Kriisityöntekijä Veli Kaukkila: ”Toivoa ei voi kaataa kenellekään”
Veli Kaukkilan mukaan toivo on yksi auttamissuhteen keskeisimmistä, mutta myös herkimmin väärinymmärretyistä ilmiöistä.
Moni ajattelee toivon tarkoittavan optimismia tai uskoa siihen, että asiat muuttuvat nopeasti paremmiksi. Kriisityön todellisuus on usein toisenlainen. Kaukkila korostaa, että toivoa ei synny, jos ihmisen kokemus tulee ohitetuksi.
”Vaikeassa elämäntilanteessa elävä ei kaipaa kehotuksia ajatella positiivisesti tai vakuutteluja siitä, että kaikki järjestyy. Pikemminkin toivo voi syntyä silloin, kun todellisuus kohdataan rehellisesti ja ihminen jää kohtaamisessa näkyväksi ja kannatelluksi”, Kaukkila sanoo.
Kehotus positiivisuuteen on omiaan sivuuttamaan tukea tarvitsevan oman kokemuksen ja vahvistamaan yksinäisyyttä.
Epärealistinen optimismi heikentää luottamusta
Kaukkila painottaa, että auttamissuhteessa toivon on perustuttava todellisuudelle. Epärealistinen optimismi heikentää luottamusta ja lisää yksinäisyyden tunnetta.
”Toiveajattelun tarjoaminen on apua tarvitsevan pettämistä.”
Realistinen toivo sen sijaan auttaa Kaukkilan mukaan tunnistamaan, että vaikka suuria menetyksiä ei voi poistaa, usein jotakin voi muuttaa.
”Toivo voi liittyä vaikkapa selviytymiseen, hetkestä toiseen etenemiseen tai siihen, että elämässä on edelleen pieniä merkityksellisiä asioita”, sanoo Kaukkila.
”Toivoa ei synnytä lupaus paremmasta tulevaisuudesta, vaan kokemus siitä, että nykyinen hetki ei ole koko totuus elämästä.”
Auttamistilanteessa apua tarvitsevan toivo voi olla hyvin pientä ja haurasta. Tunne siitä, ettei hän ole yksin, että joku kuuntelee, pysyy rinnalla ja kestää myös vaikeita tunteita, on tärkeä.
Kun kaksi rinnakkaista totuutta kohtaavat
Kaukkila kuvaa sitä, kuinka auttamistilanteessa kohtaa kaksi totuutta, asiakkaan sisäinen kokemus ja auttajan jäsennys
”Avun hakija avaa tarinaansa omasta näkökulmastaan – elettyä, koettua ja usein tunnepitoista kertomusta. Auttaja kuuntelee, ja hän saa käsityksen tilanteesta.”
Kaukkilan mukaan toivo ei synny siitä jommankumman totuuden korvaamisesta toisella.
”Kahden totuuden kohtaamisessa auttaja tarvitsee kykyä mennä mukaan toisen totuuteen menettämättä omaansa.”
Tärkeää on kyky olla toisen kokemuksen äärellä ilman kiirettä ja tarvetta korjata, ratkaista tai selittää kaikkea pois.
”Kun auttaja hyväksyy asiakkaan kertomuksen ja elää mukana ilman tarvetta ylittää sitä, tämä saa kokemuksen ymmärretyksi tulemisesta, läsnäolosta ja turvasta. Eheyttävää on, että hätää ei tarvitse puolustella, selitellä tai piilottaa”, Kaukkila avaa.
Auttajan sanoitus luo kaaokseen jäsennystä
Monelle kriisiin joutuneelle jo kuulluksi tuleminen voi olla ensimmäinen askel kohti parempaa oloa.
Kaukkila kuvaa tilannetta, jossa ihmisen on vaikea löytää itse sanoja. Silloin auttaja auttaa nimeämään tunteita, reaktioita ja kokemuksia. Kaaokseen tulee muotoa ja jäsennystä, ja ymmärrys lisää hallinnan tunnetta.
”Kun auttaja ei säikähdä vaikeita ajatuksia tai toivottomuutta, tuen tarvitsija voi oppia luottamaan siihen, että oma kokemus on kannettavissa.”
Toivoon tarvitaan myös pysyvyyttä ja luotettavuutta.
”Luottamus harvoin syntyy yhdessä kohtaamisessa, vaan se rakentuu toistuvista kohtaamisista ja rinnalla pysymisestä ajan myötä”, Kaukkila muistuttaa.
Toivo voidaan myös menettää
Apua tarvitsevanakin ihminen on toimija omassa elämässään.
”Kun tukija auttaa ihmistä näkemään voimavarojaan ja aiempia selviytymisen kokemuksiaan, hän alkaa tunnistaa omia toiminnan mahdollisuuksiaan tässä hetkessä. Toivo saa silloin konkreettisen muodon, eivätkä häntä määritä vain ongelmat”, sanoo Kaukkila.
Jos ihminen ei kykene kokemaan lainkaan toivoa, auttaja voi kannatella ja suojella toivoa asiakkaan puolesta. Näin jätetään tilaa toivon palautumiselle myöhemmin.
Kaukkila sanoo, että ilman sensitiivisyyttä, kärsivällisyyttä ja kykyä sietää keskeneräisyyttä toivo voidaan myös menettää.
”Riskitilanteita ovat ihmisen kokemuksen ohittaminen, hänen kiirehtimisensä ratkaisuihin tai hänen tarinansa korvaaminen liian nopeasti auttajan selityksillä.”
Toivoa ei voi lapioida toiselle, vaan se rakentuu vuorovaikutuksessa askel kerrallaan.
”Toivo ei pidä ääntä, vaan se syntyy siitä, kun joku ei lähde pois. Hitaana ja hiljaisenakin kehityskulkuna toivo on usein kestävintä.”
