tuki. Se totta kai oli iso järkytys, mutta olen siinä mielessä onnekas, että minulla oli tosi huolehtivaisia sukulaisia. Minun isäni ja hänen silloinen puolisonsa otti sitten minut hoteisiin. Ja isoäitini toimi myös varaäitinä myöhäisteini-iässä. Asuin myös isoäitini luona. Häneltä kuoli siis pitkäaikainen mies, minun ukkini, joka oli minulle iso auktoriteetti ja esikuva myös lapsuudessa.

Horneman: Seuraava kysymys olikin, että mikä sinua kannatteli ja mistä sinä sait tukea? Oliko jotain muuta kuin sukulaiset, jotka silloin auttoi sinua tai kannatteli näinä vaikeina aikoina?

Nieminen: Minun silloinen tyttöystäväni oli myös kokenut samanlaisen menetyksen nuorempana ja siitä sai semmoista vertaistukea, tietynlaista. Eihän me nyt tietenkään osattu sitä mielenterveysmielessä ajatella, mutta puhuttiin siitä, miltä se tuntui. Siinä oli semmoista tasavertaista mielenmaisemaa. Hänen äitinsä kanssa lähti. Ja sitten kun olen käynyt terapiassa, niin on tullut havainto, että se, että tykkään kokeilla erilaisia asioita ja tykkään kartuttaa erilaisia taitoja, niin se on ikään kuin semmoinen, sanotaan evade by doingiksi. Olen sillä tavalla annostellut sitä kipua ja surua tekemällä paljon asioita, jotta ei tarvitsisi jatkuvasti velloa siinä tai palata siihen hetkeen tai siihen tilanteeseen. Joko niihin äidin hautajaisiin tai siihen, että sai tietää sen tai sitä edeltäviin tapahtumiin. Se on ehkä osaltaan ollut onni onnettomuudessa, että olen sellainen tekijä ja harrastelija.

Horneman: Muistatko, tarjottiinko sinulle ammattiapua 15-vuotiaana?

Nieminen: Joo, kriisiapua tarjottiin. Se oli omalta osaltaan tärkeää, mutta ehkä enemmän selvisin ystävien, perheen, suvun ja koulun tuella. Tai koulu ei nyt varsinaisesti suoraan tukenut siihen, mutta koska lukio alkoi viikko sen jälkeen, kun sain tietää äidin kuolemasta, niin tavallaan elämä meni eteenpäin.

Horneman: Mainitsit, että aikuisiällä olet käynyt terapiassa ja työstänyt asioita ilmeisesti kirjoittamisen avulla. Miten kirjoittaminen on sinua auttanut ja onko ollut muitakin keinoja kuin kirjoittaminen?

Nieminen: Teini-iässä olin paljon luonnossa. Uppouduin taiteeseen tosi paljon myös sen jälkeen. Soitin paljon erilaisia instrumentteja. Kirjoittaminen todentaa ajatukset, että ne eivät ole vain ohimeneviä hetkiä. Siihen tulee jonkinlaista rakennetta ja struktuuria, mitä kaikkea ajattelee. Kun lukee päiväkirjamerkintöjä myöhemmin, niin sitten, että ei hemmetti, olen oivaltanut isoja asioita, jotka olen unohtanut arjessani tai unohtanut mielessäni. Se on tukenut se oma kirjoitus ja oma ajattelu myös tätä Rikua, joka on nyt tässä.

Horneman: Muistatko jotain esimerkkejä, joku oivallus, mikä puhutteli sinua myöhemmin?

Nieminen: Ei mitään painokelpoista. Ammatillisesti olen kirjoittanut yläasteella tai lukiossa, että jos minusta joku tulee, niin minusta tulee taiteen ammattilainen. Ja se on aika selkeä. Se on ollut sellainen, mihin olen voinut kiinnittyä ja identifioitua. Se on samalla kaksiteräinen miekka, että kun identifioituu niin voimakkaasti tekemiseen ja omaan taiteeseen, niin jokainen kritiikki tai asia, miten sitä sanotaan tai millä tavalla sitä käsitellään, niin se tuntuu joko hyvältä tai pahalta. Mutta hanhenselkä on onneksi tässä etenkin julkisuuden myötä tullut aika voimakkaasti. Jotkut kyseenalaistavat minun poliittista kyvykkyyttäni tai poliittista tietouttani, niin se ei tunnu läheskään niin pahalta, koska sitä on tullut harjoiteltua sitä kritiikin vastaanottamista. Siinä niin kuin taiteilijana, joka tuntuu, että tässä höykytän itseäni, ei siihen itse taiteeseen. Vaikka siis ne kannattaisi erottaa. Teatterikorkeakoulussakin meille sanottiin, että mielenterveyden kannalta olisi hyvä, että te ette kokonaisvaltaisesti aina ajattelisi, että jos kritiikki kohdistuu siihen rooliin, että se kohdistuu teihin, vaan se kohdistuu teidän työhön, niin teidän täytyy yrittää erottaa. Mutta sanoppa näyttelijälle, joka on lähtökohtaisesti ihan siinä työn pauloissa ja oma identiteetti kietoutuu siihen, niin se on helpommin sanottu kuin tehty.

Horneman: Minä vielä mietin vähän tuota suruasiaa. Siitä monesti puhutaan, että jotkut puhuvat surutyöstä. En itse ainakaan puhun siitä ja monet ammattilaiset eivät puhu siitä, vaan nimenomaan ajatus ehkä on, että se suru muuttaa muotoaan, mutta että se kulkee mukana. Varmasti läpi elämän. Pohdin, että miten olet pärjännyt tämän suuren surun kanssa? Ja mikä on mielestäsi ollut tärkein asia siinä, että olet saanut käsiteltyä sitä ja jollain tapaa ehkä hyväksymään sitä?

Nieminen: Iso kysymys. Ehkä se, että siitä huolimatta, että noin on tapahtunut, niin minä olen saanut osakseni rakkautta ja hyväksyntää. Vaikka minulla on iso suru ja iso menetys, niin minut hyväksytään sellaisena kuin minä olen. Minun läheisilleni ja minun ystävilleni. Se on semmonen asia. En oikein osaa sanoa.

Horneman: Hyvä vastaus. Rakkaus ja hyväksyntä.

Nieminen: Joo. Vaikka on tapahtunut sellaista. Oikeastaan, kun tämä on kuitenkin aika henkilökohtainen asia, niin tästä julkisesti puhuminen asettaa minut tiettyyn valoon joidenkin mielestä jossain vaiheessa varmastikin. Minä itse olen vältellyt koko elämäni sitä uhripositiota tai sellaista, että voi vitsit, että siitä huolimatta, vaikka hän on pärjännyt. Minä en ole halunnut sitä, vaan olen halunnut pärjätä. En ole halunnut tuoda sitä mun tarinaani julkiseen tarinaan tai siihen ammatilliseen tarinaan, että minä jollain tavalla tekisin tätä terapiatyönä, vaikka se on osittain ollut myös sitä. Monet roolit, muistan, että monet näytökset, joissa on pitänyt itkeä tai tuntea, niin kyllä olen käyttänyt sitä käyttövoimana ja voimavarana, että minulla on se suru. Ja sitten kyyneleet tulevat tuosta noin vaan, kun se tekniikka on. Ja se on myös ristiriitaista, että se on tuollainen asia mitä käyttää. Sellaisia me näyttelijät ja taiteilijat olemme, että kun rupeamme kommunikoimaan abstraktioilla, niin anything goes.

Horneman: Jos sinä olet puhunut läheistesi kanssa tästä omasta tarinastasi, niin millä tavalla he ovat suhtautuneet tähän?

Nieminen: Koska tuo on niin valtavan iso juttu, ja joillekin voi olla shokki, että oikeasti… Niin siinä helposti saattaa käydä niin, että lähtee sitä sen ystävän tai läheisen järkytystä siitä, että there, there, kaikki hyvin. Lähtee sitä käsittelemään. Koska ei ole verrattavissa niin kuin… Hyvin vähän tragediaa, eikä sitä odotakaan, että lähdetään vertailemaan traumoja tai traagisia tapahtumia. Sellainen sävy siinä useasti on. Mutta kyllä minä olen aika valikoiva myös ollut sinne, että kenelle minä tästä olen kertonut. Ja jos minä kerron siitä, niin se on aika syvä luottamuksen osoitus. Paitsi nyt tämän jälkeen, kun olen julkisesti kertonut tästä, niin sitten se ei enää ole sellainen asia. Sitten täytyy tavallaan se luottamuksen osoittaminen tehdä jollain toisella tavalla.

Horneman: Minkälaista puhetta tai keskustelua sinä haluaisit, että tästä aiheesta käydään?

Nieminen: Jos aihe on siis se, että ihminen on menettänyt jonkun rakkaan ihmisen, että millä tavalla siitä puhutaan, niin minä en pysty puhumaan kuin itseni puolesta. Joten on tosi vaikea sanoa, että tässä on joku yleinen sapluuna, millä kannattaa puhua kaikille ihmisille kaikissa tilanteissa siitä asiasta tai käsitellä sitä. Ei sellaista varmastikaan ole. Minä itse olen vähän semmoinen no bullshit -ihminen. Ja varmaan aika monille on tullut selväksi, että olen myös huumorin ja komedian kautta käsittelevä ihminen. Minun huumorini ja komediani on mustaakin mustempaa. Se on sellaista pikimustaa tervaa, joka tulee jostain maan uumenista ja pärskähtää. Ja sitten on se, että mitä helvettiä tämä on? Krista Kosonen joskus Putouksen aikoihin takahuoneessa tai lämpiössä treeneissä heitetään läppää ja sitten minä taas laukaisin jonkun. Ja sitten siihen, että ei uskoisi, että kukaan voi viedä mitään pidemmälle, mutta Riku vaan aina voi viedä jonkun asian vielä pidemmälle ja syvemmälle. Sitten tulee vähän jopa paha mieli, että se naurattaa, mutta samalla ei haluaisi naurattaa. Se on semmoinen tietysti asia, joka joillekin toimii, joillekin ei, että heitetään sitten ronskia läppää siitä. Ja onhan se monelle muillekin traagisille tapahtumille yksi coping mechanism. Heitetään huulta siitä, mutta en suosittele, että heti ensimmäisenä, kun joku laukaisee jonkun, sanoo trauman pöytään, niin heittää siitä vitsin.

Horneman: Kuulostaa siltä, että huumori on myös ollut sinulle tärkeä keino käsitellä asioita.

Nieminen: Kyllä ehdottomasti. Se on elämän yksi suola.

Horneman: Mitä sinä haluaisit sanoa semmoiselle henkilölle, jonka joku läheinen on kuollut itsemurhan kautta?

Nieminen: No ehkä, että… Sori, minä vähän herkistyin. Että se on tämän tekijän valinta. Ja varmasti voi ajatella, että olisi ehkä jotain asioita, mitä olisi voinut tehdä, että se valinta olisi ollut toinen, mutta sellaista ei ole. Ja sellaista ei löydy. Että tavallaan se syyllisyys siitä kannattaa jättää. Sitä voi pohtia ja miettiä, mutta se kannattaa jättää aika nopeasti pois. Että kyllä minä mietin sitä usein, että olisiko pitänyt olla enemmän äidin kanssa, olisiko pitänyt jutella enemmän äidin kanssa, olisiko pitänyt… Tehdä jotain toisin. Olla erilainen. Niin se ei hirveän pitkälle kantanut. Huomasin.

[Kevyttä musiikkia.]

Horneman: Mietin, että kun tässä podcastissa puhutaan erityisesti miesten mielenterveydestä ja me tiedämme, että valitettavasti miehet tekevät eniten itsemurhia ja hakevat apua myös heikommin. Niin kiinnostaa tietää, että miten sinä olet pärjännyt miehenä, jos sillä nyt on mitään merkitystä. Koska me tiedämme, että moni mies ei päädy avun piiriin, niin miten sinä onnistuit siinä?

Nieminen: Luulen, että osittain siksi, että minä en ole ehkä sellainen stereotyyppinen mies, joka pyrkii huokumaan testosteronia ja auktoriteettia ja niin sanottua alfautta ja sellaista pärjäävyyttä, vaan olen yhteydessä moniin erilaisiin puoliin itsessäni. Ja rooleihin. Minulla on myös näyttelijän työn kautta empatiakykyä ja miettinyt eri ihmisten näkökulmista asioita. Tendenssi on, että jotta voi olla niin sanottu last desk, niin täytyy olla itse aina yksin niiden asioiden kanssa, eikä sitä voi jakaa koskaan. Mutta minulla itselläni on ollut sellainen olo, että olen halunnut jakaa asioita ihmisten kesken, että hyvin avoimesti esimerkiksi. Kun päädyttiin ex-vaimon kanssa eroon, niin hyvin avoimesti heti kerroin siitä monille ja käsittelin sitä sitten ystävien ja läheisten ihmisten kanssa.

Horneman: Onko se avoimuus sellainen, mihin kannustat myös muita miehiä?

Nieminen: On, vaikka se on pelottavaa ja se on riski, että siinä voi tulla haavoitetuksi. Sen takia kannattaa pitää hyvistä ihmisistä kiinni, että siinä tilanteessa kun niitä tarvitsee, niin sitten voi avautua ja että on sellainen tietty luottamussuhde siinä.

Horneman: Ja varmaan sielläkin se hyväksyntä ja rakkaus, mistä puhuttiin aikaisemmin, vaikuttaa aika vahvasti.

Nieminen: Kyllä, varmasti.

Horneman: Riku, miten sinä pidät huolta omasta mielenterveydestäsi?

Nieminen: No minulla on aina kolme peruspilaria, jotka pyrin pitämään arjessa. Joskus huonolla menestyksellä, mutta joskus paremmalla menestyksellä. Jatkuvasti läsnä, että minä nukun hyvin, liikun tarpeeksi ja syön tarpeeksi ja terveellisesti. Ne luovat sellaisen pohjan, missä vastoinkäymiset eivät aina tunnu niin pahoilta ja hankalilta. Sen lisäksi minä käyn terapiassa. Sitten minä keskustelen ystävien kanssa, jos on sellainen alue, että pitää keskustella jostain. Jos tuntuu, että yksin ei pääse jonkun ajatuksen kanssa eteenpäin ja se vaivaa pitkään. Tai kumppani.

Horneman: Tuossa oli monta sellaista ihan mielenterveyden ja yleisesti hyvinvoinnin peruspilaria. Ravinto, nukkuminen ja tietysti se, että on yhteydessä muihin. Tietysti haluan kiittää siitä, että sinä puhut niin avoimesti tästä surusta ja itsemurhasta, koska se on edelleen harmillisesti meillä jonkinlainen tabu. Mietin viimeisenä kysymyksenä, että mietitkö sinä koskaan, että mitä sinun äitisi sanoisi sinusta juuri nyt? Esimerkiksi sinun poliittisista pyrkimyksistäsi tai näistä sinun kaikista saavutuksistasi, mitä olet tehnyt. Onko tämmöiset sellaisia ajatuksia, mitä sinulla käy mielessä?

Nieminen: Itse asiassa terapiassa me teimme sellaisen harjoituksen, että minä kirjoitin äidille kirjeen. Ja sitten minä myös kirjoitin äitinä minulle itselleni kirjeen. Kyllä hän oli ylpeä siitä ja myös onnellinen minun puolestani, että se haave näyttelijyydestä ja taiteilijuudesta on jollain tasolla aika sataprosenttisesti toteutunut tässä suomalaisessa viitekehyksessä. Minähän halusin Hollywoodiin näyttelijäksi pienenä, mutta sitten tavallaan realisoitui se, että mitä se sitten onkaan, niin se on vaan isommassa mittakaavassa ja hakataan päätä seinään hirveätä kyytiä. Ja suomalaisella rallienglannilla ei ihan tuonne noin vaan mennä. Ja kyllä hän varmasti oli myös pahoillaan siitä surusta ja tuskasta, mitä se lähteminen aiheutti. Eikä olisi halunnut sitä aiheuttaa, vaan hänellä oli niin paha olla, että täytyi lähteä.

Horneman: Lämmin kiitos haastattelusta Riku ja erityisesti kiitos siitä, että puhuit niin avoimesti.

Nieminen: Kiitos.

Horneman: Tämä on Mielen puolikkaat -podcast ja minä olen Frans Horneman. Kiitos, että kuuntelit. Jos olet itse, tai läheisesi on yrittänyt itsemurhaa, voit ottaa yhteyttä Mieli ry:n itsemurhien ehkäisykeskukseen. Muista myös, että MIELI ry auttaa puhelimitse, kasvokkain ja verkossa eri kielillä. Halutessasi voit lahjoittaa MIELI ry:n mielenterveystyöhön osoitteessa mieli.fi. Löydät meidät Instagramista sekä Facebookista nimellä mielenterveys. Moikka.

[Kevyttä musiikkia.]