Siirry sisältöön

Mielenterveys yhteiskunnassa ja urheilussa

Nuori mieli urheilussa -podcastin jaksossa keskustellaan mielenterveyden asemasta yhteiskunnassa sekä urheilun ja mielenterveyden yhteydestä. Vieraana on psykologi ja ”mielen hyvinvoinnin moniottelija” Juho Mertanen.
Juho Mertanen, kasvokuva

Jaksosta voit löytää vastauksia seuraavan kaltaisiin kysymyksiin:

Mitä psyykkisellä valmennuksella ja mielen hyvinvointitaidoilla tarkoitetaan? Millainen yhteys mielen hyvinvoinnin edistämisellä on suorituskykyyn? Millainen tieteellinen pohja urheilupsykologialla ja psyykkisellä valmennuksella on? Miten valmentaja tai vanhempi voi paremmin tukea nuoren urheilijan mielen hyvinvointia?

Keskustelua juontaa Julius Liimatta.

-Tervetuloa Nuori mieli urheilussa -podcastiin. Tänään meillä on aiheena mielenterveyden edistäminen ja keskustellaan vähän, että millainen urheiluharrastus on ympäristönä mielenterveyden kannalta. Tänään meillä on vieraana Juho Mertanen, psykologi ja mielen hyvinvoinnin moniottelija. Olen puolestaan Julius Liimatta. Tervetuloa Juho mukaan.

-Kiitos kiitos.

-Kiva kun pääsit paikalle. Mulla on tosiaan tässä sulle liuta kysymyksiä, mutta jos ihan alkuun kertoisit vähän kuulijoille, että kuka oot ja mitä haluat itsestäsi kertoa.

-Joo. Psykologi oon koulutukseltani. Teen tällä hetkellä sellaisessa kehittämishankkeessa töitä, missä kehitetään matalan kynnyksen mielenterveyspalveluita ja koitetaan saada tehokasta apua ihmisille aikaisemmin. Sitä ennen oon tehnyt täällä itse asiassa juurikin Mieli ry:ssä, oon ollut mielenterveyden edistämisen asiantuntijapsykologina ja esimerkiksi tätä teidän hanketta oon aikoinaan ollut valmistelemassa, tehnyt taustatöitä ja pilotointia siihen. Sitten oon työterveyspsykologi, koulutan ja erilaisia sparrauspalveluita ja myös aika paljon järjestötyöntekijöiden hyvinvoinnista koitan pitää huolta. Eli ehkä toi moniottelija on aika hyvä termi myös sitten siihen liittyen. Savosta oon alun perin lähtenyt liikenteeseen ja Helsingissä nyt muutaman vuoden vaikuttanut, että ehkä nämä ne keskeisimmät. Sitten ehkä jollekin saattaa olla tuttu, että toimin tuolla varsinkin ehkä Instagramin puolella sellaisen Lanttumaakari-nimikkeen takana, missä koitan sitten vähän tehdä ymmärrettävämmäksi näitä mielenterveysasioista. Näihin liittyy aika paljon sellaista epätietoisuutta ja väärinymmärryksiä, niin siellä koitan toimia sitten myös.

-Kyllä joo. Itsekin joskus Lanttumaakarin kautta törmännyt ja niin se vaan poikii tällaisia kutsuja podcasteihin ja muihin.
– Kyllä kyllä. Mutta joo, kävin katsomassa itse asiassa, sulla on myös nämä Lanttumaakarin omat sivut ja siellä luki esittelytekstissä, että oot tehnyt tätä potilastyötä ihan ja siinä olit kirjoittanut, että pahoinvointi ei lopu potilaita hoitamalla. Sulla tosiaan on tätä potilastyökokemusta ja sitten nyt on tällaista mielenterveyden edistämistyö ja ehkä ennaltaehkäisevän mielenterveystyön kokemusta, niin mitä tämä potilastyö on sinulle opettanut ja miten tavallaan se on muokannut sun käsityksiä mielenterveydestä?

-Joo. Musta tuntuu, että oon kulkenut vähän sellaista matkaa sieltä syvältäkin hoitavasta päästä enemmän tällaiseen ennaltaehkäisyyn ja nimenomaan siihen hyvinvoinnin edistämiseen. Oon tehnyt vaikeiden masennusten kanssa työtä, oon tehnyt sellaisessa vankilaympäristössä kanssa hanketyötä. Ehkä se oppi on ollut nimenomaan se, että jos me tavallaan pelkästään keskitytään siihen, että me tunnistetaan, että kuka ihminen nyt on tippunut jokeen ja miten me se sieltä saadaan ongittua ulos, niin sitten me saatetaan helposti unohtaa tavallaan tarkastella, että miksi niitä ihmisiä sinne jokeen alunperin tippuu. Onko meidän silta kunnossa vai onko jotkut ohjeistukset huonot vai mikä tavallaan niitä ongelmia aiheuttaa? Totta kai mielenterveyden ongelmat ja psyykkinen pahoinvointi on sellaista, että sitä ei täysin pystytä maailmasta kitkemään ja tietyllä tavalla satunnaiset huonot olot myös kuuluu elämään. Sitten on tavallaan tosi paljon tekijöitä, millä me voidaan vaikka sellaisessa ihan keskinäisessä jokapäiväisessä kanssakäymisessä auttaa toisiamme ja tavallaan tukea sitä hyvinvointia jo ennen kuin ne ongelmat menee niin pahaksi, että tarvitaan ammattilaisia. Monta kertaa potilastyötä tehdessä on tullut sellainen olo, että voi että, kun joku olisi tarttunut viisi vuotta sitten tähän tilanteeseen, niin olisi todennäköisesti selvitty huomattavasti pienemmillä toimenpiteillä. Pitkät terapiat on hyviä ja tarpeellisia, mutta ajattelen, että paljon pystyttäisiin tekemään tekemään sen eteen, että niitä pitkiä terapioita ei tarvittaisi ihan niin paljon kuin tällä hetkellä tarvitaan.

-Joo. Tykkäsin tuosta metaforasta, että onko silta kunnossa tai miksi niitä ihmisiä tippuu sinne jokeen. Hyvänä siltana tai jopa aasinsiltana, niin voidaan tästä sitten mennä sellaiseen kysymykseen, että miten sitten näet, että yhteiskunnan rakenteet, niin millainen merkitys niillä sitten on? Toki yksilökohtaisia eroja on paljon, mutta millainen merkitys yhteiskunnan rakenteilla sitten on mielenterveyden ongelmiin ja mielenterveyteen?

-No tosi suuri. Kyllä ajattelen, että tavallaan, jos yhteiskunnan rakenteet on sitä, että miten me ollaan toistemme kanssa vuorovaikutuksessa, mitä me arvostetaan, miten me hyväksytään toisemme, miten me jaetaan yhteisiä resursseja ja miten me mahdollistetaan yhteenkuulumista ja kaikkea tällaista, niin sehän on sitä, mistä se hyvinvointi rakentuu. Totta kai siinä rinnalla on tosi tärkeää pohtia vaikka, että miten pärjää vaikeiden tunteiden kanssa ja minkälaisia vuorovaikutustaitoja voidaan opetella ja kaikkea sellaista. Mutta sitten, jos se ongelma on tavallaan se, että ahdistaa maapallon lämpeneminen, kun me poltetaan öljyä ihan valtavasti, niin sitten kyllä sille energiajutullekin pitää tehdä jotain, eikä pelkästään harjoitella jotain hengitysharjoituksia. Tavallaan se on aika sellainen sekä että -tilanne monella tapaa. Sitten totta kai myös hoitojärjestelmän näkökulmasta, että mitä paremmin me tunnistetaan se avuntarve ja mitä nopeammin siihen saa apua, niin sitä pienemmillä toimenpiteillä se tilanne lähtee helpottamaan. Tämä on tavallaan sellaista meidän yhteistä priorisointia ja me vaaleissa ja muissa tilaisuuksissa aina porukalla päätetään, että mitä me pidetään tärkeänä ja mitä me ei pidetä tärkeänä. Sinne me laitetaan niitä rahoja, niin toki se vaikuttaa valtavasti sitten siihen, että minkälaiset mahdollisuudet ihmisellä on sitten voida hyvin.

-Kyllä. No sitten, olet psykologi ja teet tällaisten asioiden kanssa töitä, mutta miten näkisit, tavallaan kun kaikki ihmiset kuitenkin vaikuttaa tässä yhteiskunnassa ja on jossain määrin mielenterveysvaikuttajia hyvässä tai pahassa, niin miten näet tällaisen kysymyksen, että miten tärkeää se on, että muutkin kun tavallaan alan ammattilaiset osaa sitten tukea tätä mielentervettä?

-No kyllä ajattelen, että tällaiset perus mielenterveystaidot on aika lailla sellaisia kansalaistaitoja, että niin kuin sanoin, niin suurin osa siitä mielenterveydestä ja mielen hyvinvoinnista rakentuu kuitenkin siellä arjessa ja siinä, että miten me ollaan toistemme kanssa tekemisissä ja miten me kohdataan toisemme. Sen kauttahan se muodostuu myös se, että miten me vaikka suhtaudutaan itseemme tai miten me suhtaudutaan maailmaan, että se on tosi tärkeätä. Ajattelen, että jokainen asia mitä me arjessa tehdään vaikuttaa myös jollain tavalla siihen meidän henkiseen hyvinvointiin. Sitten toisaalta myös sellainen toistemme kohtaaminen ja toisten auttaminen silloin, kun se olo on huonompi. Se on myös tosi tärkeä ja hyödyllinen taito, joka mun mielestä, vaikka nyt lasten ja nuorten kanssa toimiessa tai sitten vaikka aikuisten kesken työpaikoilla, niin se on kuitenkin sitten sitä, missä ehkä semmoinen huono olo näkyy ensimmäisenä. Sitten semmoinen käden ojentaminen ja kuulumisten kysyminen ja kaikki semmoinen, niin voi tavallaan tuoda sitten sellaisen kokemuksen, että olen tärkeä ja näihin asioihin on mahdollista saada apua. Että ei tarvitse piilotella näitä ja hävetä, koska sitten, jos niitä piilottelee ja häpeää, niin sitten se ongelma yleensä ehtii mennä huomattavasti pahemmaksi ennen kuin siihen sitten saa apua. Sitten tarvitsee ehkä pidemmän hoidon. Se on hyvin keskeinen. Totta kai psykologina tätä asiaa tarkastelen ehkä korostuneesti tästä vinkkelistä, mutta kyllähän se meidän mieli on kuitenkin tärkeä työkalu melkein kaikessa mitä me tehdään, niin samalla tavalla kun me pidetään kropasta huolta ja venytellään, niin samalla tavalla on tärkeä pitää siitä mielestä huolta.

-Joo. Puhuit mielenterveystaidoista, sekin ehkä kuulostaa aika hienolta ja vähän abstraktiltakin, mutta että se on sitten aika yksinkertaista kuitenkin?

-Kyllä kyllä. Sen äärelle pysähtymistä, että no miten mulla menee, mikä mun hyvinvointia tukee, mikä mua ehkä kuormittaa ja mitä mä voin tehdä, että mulla olisi tässä hetkessä parempi olla? Siinä se oikeastaan yksinkertaisuudessaan, että siitä se lähtee. Esimerkiksi lapset ja nuoret tosi tarkkaan seuraa kaikkia aikuisia, joiden kanssa ne on tekemisissä. Ne katsoo sieltä mallia, että miten toi toimii tuon hankalan olon kanssa ja pitääkö mun toimia samalla tavalla. Sitä kautta se meidän keskinäinen, sanoit toisiimme vaikuttaminen, rakentuu.

-Kyllä. No joo sanoit tästä, että otetaan mallia aikuisista. Ehkä ennen tilanne on mielenterveyden ja mielenterveyteen liittyvän stigman osalta ollut vähän erilainen. Jos vähän pureudutaan tähän, niin miten näet tavallaan, että mikä se yleinen suhtautuminen yhteiskunnassa tällä hetkellä mielenterveyteen on? Stigman osalta, niin missä tällä hetkellä mennään?

-No jos ajatellaan, että ehkä aikaisemmin mielenterveyteen ja varsinkin mielenterveyden ongelmiin on tosiaan suhtauduttu sillä tavalla, että niistä ole välttämättä oikein ymmärretty, että mistä mielenterveydessä on kyse. Sitten, kun ei ymmärretä jotain tai jos ei nähdä jotain asiaa, niin sitten me helposti myös pelätään tai koitetaan vältellä. Sitten me helposti piilotellaan sellaisia asioita, mitä me esimerkiksi pelätään, niin tuossa suhteessa ajattelen, että asiat on kyllä eteenpäin, että nythän meillä on sellaista mielenterveyspuhetta jo aika paljon. Varsinkin tietyntyyppisistä mielenterveysongelmista uskalletaan jo puhua ja uskalletaan hakea apua, mutta kyllä ajattelen, että vieläkin on aika paljon tehtävää. Ajattelen, että esimerkiksi, pidän tälläkin hetkellä omaa vastaanottoa sekä työterveysvastaanottoa että sitten muuta vastaanottoa, niin kyllä säännöllisesti käyn vielä sellaisia keskusteluita, missä ihminen, joka on vaikka tosi uupunut tai ahdistunut, niin sitten hän tulee sinne vastaanotolle sanoen, että voi kun multa katkeisi jalka, että voisin jäädä lepäämään. Se on kuitenkin hyväksytympää edelleen jäädä lepäämään tai toipumaan jonkun fyysisen vamman takia, kun sitten sen takia, että mieli on väsynyt. Vaikka oikeastihan ne on osa sitä samaa terveyttä. Sitten kun tällaisia asennekyselyitä ja tutkimuksia on tehty, niin kyllähän edelleen, kun kysytään ihmisiltä, että kertoisiko vaikka töissä, että jos mulla on joku mielenterveyden ongelma tai toivoisinko naapuriin jotain mielenterveyskuntoutujien asumisyksikköä tai jotain tällaista, niin kyllä edelleen merkittävä osa ihmisistä jotenkin suhtautuu kielteisesti, vaikka nämä mielenterveysasiat on semmoisia, jotka koskettaa tavalla tai toisella meistä jokaista. Jonkinlaista pelkoa ja ehkä tietämättömyyttä on edelleen ilmoilla, mutta tässä oon kyllä ilokseni huomannut, että nyt, kun vaikka niitä mielenterveystaitoja on jo jonkun aikaa ollut koulujen ja oppilaitosten opetusohjelmissa ja nämä asiat on tullut arkipäiväisemmäksi, niin myös se kielteinen suhtautuminen on vähentynyt. Sillä tavalla hyvään suuntaan ajattelen, että ollaan kyllä menossa onneksi.

-Joo. Se on hyvä kuulla ja siltä se ehkä tuntuu myös. Sanoit tuossa, että tietyn tyyppisistä mielenterveyden ongelmista uskalletaan ehkä puhua paremmin. Sanoit tämän uupumusesimerkin, että se voi vaikka olla työpaikalla vaikea myöntää tai kertoa siitä, niin kertoisitko vähän, että millaisia nämä sitten on, mistä tavallaan uskalletaan kertoa ja missä sitten on vielä työstettävää enemmän?

-No kyllä musta sellaisesta ahdistuksesta, masennuksesta tai sellaisesta mielialan alhaisuudesta ja surumielisyydestä ja ahdistuneisuudesta, niin kyllähän ne on ainakin sanoina tulleet jo aika arkipäiväiseen käyttöön. Toki ne on sen verran yleisiä, että ajattelen, että se on ihan hyväkin, että niistä osataan puhua. Ehkä se, että jos joku puhuu, että häntä ahdistaa tai että häntä masentaa, että ne nyt on automaattisesti jonkun diagnoosin, lääkityksen ja pitkän terapian tarpeita, vaan ehkä se kuvaa enemmän sitä, että välillä on mieli paremmassa jamassa ja välillä huonommassa. Kukaan ei muutenkaan ole 100 prosenttisessa iskussa joka päivä, että se tavallaan sellainen normivaihtelu kuuluukin elämään. Sitten, kun sanoin, että tietyn tyyppisistä ongelmista uskalletaan puhua, niin kyllä edelleen näen aika paljon vaikka mediassa sellaisia vähän niin kuin sankaritarinoita, että sitten kirjoitetaan, kun ollaan jo tavallaan paremmassa voinnissa. Että no ehkä mulla oli pikkuisen jotain ongelmaa, mutta nyt palauduin ja nyt olen parempi, kuin koskaan aikaisemmin, mikä ei kuitenkaan aina ole se mitä tapahtuu. Samalla tavalla jos tulee vaikka polvivamma, ei kaikki polvivammat palaudu entistä ehommaksi, vaan sitten voi olla, että jää sellainen pieni särky tai joku sellainen juilinta sinne. Sitten se tarkoittaa, että joitain työjuttuja ei pysty enää tekemään samalla tavalla kuin ennen ja sitten pitää keksiä jotain uusia juttuja. Se on enemmän sellaista sopeutumista. Sitten toki on sellaisia mielenterveyden ongelmia, jotain kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai tällaisia psykoosipuolen oireita ja ongelmia, jotka sitten on tavalla tai toisella ihmisen kanssa koko hänen loppuelämänsä. Samalla tavalla kuin se polvivaiva voi jollain tavalla olla tärkeä pitää mielessä koko loppuikänsä, niin samalla tavalla jotkut mielenterveyden ongelmat on sitten sellaisia, että ne vaatii sitten sen elämän suunnittelua sen huomioiden. Se ei tarkoita sitä, etteikö voisi elää itsensä näköistä, täyttä ja mukavaa elämää, mutta se on sitten sellainen matkakumppani joissain tapauksissa. Tavallaan tuo puoli on ehkä sellainen, mistä ei vielä ehkä ihan hirveästi näe kirjoitettavan. Se on varmaan nyt osa sitä ihmiselämän monimuotoisuutta, mitä nyt on sitten kaikki muukin fyysisen terveyden ja ajatusmaailmojen ja kaikkien tämmöisten kirjavuus. Tämä on samaa kokonaisuutta ja ihmisenä olemista kuitenkin.

-Tuli mieleen tuosta, kun sanoit, että on näitä tällaisia sankaritarinoita erilaisissa medioissa, niin mikä sun näkemys sitten on, että olisiko ihanteellisessa maailmassa, ehkä ihanne olisi se, ettei tarvitsisi olla näitä sankaritarinoita, mutta jos ajatellaan, niin olisiko se ihanne sitten se, että kerrotaan avoimesti heti, kun on heikompaa? Some ehkä muutenkin on tällainen kiiltokuvamainen ympäristö, mutta minkälainen some olisi ihannemaailmassa? Sun näkemyksen mukaan.

-En tiedä uskallanko hirveästi lähteä somen vaikutuksia pohtimaan, mutta kyllä mietin, että ehkä se minkä toivoisin arkipäiväistyvän on nimenomaan se, mitä tuossa sanoin, että kukaan ei ole joka päivä 100 prosenttisessa iskussa. Välillä jaksaa paremmin ja silloin on hyvä, jos jaksaa tehdä ja saa paljon kivoja ja tärkeitä asioita aikaiseksi, mutta välillä sitten elämässä tulee kuitenkin aina jotain vastoinkäymisiä. Satunnaisia juttuja, mitä voi käydä ja sitten ehkä sellaisen normalisointi, että vaikka peruu jonkun tapaamisen sillä syyllä, että nyt on enemmänkin levon tarvetta, kuin jossain ihmisten ympärillä olemisen tarvetta tai jotain tällaista. Tavallaan sellaista joustavuutta siihen. Tai vaikka töissä, jotka käy töissä, että okei, no tänään en nyt välttämättä saa niitä juttuja aikaan, kun mitä ehkä jonain toisena päivänä, mutta sekin on ihan okei. Sitten se lepo mahdollistaa tavallaan sitä parempaa tekemistä myöhemmin, niin ehkä sellaista voisin toivoa, että se tulisi tavallisemmaksi. Toki sitten mielenterveysasioista, niin ne on myös terveysasioita ja sillä tavalla ne voi olla hyvinkin kipeitä. Voi olla jotain traumakokemuksia tai jotain todella epämukavaa, niin mun mielestä ei niistä sen kertomisen takia tarvitse kertoa. Saakin mun mielestä olla tietyissä jutuissa henkilökohtaisia, että ei ole tietenkään myöskään mitään velvollisuutta jotenkin tilittää sairaushistoriaansa ja sillä perustella sitten toimenpiteitään. Enemmän mennä ehkä se käytännön toimintakyky edellä. Tänään pystyn tekemään tämän, mulla on syitä, joihin tämä liittyy ja sitten muut voi olla sitten, että okei, jos haluatte kertoa lisää, niin tässä ollaan, mutta jos et halua, niin se on myös ihan okei. Samalla tavalla taas kun vaikka se polvivaiva tai nilkkavaiva, että nyt mun ei kannata tehdä tuota tai tuota juttua, mutta voin tehdä jotain muuta. Edelleen olla osa porukkaa ja tärkeä sellaisena, kuin olen niillä paukuilla, mitkä mulla on tänään käytössä.

-No joo, sitten sanoit, ettet halua somen vaikutuksiin mennä ihan kauheasti, mutta nappaan nyt kuitenkin sen verran, että sulla tosiaan on tämä oma Lanttumaakari-tili, jolla vähän kirjoittelet näistä asioista. Onko sulla ollut tällainen stigman poistaminen ja ehkä asioiden arkipäiväistäminen siinä ajatuksena vai mistä sulla lähti ajatus, että haluat laittaa laajemminkin jakoon ajatuksia tähän liittyen?

-Joo. Oikeastaan se on ollut siinä kyllä yksi merkittävä tekijä. Ehkä nimenomaan se ajatus, että sitten kun sosiaalisessa mediassa kuitenkin, mä ehkä suhtaudun siihen vähän sellaisena, että tavallaan kaikki sosiaalisen median sisältö on enemmän tai vähemmän mainoksia. Se somen käyttäminen on vähän niin kuin mainostauko tästä meidän muusta elämästä ja niin kuin sanoit, että se on vähän sellaista kiiltokuvapintaa. Sitten, jos pelkästään sitä kiiltokuvapintaa katselee, niin saattaa alkaa hämärtyä se, että mikä nyt on sitten todellisuutta siellä sen kiiltokuvapinnan takana. Osittain siihen liittyen halusin tuoda sinne ehkä vähän muitakin värisävyjä ja sellaista ymmärrystä, mikä on sitten kertynyt siitä työstä mitä oon tehnyt myös sen psyykkisen pahoinvoinnin parissa. Sitten toinen ajatus siinä on ollut vahvasti se, että koska osa sitä somen mainosvirtaa on myös kaikenlaiset tällaiset itseoppineet hyvinvointitoimijat ja tällaiset vähän niin kuin palveluitaan myyvät. Aika paljon vaikka niin kuin yksittäisiä ihmisiä syyllistävät, mitä ikinä kursseja käyneet toimijat, jotka sitten yrittävät vakuutella, että kaikki on itsestä kiinni ja sen kun vain parempi ruokavalio ja muuta vastaavaa, niin masennus häviää. Sitten tavallaan halusin tulla myös sille kentälle muistuttamaan, että on myös paljon asioita, mihin ei voi vaikuttaa ja kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni. Myös sillä kentällä se some on aika lailla valikoitunut kanava, että sitten siellä enemmän ehkä sellainen kärjistyminen ja sellainen toimii. Silloin kun itse asiassa olin täällä Mieli ry:ssä hommissa, niin meillä oli sellainen Instagramin livelähetyssarja parin kollegan kanssa, joissa sitten pidettiin kahdeksan sellaista tunnin mittaista jaksoa, johon ihmiset sai lähettää kysymyksiä ja me vastailtiin niihin. Sitten tuota tavallaan sen jälkiseurauksena se jäi sitten pyörimään mulla se ammatillinen läsnäolo siellä. Siitä on tykätty ja niitä kysymyksiä tulee ja postausehdotuksia tulee ja musta tuntuu, että oon ainakin jonkunlaisen yleisön siellä tavoittanut, joka sitten ehkä kokee, että tämä mun tyyppinen tapa tehdä sitä somea tasapainottaa ehkä sitten muuta sisältöä mitä siellä on.
Joo. Sanoit, että olet jonkinlaisen yleisön tavoittanut, niin onko sulla mitään näkemystä siitä, että ketä seuraa sitten näitä sisältöjä vai onko se enemmänkin laaja poppoo?

-No en ihan hirveän tarkkaan seuraaja-analyysia ole tehnyt, mutta koska mä nyt en ole ainoa mielenterveysasiantuntija, joka somessa toimii, niin voihan se olla, että sinne on syntynyt vähän sellainen omanlaisensa kupla, joka sitten nimenomaan tällaisista asioista on kiinnostuneita. Kyllä mulle esimerkiksi tällaiset podcast-vierailut ja vaikka media-asiantuntijana säännöllisesti toimiminen, niin kyllä se on sillä tavalla laajentanut sitä yleisöä. Oon pariinkin otteeseen ollut esimerkiksi tällaisessa enemmän fyysiseen treenaamiseen ja sitä kautta hyvinvointiin liittyvässä podcastissa, jonka kautta tuli paljon viestejä siitä, että olipa hyvää juttua ja hyvä tuuri, että pääsin tämän äärelle. Sitä kautta on auennut myös uuden tyyppisiä yleisöjä, että se toki on ehkä enemmän sellaista julkisen palvelun hommaa sitten, että ei saarnaa pelkästään kirkkokuorolle, vaan tavallaan se viesti tavoittaa myös sellaiset ihmiset, jotka ei sen äärelle välttämättä muuten hakeutuisi.

-Kyllä. Sanoit, että olet ollut tällaisessa fyysisen terveyteen liittyvissä jutuissa. Päästään tästä, tänään oli tarkoitus keskustella vähän urheilusta ja ehkä tästä, että minkälainen ympäristö urheiluharrastus on mielenterveyden kannalta. Niin jos vähän mennään tähän, niin ehkä perinteisesti urheiluharrastus on tällainen kunnon kansalaiseksi kasvamisen tarina ja on ehkä nähty, että siellä ei ole mitään huonoa, vaan se on pelkkää hyvää. Kuitenkin tiedetään nykyään, että ehkä asia ei ihan ole näin. Millaisena sun mielestä urheilu näyttäytyy mielenterveyden kannalta?

-No kyllä ajattelen, että urheilun harrastamisessa on ihan valtavasti positiivisia puolia. Siis pelkästään se, että fyysinen liikkuminen on totta kai terveellistä ja että meillä yksi ja sama keho ja mieli samassa paketissa liikkuu, niin jos me pidetään kropasta huolta, niin se tekee hyvää myös meidän mielelle. Urheilu lähtökohtaisesti on kuitenkin yhdessä toisten ihmisten kanssa tapahtuvaa toimintaa, ihminen on laumaeläin, me tarvitaan aina joku porukka, mihin kuulutaan. Sitten urheilu tarjoaa tällaisia vaikka aikaansaamisen ja kehittymisen kokemuksia, jotka on tosi tärkeitä ja sellaisia suuria onnistumisen hetkiä tai merkityksellisyyden tunnetta. Kaikkea tällaista, jotka on aivan valtavan tärkeitä myös tämän mielen hyvinvoinnin näkökulmasta. Sitten vielä, jos ajattelee kanssa terveysnäkökulmasta, että vaikka nyt kaikista ei NHL-pelaajia tulekaan, niin sen kansanterveydellinen merkitys on aivan valtava. Plus kaikki vapaaehtoistyö ja kylien ja kaupunkien yhteenkuuluvuuden tunteiden syntyminen niiden joukkueiden ympärille, niin ajattelen, että meidän urheilujärjestelmä on todella merkittävä myös meidän henkisen hyvinvoinnin kannalta. Sitten, kun ajattelee, että tässä nyt on vaikka lätkämestaruuksia tullut, niin kyllähän se tavallaan heijastelee myös sitten vielä laajemmalle, kuin sitten pelkästään niihin yksittäisiin joukkueisiin se urheilun merkitys. Kyllä myös ajattelen, että urheilussa on ollut sitten sellaisia huonoja tai epäterveitä toimintakulttuureita. Vähän ehkä samantyyppisiä, kuin mitä yhteiskunnassa muutenkin nyt on. Tavallaan on ajateltu, että se mielenterveys on vaan jotain mikä tapahtuu jossain ihan muualla ja että kaikki pahoinvointi pitää vaan tsempata pois, purra hammasta, piilottaa ja kätkeä. Mäkin oon divarifutista ja jotain junnujääkiekkoa pelannut ja kyllähän tällaiset pukukoppien keskustelukulttuurit on välillä hyvin epäkunnioittavia ja siellä on paljon sitten vähän leikin varjolla tapahtuvaa tölvimistä ja kaikkea sellaista. Voi ajatella, että sitten johonkin herkempään tyyppiin eikä välttämättä niin herkkäänkään tyyppiin saattaa sitten sattua, mutta että sitä ei saa sitten näyttää, että se pitää sitten piilottaa. Sitten tuossa tuli todettua, että sitten tavallaan kaikki aikuiset, jotka toimii lasten ja nuorten kanssa, niin toimii myös esimerkkeinä ja kasvattajina niille lapsille. Että sitten, jos siellä on valmentajina vaikka tyyppejä, jotka ei ole välttämättä ihan sinut sen kanssa, että miten he itse vaikka pärjää pettymysten kanssa tai miten he pärjää hankalien tunteiden kanssa, niin totta kai se vaikuttaa myös siihen, että miten he toimii niitten lasten kanssa. On ollut tällaisia tosi epäasiallisten vaikka valmennuskeinojen paljastuksia, häpäisemisiä ja julkisia nolaamisia ja kaikkea tällaista, mikä voi olla tosi vahingollista paitsi sen lapsen tai sen urheilijan omalle hyvinvoinnille, niin se aiheuttaa myös pelkoa niissä muissa ja se heikentää sitä suoritusta. Tällaisia ilmiöitä on kuitenkin päässyt syntymään, että toki nyt niistä ollaan onneksi kuultu vähitellen ja alkaa muodostua myös käytäntöjä, että näihin pystytään puuttumaan. Tekemistä tuntuu kyllä edelleen riittävän.

-Joo. Kuvailit vähän tätä, että tavallaan ne omat valmiudet ja omat mielenterveystaidot pitää olla jossain määrin kuosissa, että niitä voi sitten siirtää eteenpäin. Onko sulla sanottavaa tähän, että minkälainen tilanne tässä sun mielestä saattaisi olla? Toki ei varmaan ihan tarkkaa kuvaa voikaan olla, mutta miten näet tämän?

-Kyllä ajattelen, että kun suomalaisissa urheiluseuroissa tehdään ihan valtavan hyvää työtä ihan todella suurella sydämellä ja hyvällä tahdolla. Ajattelen, että valtaosa aikuisista, jotka toimii näissä seuroissa, niin toimii hyvässä tahdossa ja tavallaan ne sellaiset riittävät mielenterveystaidot varmasti siellä on. Kuitenkaan kyse ei ole siitä, että jokaisen valmentajan täytyisi olla jonkun valtakunnan terapeutti tai ymmärtää, että mistä missäkin ongelmassa on kysymys. Enemmän kyse on siitä, että pitää huolta siitä, että jokaisella on turvallinen olo, kaikki kokee olevansa arvokas osa sitä porukkaa, kaikki saa kiitosta ja kaikki tuntee, että he kehittyy. Nämä on tavallaan niitä mielenterveystaitoja, mihin tässä viittaan, niin nämä on kuitenkin tärkeä osa urheiluseurojen toimintakulttuuria ollut jo kauan. Totta kai kaikkiin porukoihin mahtuu sitten myös niitä, jotka syystä tai toisesta ei välttämättä kykene toimimaan rakentavasti. Toki nyt sitten vaikka vanhemmat urheiluseuroissa, niin kun he näistä kuulee, niin sitten näihin voidaan koittaa puuttua ja sitä kautta se systeemi kehittyy. Mutta kyllä musta tuntuu, että se yleiskuva on ollut aivan hyvä. Esimerkiksi tämä teidän hanke vielä vie parempaan suuntaan tätä toimintaa. Voi olla, että valmiiksi ei maailma tule koskaan, mutta paljon hyvää, tässä urheilupuolessa näen ja kyllähän se myös näkee vaikka ihan huippu-urheilutasolla sitten, kun ihmisten elämäkertoja lukee ja katsoo haastatteluja, niin että jos vaikka kotiolosuhteet on ollut tosi vaikeat ja on ollut rikkonaista perhettä, päihteiden käyttöä ja mitä kaikkea, niin sitten se turvallinen aikuinen tai se aikuinen, joka on uskonut sitten siihen urheilijaan, niin on saattanut olla vaikka se urheiluvalmentaja, joka on pysähtynyt kysymään, että miten sulla menee ja miten me nyt järjestetään sulle tämä treenaaminen ja mistä saadaan sulle rahat näihin kamoihin ja sitä kautta pidetään mukana tässä pelissä. ja Sitä kautta se on toiminut tavallaan sellaisena suojaavana tekijänä, vaikka on ollut paljon myös sellaista vaikeata siellä elämänhistoriassa. Niin kuin sanoin, niin ajattelen, että urheiluseuroilla on kyllä ihan todella suuri merkitys ollut myös tämän kansakunnan henkisen hyvinvoinnin kannalta.

-Kyllä. No sanoit tässä, että tällainen yksi ehkä suojaava tekijä ja yksi turvallinen aikuinen tai vaikka valmentaja voi olla tärkeä tässä ihmisen kannalta. Ehkä valmentajalla voi joskus tulla sellainen mieleen, että jos sieltä nyt tulisikin, kysyttäessä valmennettavalta, että mitä hänelle kuuluu ja sitten, jos sieltä tulisi sellaista, mihin ei ehkä olisi apukeinoja tai tuntuu, ettei osaisi ratkaista, että mitä nyt teen. Niin minkä takia valmentajan on silti tärkeä kysyä, että mitä teille kuuluu?

-Joo. No tämä ehkä lähtee silleen ylätasolta ensin siinä mielessä, että niin kuin sanoin, niin kun sen aikuisen ja sen valmentajan tärkeimpiä tehtäviä on tehdä sille lapselle ja urheilijalle sellainen olo, että hän on tärkeä, hän on turvassa ja hän kuuluu siihen porukkaan. Ihan jo sen takia on tosi hyvä ja hyödyllistä kysellä, että miten sulla menee myös sellaisissa tilanteissa, kun nyt ei ole huolissaan siitä, että miten sillä lapsella tai urheilijalla menee. Se on osa sitä sellaista yhteisyyden vahvistamista. Sitten kun on tavallaan totuteltu siihen sellaiseen kulttuuriin, että kysellään miten menee ja kerrotaan kuulumisia, niin sitten ei ole myöskään niin korkea kynnys kysyä, että miten sulla menee silloin, kun on huolissaan jostain. Joku näyttää vaikka, että se vetäytyy, on tosi ärtynyt, surullinen tai jotain muuta vastaavaa. Se on tavallaan se ensimmäinen juttu, mutta sitten, jos se lapsi sanoo, että mulla on tässä nyt sellainen hankala asia, mitä oon miettinyt, että voidaanko jutella vaikka treenien jälkeen tai voidaanko nyt pikkuisen tässä siitä keskustella. Se mitä se lapsi niiden hankalien olojensa kanssa kaipaa on ensinnäkin se, että hän saa sanoa sen asian ääneen, että hänen ei tarvitse olla yksin sen asian kanssa ja hänen ei tarvitse piilotella sitä. Se jo tuo sitä turvallisuuden ja tärkeyden kokemusta. Sitten se, että se aikuinen, joka sen tarinan siltä lapselta kuulee, niin kohtaa hänet arvostavasti, kiittää, että onpa hyvä, että sanoit ja kuulostaapa vaikealta, että mäkään en nyt tiedä suoraan, että mitä me tälle asialle tehdään. Me voidaan yhdessä vaikka miettiä, että kenelle tästä olisi hyvä puhua tai kuka voisi olla kotona, koulussa tai jossain sellainen taho, jossa tähän tilanteeseen voitaisiin tarttua paremmin. Sitten se on taas jo tosi iso muutos sille lapselle, että hänen ei yksin pienillä aivoilla tarvitse miettiä, että miten tässä suuressa maailmassa nyt tämän hankalan asian kanssa pärjätään. Että siinä on joku aikuinen, johon hän luottaa miettimässä hänen kanssaan, niin se jo tuo sitä turvallisuuden tunnetta. Tuohan on aika yleistä myös meidän aikuisten kesken, että sitten jos joku kertoo, että hänellä on nyt hankala olo jostain asiasta, niin hirveän helposti tekee tavallaan mieli ruveta heti ratkaisemaan ja tarjoamaan neuvoja. Mutta sitten jos miettii toisinpäin, että monessako tilanteessa jonkun toisen antamat neuvot on auttanut meitä sellaisessa hankalassa tilanteessa, niin aika harvoin. Se on kuitenkin yleensä se kuunteleminen ja sellainen läsnä oleminen ja ehkä kysyminen, että mitä tässä tarvitsisit ja miten voisin sua olla tässä auttamassa, niin se on se mikä auttaa eikä se, että joku ratkaisee sun ongelmat sun puolesta. Siitä tulee helposti sellainen vastareaktio, mutta sellainen läsnäolo, yhdessä pohtiminen ja tavallaan sellaisen turvallisuuden tunteen ja ehkä tulevaisuuden toivon vahvistaminen voi olla niitä aikuisen rooleja siinä. Että onpa hankalan kuulosta, mutta että tällaisiin asioihin on olemassa apua ja voidaan yhdessä miettiä, että mikä sua tässä auttaisi, niin ne on sellaisia, että mitä siinä ihan jokapäiväisessä arjessa me voidaan toisillemme tehdä. Sitten sen perusteella miettiä, että tarvitseeko siinä jotain jatko-ohjausta ja sopia vaikka, että milloin kysyn sulta seuraavan kerran, että onko tämä homma paremmassa jamassa. Se on sitä sellaista yhteistä toisistamme huolehtimista.

-Joo. Heräsi tuossa sellainen ajatus, että ehkä urheilu saattaa usein olla vauhdikasta ja totta kai pitäisi löytyä kohtaamisille aikaa, mutta mitä jos tuntuu, että kun kysyy vaikka, että miten menee ja sitten se vastaus on usein sellainen small talk -tyylinen, että ihan hyvin menee ja se saattaa jäädä vähän sellaiselle tasolle. Miten siitä voisi päästä tavallaan syvemmälle tasolle tai eteenpäin? Varmaan ehkä palataan taas siihen, että on se turvallinen ympäristö ja kokee kuuluvansa joukkoon, mutta onko sulla tähän näkemystä?

-Toki se luottamus ja sellainen turvallisuus rakentuu vähitellen ja sellaisessa arkisessa jokapäiväisissä kohtaamisessa. Niinhän se on, että ei kaikissa tilanteissa sitten vaikka miten kysyt, että miten menee ja toinen sanoo, että no ihan hyvin ja selkeästi näet ettei mene hyvin, niin sitten sitä voi ehkä helpottaa sillä varsinkin ehkä lapselle, että kuulen tuon mitä sanot, mutta että mulle tulee nyt kuitenkin sellainen olo, että kaikki ei ehkä ole ihan okei, että jos haluat vaikka myöhemmin tulla puhumaan niin se on todella okei, että tule vaan. Se voi sitten siinä hetkessä olla jo sille lapselle sellainen viesti, että nyt minut on nähty, että en ole yksin ja eristetty tämän hankaluuteni kanssa ja sitten se voi madaltaa sitä kynnystä puhua siitä asiasta joko siinä hetkessä tai sitten jossain myöhemmässä. Toki jos on kovasti huolissaan vaikka lapsesta, niin sitten on tärkeä pohtia, että tämä sun tilanne näyttää sellaiselta, että me voidaan ehkä jutella vaikka sun vanhemman kanssa tästä tai tuoda sitten sinne se tieto myös, jos tuntuu, että se siinä tilanteessa on mahdollista. Se tavallaan on itsessään jo vahva viesti se kysyminen ja sellainen. Sitten jos se vastaus on siihen sellainen ihan okei, niin sitten ehkä se sillä kertaa jääkin siihen, mutta se saattaa olla, että se poikii jotain myöhemmin.

-Joo. Tuossa aikaisemmin sanoit, että mikä on ehkä etenkin ennen ollut tällainen epäterve ajatus, että tämä mielenterveys ja tällainen psyykkinen homma on erillinen urheilusta ja muistakin elämänalueista. Näin ei tietenkään ole, mutta ehkä urheilussa on joskus törmännyt sellaiseen ajatukseen, että nämä mielenterveysjutut sitten yhdistyvät tällaiseen, että aina olisi kivaa ja aina olisi mukavaa. Urheilussa ei aina ehkä ole niin mukavaa ja siellä on tavoitteet on mukana, niin mitä olet mieltä siitä, että onko hyvä mielenterveys ja aina on kivaa, niin voiko vetää yhtäsuuruusmerkin?

-No mun mielestä ei. Ajattelen, että mielenterveydessä keskeinen osa on sellainen tietyntyyppinen joustokyky, että niin kuin tuossa tuli todettua, niin elämään kuuluu myös kaikenlaiset vastoinkäymiset. Käy huonoa tuuria, onnettomuuksia, riitoja läheisten kanssa ja kaikkea sellaista, niin monessa tilanteessahan se, että sulla on huono fiilis, niin se on normaali reaktio niihin tilanteisiin missä olet. Että ei ole mahdollista, että on aina pelkästään hyvällä tuulella tai jotenkin aivan hillittömän hilpeä. Sitten myös niin kuin sanoit, niin urheilu vaatii ponnistelua ja pitkäjänteisyyttä. Jos sä teet jotain tiettyjä harjoitteita, niin eihän ne siinä hetkessä välttämättä ole mukavia. Se on myös mielen taito, että osaat katsoa sitä tilannetta sillä tavalla, että joku mäkijuoksu tuntuu kyllä nyt aika inhottavalta, mutta tästä on hyötyä sitten loppukeväästä, kun me pelataan niissä playoffeissa. Silloin tämä tavallaan kantaa hedelmää ja että sellainen psyykkinen työskentely on mahdollista. Sitten toisaalta myös vaikka jossain kisatilanteessa jännittäminen on tosi yleistä. Se, että sen jännityksen tunnistaa, että tässä on kyse tästä jännittämisestä ja se herättää tällaisia tuntemuksia mun kehossa. Se on ihan normaalia, että mulla on tällainen olo ja että pystyn silti vaikka keskittymään tähän suoritukseen, niin kyllähän se on sellaista, mitä joka urheilija jollain tavalla tekee. Sitten tavallaan ongelmallisempaa on nimenomaan se, että jos ei ymmärrä, että nyt mua jännittää tai sitten vähän sillein hammasta puremalla väittää itselleen, että mua ei jännitä ollenkaan, niin sitten tavallaan kaikki energia voikin mennä siihen, että hokee vaan itselle, että apua mua jännittää, eikä pysty tavallaan pitää katsetta pallossa tai muuta vastaavaa. Ne on kaikki sellaisia mielen taitoja ja sellaista osaamista, mitä pystyy kehittämään ja mistä on hyötyä sekä siinä suorituksessa, että sitten hyvinvoinnissa laajemmin. Sen sijaan, että miettisi, että hyvä mielenterveys tai hyvinvointi on sitä, että koskaan ei ole huono fiilis, niin ehkä kyse on enemmän siitä, että tietää mitä voi tehdä silloin, kun se huono fiilis tulee, koska aika se jollain tavalla sitten tulee. Totta kai myös sitten se, että jos on huono fiilis vaikka kolme viikkoa putkeen, niin sitten myös hoksaa, että nyt tässä on ehkä jotain, mistä kannattaa puhua jonkun ulkopuolisen kanssa, että myös sellaisen avuntarpeen tunnistaminen on toki osa sitä mielenterveystaitojen pakettia, mistä tässä on ollut puhetta.

-Joo. No siinä tulikin aika paljon tästä tavallaan, että kun yleisesti elämän ja mielen hyvinvoinnin kannalta on tärkeätä, mutta sitten voi olla urheilunkin kannalta hyötyä näiden asioiden oppimisesta ja opettelemisesta. Onko sulla vielä jotain lisättävää tuohon, että minkä takia urheilussa on tärkeää pitää näitä teemoja esillä?

-No ehkä jos nyt sen hakee, minkä säkin sieltä nostit, että urheilussa on kuitenkin perinteisesti ajateltu sen huippusuoriutumisen lisäksi, että kasvatetaan sellaisia itsensä ja maailman kanssa toimeentulevia lainausmerkeissä hyviä ihmisiä. Niin kyllä ajattelen, että nykymaailmassa nämä tällaiset mielen hyvinvoinnin taidot ja itsestä ja läheisistä huolen pitäminen, niin ne on ne on sellaisia kansalaistaitoja, joiden harjoitteleminen siihen kuvioon kuuluu ja ne tukee sekä sitä urheilussa suoriutumista, että sitten elämässä pärjäämistä. Se varmasti sellaisena keskeisimpänä. Sitten se sellainen vanhempi ajatus, että hammasta purraan ja kaikki paha olo piilotetaan ja sitten sitä kautta jotenkin ajatellaan, että sellainen kärsimys jalostaa ja avun pyytäminen heikkoutta, niin ajattelen, että se on kyllä niin selkeästi jo menneisyyttä. Myös urheilijoilla ja urheiluseuroilla on tosi isot mahdollisuudet olla tuomassa tavallaan tätä tällaista suhtautumista tälle 2020- ja -30 ja -40-luvuille sitten. Se ehkä ihan hyvä yhteenveto siitä, mitä on puhuttu tähän mennessä.

-Joo, ja toki urheiluseurat liikuttaa niin paljon. Kaikki käy koulua, mutta ei se kaukana ole, että kaikki jossain vaiheessa urheilisi. No sitten, jos loppuun vielä mietitään vaikka valmentajaa tai jotain aikuista, kuka työskentelee lasten ja nuorten kanssa. Mielen hyvinvoinnin tukeminen, niin mikä olisi sellainen yksi pieni vinkki, jota voi toteuttaa ihan arkipäiväisessä toiminnassa?

-No kyllä se on se kohtaaminen ja siitä huolehtiminen, että sillä urheilijalla ja sillä lapsella on sellainen olo, että hän on arvokas osa sitä porukkaa. Se palaute, mitä annetaan, niin se kohdistuu siihen suoritukseen ja suorituksessa voi kehittyä monella tavalla, mutta että silti se ihminen itsessään saa olla sellaisena siinä, kun on. Sellainen, että hän on arvokas ja tärkeä ja että hänestä ollaan kiinnostuneita. En tiedä onko tämä nyt pieni vinkki, tämä on ehkä enemmän sellainen, mitä nyt kaikessa tekemisessä on enemmän tai vähemmän tärkeä ottaa huomioon. Mutta tavallaan kaikki muu rakentuu sitten sen päälle, että kaikki tekniikka, oppiminen ja kaikki sellainen, niin on sitten mahdollista vasta, kun on turvallinen ja yhteen kuuluva olo, niin mun mielestä kannattaa lähteä rakentamaan.

-Oikein hyvin kiteytetty. Sitten, olisiko sulla vielä jotain lisättävää tai nyt olisi paikka lähettää terveisiä kotiin tai muualle?

-No niin. Tässä meinasi lipsahtaa vähän paasaamisen puolelle, mutta kyllä ajattelen, että tuossa tärkeimmät. Varmaan se, että mielen hyvinvointi rakentuu ihan jokapäiväisessä tekemisessä ja sitten että välillä se omaa jaksaminen on heikompaa ja sitten mitä aikaisemmin siihen pysähtyy siitä huolehtimaan tai mitä aikaisemmin pyytää apua, niin sitä vähemmällä yleensä selviää. Sitä apua on saatavilla, vaikka uutisista on nähty, että tilanne monissa paikoissa on huono, mutta kyllä myös ihmisiä siellä hoidon piirissä on. Ammattiapuakin on sitten tarjolla. Sitten jos nyt terveisiä tässä pistän, niin mun oman perheeni junioriurheilija nyt on hieman yli vuoden ikäinen, että hänellä ehkä muutama hetki tässä vielä menee ennen kuin hän tätä pääsee kuuntelemaan. Mutta jos hän joskus kuuntelee niin ei muuta kuin, toki yritän itse sitten elää niin kuin opetan, että huolehtia sitten myös omalta osaltani, että nämä puhutut asiat toteutuvat.

-Kyllä vain. Tämä oli kiinnostava keskustelu ja oikein hyviä ajatuksia. Kiitos paljon haastattelusta Juho.

-Kiitos paljon ja kiitos kuulijoille.

Nuori mieli urheilussa -podcastit käsittelevät mielen hyvinvoinnin ja mielenterveyden teemoja urheilussa.

Nuori mieli urheilussa -verkkokurssit

Nuori mieli urheilussa -verkkokurssit tutustuttavat toimintatapoihin, joiden avulla valmentaja voi harjoituksissa tukea ja vahvistaa nuorten mielen hyvinvointia. Voit ladata ja ottaa käyttöön verkkokurssin käytännöläheiset materiaalit. Sisältöä voi soveltaa eri ikäryhmille ja taitotasoille.

Verkkokurssit ovat maksuttomia. Ne voi suorittaa omaan tahtiin, eikä suorittajan tarvitse kirjautua mihinkään palveluun.

Sivua muokattu 20.11.2023


Sisältö liittyy seuraaviin aihealueisiin: